Aina kantapään kautta

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Vedetään nippuun - BTTF 2018

Tässä ensi vuotta suunnitellessa on hyvä vetää kulunut kausi nippuun ja miettiä, mitä kantapääopiston oppia jäi käteen Buff Trail Tour Finlandista.
Alusta asti oli selvää, että seitsemän kisaa, viidessä kuukaudessa tulee olemaan iso haaste. Minulla on ollut jo aiemminkin ongelmia jalkojeni kanssa ja nyt kisatahti tulisi olemaan sellainen, että kisojen väleissä olisi aikaa vain kuukauden verran tai alle. Toukokuusta-lokakuulle oli määrä juosta yhteensä 7 kisaa, 2 puolimaratonin mittaista, kolme maratonin mittaista ja 2 miniultraa. 
5.5.2018 Bodom Trail 21 km
26.5.2018 Nuts Karhunkierros 53 km
30.6.2018 Aulanko Tower Trail 22 km
14.7.2018 Nuts Pallas-Hetta 55 km
11.8.2018 Pyhä Tunturimaraton 43 km
1.9.2018 Nuuksio Classic 42 km
6.10.2018 Vaarojen Maraton 43 km
yhteensä 279 kisakilometriä. 
Bodom Trailin maalisuoralla Elinan kanssa
Olin varautunut siihen, että ongelmia alkaa kisarupeaman aikana tulemaan ennemmin tai myöhemmin. Jo pelkästään se, että pääsisi rämpimään koko rupeaman läpi sairastumatta flunssaan minkään kisan aikana, tulisi olemaan jonkunlainen saavutus. Lopulta sairastin yhden flunssan maaliskuussa. Sitkeä tauti häiritsi treenikautta neljän viikon verran, mutta tämän jälkeen en onneksi sairastellut. Kuten ounastelin, jalkojen kanssa olikin sitten ongelmia enemmän kuin tarpeeksi. Ennen kisoja taistelin säärikipujen kanssa ja kisojen aikana ja välissä ongelmia aiheuttivat lonkkakipuilu, juoksijan polvi, kantapääkipu sekä jalkapöytäkipu. Loppua kohti homma menikin sellaiseksi, että juoksutreenit oli pakko jättää lähes kokonaan väliin, tehdä korvaavia harjoituksia pyöräillen ja vain säästellä jalkoja seuraavaan kisaan. Tämä aiheutti tietenkin vähän sellaisen orvanapyöräreaktion, kun jalat eivät saa riittävästi iskutusta juoksutreenien ansiosta, alkaa kisojen aikana tai jälkeen väistämättä ilmaantumaan ongelmia. Esim. Pallaksen ja Pyhän välissä pääsin juoksemaan vain yhden 3 km pituisen lenkin, koska polvea oli pakko säästellä niin paljon kuin mahdollista. Samoin kävi Pyhän ja Nuuksion välissä. Noiden kisojen välissä oli vain 3 viikkoa. Oli jotenkin hurja ajatus, että juoksin 4 viikon kesälomani aikana 2 maratonia. Silti en osaa pitää tätä BTTF:ää omalta osaltani mitenkään huikeana urheilusuorituksena. Liian paljon homma meni koipien säästelyksi ja varomiseksi. Jos olisin saanut ehjän treenikauden alle, homma olisi ollut toinen. Nyt saavutus oli lähinnä se, että sain jollakin ilveellä jalat kestämään niin, että pääsin kaikki kisat maaliin asti.
Nuts Karhunkierros oli parisuhdeaikaa parhaimmillaan. Kuva Onevision.fi / Juha Saastamoinen
Missään vaiheessa en kokenut kisaputkea kuormittavuudeltaan raskaaksi fyysisesti. Tästä kertoi ehkä sekin, että loppua kohti alkoi tulla fiilis ”nytkö tämä jo loppuu”. Kroppa alkoi myöskin tottumaan kisoihin ja niistä palautuminen muuttui koko ajan nopeammaksi. Henkisesti olikin sitten vaikeita hetkiä. Eniten kuormitti jalkaongelmien kanssa taisteleminen. Oli todella ärsyttävää, kun juoksuintoa olisi riittänyt vaikka kuinka paljon ja silti joutui treenaamaan koko ajan varoen tai olemaan treenaamatta kokonaan. Tuo söi kyllä matkan aikana naista huolella ja Sekopääjuoksijakin totesi lopussa, että monessa kohtaa hän ajatteli minun jo luovuttavan. Isoimpana oppina tältä turneelta jäikin käteen se, että näin tiuhatahtiseen kisaputkeen ja moneen kisaan yhden kesän aikana tuskin enää kovin helpolla ryhdyn. Kisojen liika ahnehtiminen on tässä lajissa suurena vaarana ja tällaisille ongelmakoivet omaavalle tuo kisojen haaliminen ei ole kovin pitkälle kantava idea. Vaikka BTTF oli kerta kaikkiaan upea ja ikimuistoinen kokemus, se toi kyllä myöskin itselle aika paljon realismia sen suhteen, millä perustein jatkossa kisoihin ilmoittaudun. Mieluummin lähden hyvin valmistautuneena ja vahvoilla pohjilla matkaan vähän harvemmin. Siltikin - parhaat muistot syntyvät usein juurikin niistä hulluimmista ideoista. Toivottavasti uskallan jatkossakin keksiä yhtä hulluja tempauksia. 
Aulanko Tower Traililla ryystettiin kaikki jaloista irti
Mitä sitten olisin tehnyt treenien osalta toisin? Jälkikäteen on aina helppoa keksiä korjattavaa. Ihannetilanteessa montakin asiaa olisin voinut tehdä eri tavalla. Lepistön Antin treeniohjelma loi vahvan pohjan kaikelle tekemiselle ja sen osalta en lähtisi muuttamaan mitään. Antti on laatinut minulle ohjelmia jo kesästä 2017 asti ja hänen askelmerkkeihinsä luotan sataprosenttisesti. Sen sijaan omassa tekemisessä on paljon korjattavaa, vaikkakin monessa kohtaa olin tekemättömän paikan edessä. Treenikilsoja olisi pitänyt kerätä auttamatta enemmän. Hyvillä viikoilla sain kasaan 55 juoksukilometriä ja loppua kohden huonoilla viikoilla pyöreät nolla. Nuo nollaviikot tosin johtuivat jalkaongelmista eli kyse ei missään vaiheessa ollut treenimotivaation puute. Myöskään omaan PK-tekemiseen en ole ihan tyytyväinen. Olisi pitänyt jaksaa kärsivällisemmin nylkyttää PK-lenkkejä riittävän matalalla syketasolla. Tämä kyllä onnistui hyvin pitkiksillä, mutta lyhyemmillä PK-lenkeillä annoin sykkeen usein karata liian korkealle. Tästä syystä PK-kunnon rakentaminen jäi mielestäni vielä hieman vaiheeseen. Tämä vaikutti varmasti osaltaan myös siihen, että jalkojen kanssa alkoi tulla ongelmia. Muuten ongelmien syntyä edesauttoi tuo aiemmin mainitsemani oravanpyöräreaktion lisäksi se, että juoksin paljon talven treeneistä ja eritoten VK-lenkeistä tiellä nastareilla. Kova, jäinen alusta ja nastalenkkarit ovat jaloille melko rankka yhdistelmä. Tästä seurasi sääriongelmia, joita sain onneksi pidettyä jotenkuten hallinnassa ahkeralla kylmäyksellä, fyssarin tekemillä faskiakäsittelyillä ja korvaamalla osan treeneistä kuntopyörällä tai hiihtämällä. Juoksukunnon kehittäminen vaatii kuitenkin juoksemista ja kyllähän se peruskunnon rakentamiseen paljon vaikutti, kun korvaavat harjoitukset koko ajan lisääntyivät.
Nuts Pallas-Hetta kisan lähtö - kisa oli vaikeuksia alusta loppuun
Lihaskuntotreenit jättivät myös paljon toivomisen varaa. Nyt kun selaan läpi treenikirjanpitoa, niin huomaan, että lihaskuntotreenien määrässä on tapahtunut selvä notkahdus siinä kohtaa, kun ongelmia alkoi ilmaantumaan. Kun passailin juoksutreenejä jalkaongelmien takia, olisin kyllä hyvin voinut tehdä kaikki ohjelmassa olevat lihaskuntotreenit. Noiden treenien väliin jättäminen on kyllä ollut ihan puhdasta laiskuutta. Ja tyhmyyttäkin! Kyllähän lihaskuntotreenien vähyys on omalta osaltaan ollut vaikuttamassa jalkaongelmien lisääntymiseen. Ei kaikesta voi liian tiuhaa kisatahtia syyttää.

Pyhä Tunturimaraton - startissa jännitti enemmän kuin missään muussa kisassa. 
Yksi iso ongelma oli myös treenimaastojen helppous. Nousumetrejä ei omilla lenkkimestoilla juurikaan saa kerrytettyä ja kotipolut ovat teknisyydeltään aivan liian helppoja. Tämä näkyi kyllä auttamatta ihan jokaisessa kisassa. Kaikki vähänkään teknisemmät pätkät ja ylämäet tuottivat isoja ongelmia. Toki kävin vetämässä erikseen ylämäkitreenejä, mutta kun alueen isoimmassa ja lähestulkoon ainoassa mäessä saa kerrytettyä yhdellä kipuamisella nousua alle 20 metriä, ei noillakaan treeneillä kuuhun mennä. Ajankäytöllisistä syistä minulla ei ole mahdollisuutta tai edes halua lähteä ajamaan tunnin matkaa edes takaisin, jotta pääsisin tekemään kunnon mäkitreenin. Treenaaminen lohkaisee jo muutenkin ison palasen työpäivän jälkeisestä ajasta, joten lenkkimestat pitää löytyä kodin lähettyviltä, jotta homma pysyy mielekkäänä. Mäkitreenipaikkojen puute tulee jatkossakin olemaan ongelma, johon on vaikea täällä entisessä merenpohjassa asuessa löytää ratkaisua. Sen sijaan teknisiä polkupätkiä kyllä löytyy lähialueeltakin, kun hieman näkee vaivaa niiden etsimisessä. Jatkossa on siis syytä lähteä pois mukavuusaluepoluilta, jos haluaa edes piirun verran nopeutta hankalammille pätkille.
Ekalla huoltopisteellä Nuuksiossa
Kaikkein eniten annan itselleni sapiskaa kehonhuollosta. Se on aina ollut tervanjuontia meikäläiselle. Olen vaan auttamatta liian laiska noissa huoltotoimenpiteissä, mikä tietysti osaltaan edesauttaa rasitusvammojen syntyä. Tästä syystä varasinkin heti alussa ajat fysioterapeutilta, siten että kävin käsittelyssä aina kisaviikolla ja noin viikko jokaisen kisan jälkeen. Lisäksi lopussa mukaan tulivat myös LPG-hoidot, joiden ansiosta sain karistettua kantapäävaivat Pyhän kisaan mennessä ja juoksijan polven Nuuksion kisaan mennessä. Ilman säännöllisiä fyssarikäyntejä homma olisi tyssännyt viimeistään Pallaksen kisaan. Pyhän isojen polviongelmien jälkeen, kävin ennen Nuuksion kisaa fyssarilla ja LPG-hoidossa, yhteensä neljä kertaa ja kisaa varten kävin myös teippauttamassa polven. En usko, että ilman noita käyntejä olisin päässyt juoksemaan ilman kipua maaliin Nuuksiossa. LPG-hoito oli ihan ehdoton apu siihen, että jalat pysyivät juoksukuntoisena loppuun asti. Siihen aion turvautua jatkossakin kisojen ympärillä. Sen sijaan oma panostus kehonhuoltoon muuten, kuin kylvämällä rahaa fyssareille, jätti paljon toivomisen varaa. Toki tein paljon kaikenlaista huoltotoimenpidettä, mutta isoimmin vasta siinä vaiheessa, kun ongelmia oli jo ilmaantunut. Jatkossa pitää panostaa vielä enemmän ennaltaehkäisyyn. Toimistotyöläisen kroppa on rautakanki ja istumatyö omiaan lisäämään kehon liikkuvuuspuutteita. Paljon on parannettavaa tällä saralla.

BTTF:n läpäisseen maalijuhlaa Vaaroilla...
Yksi mainitsemisen arvoinen asia on BTTF:llä käyttämäni lenkkarit. Juoksin koko turneen sekä treenikauden jääkautta luukuunottaman Salomonin S-lab Sense Ultrilla. Lenkkarit toimivat todella hyvin alusta loppuun, mitä nyt lopussa alkoi hieman jo pito ehtymään. Vaikka Sense Ultrat olivat lähellä täydellisiä lenkkareita minulle, olen sitä mieltä, että en ole vieläkään löytänyt niitä ihan parhaita juoksukenkiäni. Täydellisten lenkkareiden metsästys siis jatkuu yhä. Saattaa olla loputon metsästys.
Lenkkarit viimeisen kisan jälkeen

Joku kysyi jossakin vaiheessa, että ”mitä BTTF:n läpi juoksemisesta saa?” Voisin sanoa vaikka niin, että ainakaan maineen ja kunnian tai palkintojen vuoksi ei tätä turneeta kannata lähteä läpi rämpimään. Oma motiivi hommalle oli tehdä jotain ikimuistoista 40-vuotis synttärivuoden kunniaksi ja tältä osin pääsin kyllä tavoitteeseeni enemmän kuin uskoinkaan. Koko BTTF ja jokainen sen kisa olivat unohtumattomia elämyksiä, joita muistelen suurella ilolla vielä pitkään. Pääsin näkemään kaikki Suomen upeimmat polkujuoksumestat yhden kesän aikana ja juoksemaan tourin läpi, kun mukana oli ekaa kertaa 7 osakilpailua. BTTF:ssä tehtyjen muutosten myötä tour tässä kombinaatiossa  jäänee ainutkertaiseksi kokemukseksi, kun ensi vuodelle muutamia tourin kilpailumatkoista (Nuts Hetta-Pallas ja Pyhä Tunturimaraton) päätettiin lyhentää. Tänä vuonna koko BTTF:n juoksi läpi 3 naista ja 1 mies. Olen todella onnellinen, että uskalsin lähteä mukaan. BTTF oli yksi hienoimpia kokemuksiani ikinä.
SHARE:

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

BUFF Trail Tour Finland finaali - Vaarojen maraton 2018

Ylitän maaliviivan. Tuuletukset jäävät, nyt seison maalissa reisiini nojaten ja huohotan. Ei tullut kuperkeikkaa, ei minkäänlaista riemuntanssia. Tuntuu vain kuin koko Tourin uupumus vyöryisi kerralla kroppaani. Sekopääjuoksija halaa ”sä teit sen”, veli halaa ja onnittelee. Istun penkille ja kääriydyn huopaan. Sekopääjuoksija kaataa lasiin shampanjaa. Mieli on aivan tyhjä. Kun on viimeisen kahdeksan tunnin ajan tuntenut kaikkea potenssiin kymmenen, on vaikea tuntea mitään nyt. Olen joskus aiemminkin sanonut, että minulle nämä maaliintulon hetket eivät ikinä ole niin sykähdyttäviä, kuin hetket lähdössä tai matkan varrella. Siltä tuntuu nytkin. On omituinen fiilis, kun yhtä aikaa on helpottunut, että se on ohi ja toisaalta haluaisi heti takaisin. Olen näköjään päässyt tai joutunut siihen pisteeseen, jossa matkanteko alkaa tuntumaan turvallisemmalta olotilalta, kuin maalin saavuttaminen. Tiedän jo nyt, että kohta mielen valtaa enemmän haikeus kuin riemu. Ehkä se kertoo jotain tästä matkastani. On ollut tärkeämpää olla matkalla seitsemän kertaa kuin maalissa seitsemän kertaa. 
Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Kaarran satamatieltä kohti loppunousua. Edessä on kaksi kilometriä ylämäkiraastoa. Katson mäkeä – tuohon urakkaan reiteni eivät ole enää halukkaita ryhtymään. Silti lähden kipuamaan ylöspäin. Tuntuu, kuin liikkuisin lyijypainot nilkoissani. Kuinka väärässä olinkaan, kun kuvittelin, että voisin juosta ylämäessä askeltakaan. Myös ajatukset villistä tuuletuksesta maalissa hyytyvät sitä mukaa, kun sykkeeni nousee ylemmäs. Maaliin on kuitenkin pakko juosta. En ole tullut vielä kertaakaan kävellen maaliin, enkä aio tulla nytkään. Loppunousu on jälleen pahempi kuin muistinkaan. Juoksen kaikki tasaiset pätkät, mutta ylämäessä tahdonvoima ei enää riitä. Kourallinen porukkaa on kerääntynyt reitin varrelle. Tiristän jotain hymyn tapaista kasvoilleni, kun ohitan heidät. Enpä olisi uskonut olevani tässä kohtaa näin katki. Jotenkin ajattelin, että saan hurmoksen päälleni, enkä välittäisi vaikka syke on kaakossa. Muutama sata metriä enää ja olen maalissa. On vaikea uskoa, että retkeni saa päätöksensä ihan kohta.



Lähden viimeisestä huollosta tarmokkaana eteenpäin. Matkaa on jäljellä enää 10 kilometriä. Yleensä tässä kohtaa kilometrit alkavat jo painamaan ja viimeinen kymppi tuntuu pitkältä. Tällä kertaa fiilis on aivan erilainen. Reitti muuttuu helpommaksi ja nautin juoksemisesta ihan älyttömän paljon. Olen kiitollinen, että viimeinen kisa on ollut tällainen. Mitään seinää ei ole tullut matkan aikana vastaan. Oikeastaan syksyinen lauantaipäivä ei voisi tämän upeampi olla. Ilma on kirpeän raikas, ruska esittelee viimeistä väriloistoaan ja aurinko korostaa keltaiseksi värjääntyneitä puiden lehtiä entistäkin kauniimmaksi. Meille kisaajille on maalattu täydellinen tausta retkellemme. Missään muualla en haluaisi olla nyt.




Viimeisessä huollossa hymyilen juomapisteen tädille ja sedille. Vaarojen maratonin juomapisteiden tunnelma on uniikki. Se on rauhoittava ja tyyni, vähän kuin olisi hetken mummolassa. Kiitän juomapullojeni täyttämisestä ja hymyilen takaisin niin kuin pikkutyttö hymyilisi mummolleen. Yhdestä juomapisteen miehestä tulee mieleen isoisäni. Ukki. Joku kyselee häneltä, onko maaliin varmasti matkaa 10 kilometriä, eikä enemmän. Mies vastaa vääntäen samanlaista savoa pilke silmäkulmassa, kuin ukkini. Hän olisi nauranut tälle touhulle. Nauranut, mutta ymmärtänyt silti varmaan jotenkin. Uskon, että minun ja veljeni kestävyysurheilugeenit on ukilta perittyä. Veljelle niistä on tosin mennyt isompi annos kuin minulle, mutta olen saanut riittävästi, jotta pitkänmatkanjuoksu on minulle ominaisempaa kuin lyhyen. ”Liikkua pitää” – muistan ukin joskus sanoneen. Hän oli hyväkuntoinen loppuun asti. Niin minäkin haluaisin olla. Se tähän hommaan myös paljolti motivoi, halu pysyä liikkeessä ja hyväkuntoisena niin pitkään kuin mahdollista. Juomapisteiden ukit ja mummot ovat kuin muistutuksia tästä isoisäni henkisestä perinnöstä. Yritän noudattaa ukkini ohjetta. Tuo perintö on arvokas minulle.




Ryläyksen laella otan nopeasti kuvan kyltistä ja lähetän sen Sekopääjuoksijalle. ”Täällä ollaan!” Jatkan matkaani saman tien eteenpäin. On niin hyvä fiilis, etten halua pysähtyä. On hassua, miten reitistä on tullut jo paikoin ihan tuttu. Alkaa tietämään jo ennalta missä kohtaa reitti kaartaa polulta tielle ja missä kohtaa lenkkarit saavat pinnalleen sitkeän mutakuorrutuksen. Muistaa viime vuoden fiiliksiä tietyistä kohdista ja ensimmäisen vuoden kauhun sekaista odotusta Ryläystä kohtaan. Reitti ei tunnu yhtään helpommalta jaloissani nyt, mutta pääkopassa se tuntuu. Tällä kertaa en sukella missään vaiheessa synkkiin ajatuksiin. Energiaa uppoaa tasaiseen tahtiin ja kaikki maistuu hyvältä. Napsin vuoron perään sipsejä, irtokarkkeja ja suklaata. Painan mieleeni havaintoja: Kinderin maxi-patukka on loistava kisaeväs, täydellinen sukellus sokerihumalaan. Näitä otan jatkossa mukaani aina. Sen sijaan Kismet ei toimi. Liian kuivakkaa, liian vähän suklaata. Matkan varrella törmään myös tuttuihin. Tai he törmäävät minuun. Ensin ohi tulee Paalijärven Harri ja sitten Tiusasen Riku. On jotenkin hauska nähdä pitkien ultrien miehiä vähän lyhyemmällä matkalla tällä kertaa. Kevyellä jalalla he vilahtavat ohitseni. Nämä kohtaamiset tuovat lisää virtaa, mutta jatkan silti rauhassa eteenpäin. Haluan maaliin ehjin jaloin. Tänä vuonna aion juosta sataman jälkeisessä ylämäessä edes pieniä pätkiä. Haluan jättää kaikki jaloistani loppunousuun ja riemuita maalissa hullun lailla. Suunnittelen kaikkia erilaisia tapoja tuulettaa maaliviivan ylitettyäni. Mietin pystyisinkö heittämään kuperkeikan maaliviivan yli? 




Noin 25 kilometrin kohdalla veljeni päättää irtaantua juoksemaan omaan tahtiinsa. Jo pitkään hänen jalkansa on ollut keveämpi, kuin minun ja olen jäänyt jälkeen. Huikataan, että ”maalissa nähdään” ja veli häviää nopeasti. Yhdessä taitetun alkumatkan johdosta hänen loppuaikansa tulee olemaan hitaampi, kuin koskaan. Se ei kuulemma haittaa. Saapahan hänkin nautiskella matkasta koko rahan edestä. Vajoan nopeasti omaan maailmaani. Matka kohti Ryläystä on haastava, mutta tuon pätkän haastavuus ei enää pääse yllättämään. Tiedän jo ennalta, että nyt ei olla minun vahvuusalueellani. Kivikoissa etenemisessä en ole kehittynyt pätkän vertaa. Edelleen olen käsittämättömän hidas ja varovainen. Tällä kertaa vielä normaaliakin varovaisempi. Vaikka etenen hitaasti, etenen silti vailla mitään epätoivoa. Eteenpäinpyrkimys tyhjentää päästäni kaiken turhan. Täällä en ole huonompi muita. Olen omalla matkallani ja vain sillä on meritystä nyt. 




Kiviniemen huollosta jatkamme veljeni kanssa nopeasti eteenpäin. Tankkaan kävellessäni energiaa ja samaan aikaan joku 130 km juoksija rynnistää ohitsemme. Mies juoksee ylämäkeen ja katoaa hetken kuluttua näköpiiristä. Tekisi mieli piilottaa oma numerolappu, jossa näkyy matkani pituus. Melkein hävettää kävellä. Se, että joku juoksee tuollaisella tarmolla yli satasen kisassa vielä tässä vaiheessa, on minulle yhä jotenkin ihan käsittämätöntä. Nostaisin juoksulippaani hänelle, jos ehtisin. Sen sijaan pyydän veljeäni siirtymään edelle juoksemaan. Koko alkumatkan olen vetänyt kahden hengen letkaamme ja nyt epäilen, alkaako veljeäni jo kypsyttää verkkainen tahtini.  Kyselen, eikö hän jo halua irtaantua juoksemaan omaa tahtiaan? ”Ei ihan vielä”. Yleensä nautin yksinäni juoksemisesta, mutta nyt veljeni seura on ollut tervetullutta. Emme me paljoa ole jutelleet, mutta on ollut mukavaa olla matkassa yhdessä. Turvallista jotenkin. Vauhti on ollut juuri sopivan leppoisa. Tänään ei ole ollut haluja edetä mukavuusalueen ulkopuolella. Nuuksion kisasta sain tuliaisina kivun jalkaterääni, joka on muistutellut olemassaolostaan lähdöstä asti. Olen päättänyt sulkea kaikki tuntemukset pois ja edetä rauhassa, jotta jalka kestää loppuun asti. Onneksi matkan aikana tulee puljailtua useamman kerran. Kylmä vesi turruttaa jalan, eikä kipu häiritse etenemistä. Iloitsen siitä, että jalkani ovat kestäneet tänne asti. Monessa kohtaa BTTF:n aikana se on ollut epävarmaa. Nyt olen onnellinen, että pääsin kokemaan kaikki kisat. Jokainen niistä on ollut unohtumaton kokemus. 




Alkuun juostaan isossa letkassa helppoa reittiä. Välillä letka siirtyy kävelemään, välillä pysähtelee. Edetään leppoisaa vauhtia veljeni kanssa peräkanaa. On ihanaa olla liikkeellä vihdoin. Mietin, miten täällä, tasan vuosi sitten, tämä hölmö ideani juosta koko tour läpi syntyi. Miten se pieni hetki, tuntemattoman henkilön kanssa juostessa ja jutellessa vaikutti minuun, vaikken sitä sillä hetkellä vielä edes tiennyt. Tuolloin juoksin täällä pätkän miehen kanssa, joka 50-vuotis synttärivuoden kunniaksi oli päättänyt juosta koko Buff Trail Tour Finlandin läpi. Hän kertoi tästä kisaputkestaan ja minä mietin, miten mahtava idea tuo oli. En tosin tuossa vaiheessa vielä ajatellut, itse ryhtyväni samaan. Jotenkin tuo idea jäi kuitenkin kytemään ja lopulta kypsyi tahdoksi yrittää samaa oman 40-v synttärivuoden kunniaksi. Haluaisin kiittää tuota miestä idean kylvämisestä. Joskus kyselen itseltäni, miksi oikein osallistun näihin kisoihin, vaikka eniten nautin omassa rauhassa juoksemisesta. Nyt ymmärrän, että suurin syy on inspiraation saaminen. Kun pääsee osaksi sitä tunnelmaa, mitä kisoissa on ja näkee ja kuulee muiden tarinoita itsensä ylittämisestä, uskaltaa lähteä itsekin yrittämään jotain sellaista, mihin ei ehkä muuten ryhtyisi. Mikään ei ole niin kutkuttavan siistiä, kuin haaste, jonka läpäisemisestä ei voi olla itsekään yhtään varma. Olen niin onnellinen, että uskalsin haastaa itseni tähän. Katselen ympärillä olevia juoksijoita ja mietin, kuinka mahtavaa on olla osa tätä porukkaa. Tähänkin päivään mahtuu lukemattomia kohtaamisia juoksijoiden välillä, jotka inspiroivat odottamattomalla tavalla. Siinä on jotain todella arvokasta.



Kävelen kohti starttia veljeni kanssa. Ollaan sovittu, että juostaan yhdessä alkumatka. Fiilis on koko aamun ollut innostunut ja malttamaton. Haluaisin vain päästä liikkeelle. Muutama sekunti ennen starttia mielen valtaa rauha. Seuraavien tuntien aikana ei tarvitse tehdä muuta kuin pysyä liikkeessä. Tuossa on jotain tavattoman rauhoittavaa ja jännittävää yhtä aikaa. Rakastan tätä tunnetta lähdössä. Lopulta starritorvi törähtää. Edessäni on seikkailu jälleen kerran. 

SHARE:

perjantai 5. lokakuuta 2018

Vaarojen kisaennakko

Huomenna on luvassa legendaarinen Vaarojen Maraton, polkukauden finaali ja meikäläisen BTTF turneen päätöskilpailu. Kisareppu on pakattuna ja kisavermeet valmiina. Enää pitäisi juosta. Kirjoittelen kisaennakkoa Instagram Stories:in puolella ja kertoilen, miten valmistautuminen tähän viimeiseen kisaan on sujunut. Laitan sekaan myös vähän varustejuttuja ja viimehetken kisafiilistelyä. Instasta minut löytää nimellä @kantapaaopistossa
Pitäkäähän peukkuja, että nainen rämpii tämän viimeisen koitoksen kunnialla maaliin.


SHARE:

lauantai 8. syyskuuta 2018

Nuuksio Classic 42 km

Pyhän kisan jälkeen homma eteni samalla kaavalla, kuin Pallaksen jälkeen. Lepoa ja rasitusvamman parantelua. Pystyin juoksemaan Pyhän ja Nuuksion välissä yhden 4 km pituisen lenkin, koska polvea oli pakko säästella niin paljon kuin mahdollista. Juoksijan polvi saattaa olla todella sitkeä vaiva, joten parempi antaa jalalle huilia, kuin lähteä kokeilemaan, miten se kestää. Koska Pyhän ja Nuuksion välissä olevat kolme viikkoa eivät kauhesti antaneet mahdollisuutta minkään huiman kuntopiikin luomiselle, katsoin järkevämmäksi jättää juoksulenkit väliin. Pyöräilin, kävelin ja tulipa myös retkeiltyä rinkka selässä pitkin Helvetinjärven kansallispuiston polkuja. Tämän lisäksi kroppaa huollettiin fyssarilla huolella, yhteensä neljän käynnin verran. Silti polven kestävyys Nuuksion kisassa tulisi olemaan täysi kysymysmerkki. Fiilikset olivat aika lailla maassa. Alkoi tulla myös vähän sellaista käänteistä turnausväsymystä, kun en päässyt juoksemaan. Treenien tekeminen on minulle todella mieluisaa puuhaa ja nyt kun juoksulenkit olivat jääneet väliin oikeastaan jo Aulangon kisasta asti, alkoi tunnelma hieman laskemaan. Päivä ennen kisaa oli suoraan sanottuna täysin hälläväliä olo. Olin aika lailla varma, että polvi alkaa kisassa vaivaamaan ja homma menee taas kävelyksi. Ei olisi oikeastaan huvittanut lähteä Nuuksioon ollenkaan, enkä varmaan olisi lähtenytkään ilman BTTF-urakkaani. Harmitti myös se, että kaikki loppu- ja alkuvuoden aikana tehty työ tuntui valuvan hukkaan, kun jouduin koko ajan säästelemään. Jos homma ei menisi polven takia kävelyksi, niin sitten se olisi kunnon puolesta yhtä haparointia. Yritin hakea fiilistä katsomalla perjantaina UTMB:n livelähetystä. Käsittämättömän upeita Suomalaissuorituksia, joita seuratessa ei voinut muuta, kuin tulla hyvälle tuulelle. Lopulta annoin itselleni pari kuvitteellista avaria poskelle ja päätin lähteä Nuuksioon sillä taktiikalla, että unohdan koko BTTF:n. Nyt mentäisiin todellakin askel kerrallaan ja mietittäisiin sitten vasta kisan jälkeen, miten siitä eteenpäin.

Aja! - Terho Lahtisen lähtömerkin kaikuessa ilmoille pääsin vihdoin piinastani ja matkaan. Jollakin minulle hyvin epätyypillisellä tavalla onnistuin unohtamaan polven tuntemusten kuulostelemisen lähes kokonaan alusta asti. Epätyypillistä oli myös se, että meno maistui jo alussa yllättävän hyvältä. Ei ollut sitä normaalia diisselkoneen hitautta, joka laittaa kropan yskähtelemään ensimmäiset viisi kilometriä. Nautin älyttömästi Nuuksion nopeasta reitistä. Pyhän kivikoissa toikkarointien jälkeen tuntui mahtavalta päästä juoksemaan nopeasti edettävää polkua. Niinpä tuli hieman keulittua vauhtien osalta ja jo kympin paikkeilla alkoi koipi painamaan. Swinghillin mäki ei tuntunut mitenkään pahalta. Nousu ei ole kovinkaan pitkä, mutta sen jälkeen olevassa ensimmäisessä huollossa aloin ounastella, että kohta hyytyvät jalat. Ounastelut eivät menneet pieleen. Ekan ja tokan huoltopisteen väli oli osaltani todella takkuista etenemistä. Tuolle välille osui myös kisan hitaimmin edettävä pätkä, joka raskailla jaloilla tuntui todella hitaalta. Oli melkoisen synkkiä hetkiä. Toiseen huoltoon tullessani laitoin Sekopääjuoksijalle viestiä. Hän oli paikanpäällä seuraamassa kisaa, joten oltiin sovittu, että laitan aina huoltopisteille päästyäni tilannetiedotusta, jotta hän tietää, miten homma etenee. "Toine juomapiste. Vittu mitä paskaa. Ei kulje. Polvi ok." No joo - siinä aika hyvin tiivistettynä sen hetken fiilikset. Tuossa yhteydessä olin unohtanut puhelimen näppäinlukon auki ja sen lisäksi, että puhelin lähetti Sekopääjuoksijalle ja veljelleni liudan kuvia juoksureppuni taskusta, se soitti Sekopääjuoksijalle WhatsAppin kautta videopuhelun. Tuo on ominaisuus, jota en ole ikinä käyttänyt, joten olin ihmeissäni, kun miehen naama ilmestyi yhtäkkiä ruudulle. Tuo vahinkopuhelu osoittautui kuitenkin ilmeisen tarpeelliseksi, koska sen jälkeen alkoi taas kulkemaan.


En tiedä, mitä tuon toisen huoltotauon aikana tapahtui, mutta voisin jopa vähän maksaa, jos joku kertoisi minulle sen. Nimittäin seuraavien kuuden kilometrin aikana tapahtui jotain, mitä en ole ennen kokenut. Toiselta huoltopisteeltä lähdettyäni olin yhtäkkiä kuin uudestisyntynyt. Tästä alkoi polkuhurmos. On todella vaikea kuvailla tuota fiilistä sanoin. Olen yrittäessäni kirjoittanut rivit tähän ja pyyhkinyt ne pois jo useaan otteeseen. Parhaiten sitä tunnetta kuvaa puhdas ilo. Vajosin täysin sen hetken vietäväksi ja juoksin vailla mitään painetta tai pyrkimystä. Kuin leikkien. Aiemmin raskailta tuntuneet jalat olivat yhtäkkiä kepeät ja meno oli niin helppoa, että lisäsin koko ajan vauhtia. En tuntenut hengästymistäni, vaikka taatusti huohotin ääneen. Tuon hurmoksen aikana juoksin jalkani alta. Täydellistä juoksun riemua, joka oli kaiken sen arvoista mitä hurmoksestani seurasi. Yhtäkkiä säpsähdin ja tajusin, että sykkeeni on aivan kaakossa. Tämän jälkeen jalat alkoivat pikkuhiljaa muutua betoniksi. Viimeiselle huoltopisteelle päästyäni laitoin taas tilannetiedotusta menemään. "Vika huolto. Sain jonkun hurmoksen päälle ja juoksin jalat tos vikalla välillä aivan ojoon. Aika hapokasta nyt. Tulee kiva loppu"



Viimeisestä 9 kilometristä oli hurmos kaukana. Parhaiten tuota pätkää voisi kuvailla vaisuksi taaperrukseksi. Tuntuu kuin kaikki minusta olisi irrotettu tuolle kuuden kilometrin pätkälle ja nyt tuon hölmöilyn jälkeen maksettaisiin kalavelat, kun tonnin painoisilla koivilla yritettiin raahustaa maaliin. Silti olin älyttömän onnellinen siellä Nuuksion metsässä. Kisasta oli tullut minulle kaikkea muuta kuin hälläväliä juoksu ja se oli minulle todella merkityksellistä. Yhtäkkiä jokainen mennytkin BTTF -kisani nousi uudelleen arvoonsa ja ymmärsin, kuinka paljon olen niistä jokaisesta saanut. Loppusuora maaliin tuli keveiden jalkojen sijaan keveällä mielellä. Olin niin iloinen, että polvi kesti, mutta eniten iloitisin siitä juoksun riemusta, jota matkani aikana olin saanut kokea. Ymmärsin myös, miten tärkeiksi kisan aikana koetut hetket muodostuvat jälkikäteen. Se tunteiden vuoristorata, jota yhden kisan aikana käy läpi, on jotain ihan ainutlaatuista. Sellaista on vaikea kokea missään muualla. Onneksi lähdin Nuuksioon. Onnekseni!


Kiitokset kisajärjestäjille ja kaikille reitin varrella ja juomapisteillä. Upea tapahtuma, jonka tunnelma ei jätä ketään kylmäksi. Tulen taatusti uudelleen.



SHARE:

perjantai 31. elokuuta 2018

Riippumattoretki Helvetinjärvelle

Suomen Luonnonpäivän aattona, neljä naista eri puolilta Suomea tapaa toisensa Helvetinjärven kansallispuiston parkkipaikalla. Halaamme toisiamme, "ihanaa vihdoin tavata". Rinkat selässä lähdemme kävelemään yöpymispaikkaamme. Pystytetään teltta ja kiinnitetään riippumatot puihin. Iltanuotion äärellä syömme retkieväitä ja juttelemme aivan kuin olisimme aina tunteneet. Yöllä sataa kaatamalla, mutta olemme suojassa katosten alla ja teltassa. Luonnonpäivän aamu valkenee aurinkoisena. Kaikki pulahtavat vuoron perään aamu-uinnille. Vesi tuntuu kylmältä, mutta silti niin hyvältä. Tällä tavalla haluaisin aina herätä. Aamupala kalliolla, kahvit nokipannusta, sateen jälkeinen raikas aamuilma. Voiko parempaa olla?

Luonnonpäivänä kiertelemme kansallispuistossa ja käymme ihmettelemässä Helvetinkolun sammaleen peittämiä vihreitä seinämiä. Päiväkahvit pysähdymme nauttimaan mättäälle, kun kahvihampaita alkaa kolottaa. Puhumme rakkaudestamme luonnossa liikkumiseen. On helppo jutella, kun jaamme saman intohimon ja innostuksen.

Toiseksi illaksi leiriydymme Haukanhietaan. Hiekkarannalle on pystytetty paljon telttoja ja nuotioiden ympärille on kertynyt porukkaa nauttimaan elokuun viimeisestä illasta. Suomen luonnopäivä tarjoilee parastaan. Kiinnitämme riippumatot puihin. Tänä yönä ei katoksia tarvita, koska luvassa ei ole sadetta. Jokainen haluaa ihastella tähtitaivasta riippumatostaan. Auringon laskiessa taivas värjäytyy lilan, pinkin ja oranssin sävyihin. Emme pysty lopettamaan sen ihastelemista. Luonto todellakin on paras taidemaalari. Tuollaisia värejä on mahdotonta yhdenkään  ihmisen toistaa.

Illan pimetessä kokoonnumme nuotiolle valmistamaan ruokaa. Jopa retkimuona pussistakin maistuu todella hyvältä. Satu paistaa meille lättyjä ja Sini grillaa vaahtokarkkeja nuotiolla. Vähän siirappisia hetkiä, mutta näitä jokainen tarvitsee elämäänsä silloin tällöin. Lopulta raittiin ulkoilman väsyttämät retkeilijät käpertyvät riippumattoihinsa. Kirpeä yö tarjoilee vielä unohtumattoman täysikuun, joka katoaa usvan peittämään horisonttiin nopeasti. Riippumaton syleilyyn on hyvä nukahtaa. Kiitos Suomen luonto. Taas annoit niin valtavasti vaatimatta mitään.






Kuva: Hanna Kiiski








Yksi parhaita asioita tämän blogin kirjoittamisessa on ollut vuorovaikutus muiden bloggareiden kanssa. Oli mahtavaa vihdoin päästä tutustumaan Hannaan, Satuun ja Siniin livenä. Ihania, inspiroivia ja positiivisella energialla ladattuja naisia. Viikonlopun aikana puhuimme paljon somemaailmasta ja tällä kertaa nimenomaan niistä positiivisista vaikutuksista, joita se tarjoaa. Ihan liikaa tartutaan usein niihin negattiivisiin piirteisiin. Koen, että jokainen näistä kolmesta naisesta on välittänyt positiivista inspiraatiota bloginsa välityksellä aidosti. Livenä heistä välittyi ihan samanlainen kuva, kuin mitä olen heidän blogejaan lukiessa saanut. 

Käyppä inspiroitumassa:
Sporttaillaan (Hanna ei tällä hetkellä valitettavasti kirjoita blogiinsa uusia juttuja, mutta vanhoissa postauksissa riittää rutkasti mahtavaa luettavaa)


SHARE:

tiistai 21. elokuuta 2018

Pyhä Tunturimaraton

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, valmistautuminen Pyhän Tunturimaratonille ei sujunut lainkaan suunnitelmien mukaan. Ennen kisaa fiilikset olivat vahvasti sellaiset mitäköhän tästäkin nyt tulee ja kisapäivän saapuessa jännittyneet tunnelmat vain kasvoivat. Kisahermoilu omalla kohdallani heijastuu yleensä suoraan tehtyjen treenien määrästä. Vähälle jäänyt treenaaminen tarkoittaa isoa kisajännistystä. Pallaksen ja Pyhän välissä total treenimääräni oli 2 juostua kilometriä. Voitte tästä arvioida hermoiluni määrän. Ei ollut vahva tai luottavainen olo missään määrin. Kun päälle lisätään vielä se, että kantapään ja polven kestävyys oli täysi kysymysmerkki, niin jännäpissalla tuli rampattua ennen kisaa normaaliakin enemmän. Mietiskelin, että näiden ongelmien jälkeen voin olla todella tyytyväinen, jos pääsen seitsemässä tunnissa maaliin. Tai maaliin ylipäätään.


Matkaan lähdin tällä kertaa melkolailla erilaisella tankkaussuunnitelmalla ja eväsarsenaalilla kuin aikaisemmin. Energiaa oli messissä huomattavasti vähemmän kuin normaalisti johtuen siitä, että Pyhän kisassa huoltopisteitä on paljon. Matkan varrelle mahtuu yhteensä 5 huoltopistettä, joten energiaa pystyy tankkaamaan huolloissa, eikä repussa tarvinnut kantaa niin paljoa syötävää mukana. Pelasin myös vähän upporikasta tai rutiköyhää ja mukaan lähti kaikkien ohjeiden vastaisesti urheilujuomaa, jota en ollut testannut vielä kertaakaan aiemmin. Kovasti pussinkyljessä vakuuteltiin, että tämä legendaarinen Tailwind energiajauhe ei aiheuta minkäänlaisia vatsavaivoja. Kun nyt muutenkin olitiin vähän riskillä liikentessä, niin ajattelin että vedetään nyt sitten kunnolla lisäjännitysmomentteja kisaan. Tailwind, jonka Sekopääjuoksija nimesi pyrstöyskäjuomaksi, toimi kuitenkin hyvin eli mitään vatsavaivoja tai muita ongelmia energian kanssa ei ilmaantunut. Tosin - en ole yhdessäkään kisassa tai lenkillä rampannut puskapissalla niin paljoa, kuin Pyhällä. Tailwind tuntui tulevan suoraan lävitseni ja könysin kyykkimään kuusenjuurelle jatkuvalla syötöllä. Kertonee muuten jotain meikäläisen loistavasta suuntavaistosta, että jossakin kohtaa pitstopiltani polulle palatessani jouduin hetken aikaa miettimään kumpaan suuntaan olin menossa. Tämän jälkeen päätin, että kaikki puskapysähdykset suoritan jatkossa polun vasemmalle puolelle. Onneksi reitit on näissä kisoissa aina merkitty hyvin. Muuten saattaisi tulla pitkiä reissuja minulle ja etsintäpartioille.

Lähdöstä homma eteni tuttuun tapaan. Ensimmäiset viisi kilometriä todella tahmeaa ja tuskaista, jonka jälkeen juoksu alkoi joten kuten kulkea. Tällä kertaa tosin tuo joten kuten erityisen alleviivatusti. Kuukauden juoksutauko kyllä väistämättä tuntuu koko kropassa. Kuulostelin myös koko ajan kantapään tunemuksia ja jossakin kohtaa jouduin jo vähän huomauttamaan itseäni, että turha kuulostella. Murehditaan sitten, jos kipua ilmaantuu. Eihän se kantapää sitten ongelmaksi tällä reissulla muodustunutkaan. Tuokin todisti taas sen, että eipä tuolla juostessa kannata etukäteen mahdollisia ongelmia spekuloida. Niitä joko tulee tai ei tule. Ennalta murehtiminen on aika lailla hukkaan heitettyä energiaa.

Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Reitistä minulle on jäänyt mieleen päällimmäisenä kolme asiaa. Kivikko, rakka ja irtokivet. Reitti koostui pätkistä, joissa pystyi minun taidoillani jotenkuten juoksemaan, muttei todellakaan kannattanut nostaa katsettaan polulta hetkeksikään, pätkistä, jotka olivat nopeasti juostavaa, helppoa retkeilyreittiä ja pätkistä, joissa ei meikäläisen taidoilla juostu senttiäkään. Noita viimeksi mainittuja pätkiä tuntui olevan yhdelle polkumaratonille ihan riittävästi. Vaikka kuinka paljon kaunistelisin, en voi sanoa nauttineeni reitin kivikko-osuuksista. Noilla pätkillä kokemattomuuteni metsäpoluilla vaeltamisessa näkyy. Meno muuttuu kävelyvauhdiksikin mitattuna tuskallisen hitaaksi. Paljolti tämä johtuu liiasta varovaisuudesta. Asettelen jalkojani kivien päälle harkiten ja koipien sovitteluun ja helpoimman linjan etsimiseen menee luvattoman paljon aikaa. Oma hitaus ja varovaisuus alkaa turhauttaa. Pitäisi varmaan rakentaa omaan pihaan joku rakkasimulaattori.

Kuva: All About Lappland / Alexander Kuznetsov

Kisa eteni osaltani verkkaiseen tahtiin. Puolivälin huollossa kello näytti aikaa kuluneeksi 3:30. Oli aika leppoisat fiilikset. Tiuhat huoltovälit rytmittivät matkantekoa mukavasti ja kilometrit kertyivät jotenkin huomaamatta. Ei ollut ongelmaa energioiden kanssa ja taitoin matkaa ilman paineita loppuajasta. Pääasia, ettei kantapäähän satu. Etenin kisan häntäpäässä ja alkua lukuunottamatta sain taittaa matkaa yksinäni. Nautin taas tuosta yksinmöllöttelystä ihan valtavasti. Jotenkin huvittavaa hakeutua massatapahtumiin ja pyrkiä siellä omaan rauhaansa. Onneksi hidas vauhtini usein takaa sen, että saan olla omissa oloissani. Kyllä silti välillä mietin onko paikkani näissä kisoissa ollenkaan vai voisinko käydä vain omilla juoksuvaelluksilla ihan keskenäni. Toisaalta nämä kisat toimivat hyvänä treenimotivaation lähteenä, joten uskon, että näillä on jatkossakin paikkansa juoksukalenterissani.

Pyhän reitistä jäi mieleen myös se, että matkan varrella olevat nousumetrit kertyivät jotenkin huomaamatta. Muistan katsoneeni kelloani ja ihmetelleeni, missä vaiheessa näytöllä näkyvät 900 metriä olin oikein kivunnut. Mieleen ei muistu lopun nousurypistyksen lisäksi oikein mitään selkeää tunkkauspätkää. Ehkä olen tuijottanut koipiani kivikoissa niin herkeämättä, että nousut ovat jääneet huomaamatta. Lopussa toki pääsi kipuamaan kivillä maustetussa ylämäessä sydämmensä kyllyydeestä, mutta ei tuokaan pätkä niin mahdottoman pitkältä nousulta tuntunut. Pyhän kisan nousuprofiili onkin varsin maltillinen. Haaste tulee ennenminkin reitin tekinisyydestä kuin nousuista. Suosittelen kisaa ketterille menijöille.


25 kilometrin kohdalla juoksin pitkin jotain helpompaa polkupätkää, kun vasemmassa polvessa alkoi vihloa huolella. Kipu paheni jokaisella juoksuaskeleella. Tuttu kipu. Viimeksi tunsin tuon Pallaksen viimeisillä kilometreillä ja nyt kipu teki paluun astetta voimakkaampana. Juoksijan polvi. Helvetin juoksijan polvi. Tiesin heti, että tämän kisan juoksut alkavat olla nyt siinä. Siirryin kävelemään ja kun polvi ei kävellessä sattunut ollenkaan, tein saman tien päätöksen jatkaa kävellen maaliin. Aikaa kyllä olisi. Vai olisiko? Välillä 25-33 km tuli tehtyä monenmoisia laskelmia, kun ynnäilin päässäni olevaa matkaa ja kilometrivauhtia, jota pitäisi pitää yllä, jotta pääsisin aikarajassa maaliin. Leppoisa matkan taittaminen katkesi tuohon, kun homma alkoi mennä aikaa vastaan taisteluksi. Sekopääjuoksija oli Pyhän reiteillä maastopyöräilemässä ja kohtasimme ennen toiseksi viimeistä huoltoa. Olin tullut ynnäilyissäni siihen tulokseen, että meikäläisen kävelyvauhdilla tulee olemaan lähes mahdotonta ehtiä maaliin ajoissa. Olisi pakko myös juosta pätkiä, jotta ehtisin. Oli melko vähäsanainen kohtaaminen. Suoraan sanottuna vitutti huolella. Onko tässä nyt järkeä kiirehtiä, jos maalissa odottaa hylätty suoritus. Jokke sattui olemaan huollossa paikalla ja taisin hänellekin sanoa, että hieman mietityttää ehdinkö ajoissa maaliin. Hän kannusti jatkamaan ja vetämään takkia niskaan, koska tunturissa oli menossa joku myräkän poikanen. Sekopääjuoksija siirsi takin repussani niin, että se oli paremmin hollilla ja lähdin tikkaamaan eteenpäin.

Tuon huollon jälkeen päätin, että etenen lopun niin nopeasti kuin suinkin pystyn. Ei ainakaan jäisi harmiteltavaa, jos en ehtisi aikarajassa maaliin. Tunturiin päästyäni tuuli oli yltynyt ja t-paidassa alkoi olla kylmä. Kaivoin takin esille ja pelkäsin, että tuuli vie sen mennessään ennen kuin ehtisin saada sen päälleni. Takki ei kuulunut Tunturimaratonin pakollisten varusteiden listalle, mutta itse olen sitä mieltä, että vedenpitävä takki kannattaa pakata reppuun mukaan aina kaikille puolimaratonia pidemmille matkoille. Kävellessä saattaa tulla todella kylmä. Varsinkin tunturissa.

Jälleen kerran maisemat tunturissa mykistivät. Teki mieli jäädä paikalleen tuijottamaan näkymää, mutta yltyvä tuuli ja tikittävä kello pakottivat eteenpäin. Kun laskeuduin alas helppokulkuiselle retkeilureitille oli pakko pistää juoksuksi. Polvi kesti pieniä pätkiä juoksua, kunnes kipu laittoi irvistelemään sen verran paljon, että jatkoin pikakävelyä eteenpäin. Alamäissä alkoi kipu tuntumaan jo kävellessäkin, joten en odottanut innolla lopun jyrkkää laskettelurinnettä. Tuo pätkä pitäisi olla se, jossa rallatellaan alamäkeä niin lujaa kuin uskaltaa maaliin, mutta tiesin jo ennalta, että meikäläiselle tuosta alamäestä muodostuu kaikkea muuta kuin rallattelua.


Kisareitti taittaa lopussa retkeilyreitiltä polulle, josta jatketaan kohti viimeistä nousua. Kello tikitti armottomasti aikarajaa kohti. Tuijotin tunturin päällä olevaa mastoa ja mietin, että tuon juurelle olisi nyt päästävä niin nopeasti kuin mahdollista. Ylämäki ei ollut osaltani nopea. Mieluusti näkisin, miten kärkinaiset ja -miehet etenevät tuossa kohtaa. Paikoin polku katosi ja askelsin kiveltä toiselle kieli keskellä suuta. Lopulta pääsin kivikoiden ylitse ja kohti viimeistä kipuamista. Tunturin päällä näin tutun pakettiauton ja yritin tähyillä, onko Saastamoisen Juha jossakin kuvaamassa. Lopulta näin, että Juha valokuvaa autonsa sisältä ja auton viereen päästyäni kysyin kuinka pitkä matka maaliin on. Aikaa maalin sulkeutumiseen oli enää alle 10 minuuttia. "Kilsan verran". Samassa myös Jokke käveli vastaan ja sanoi, että "nyt kannattaa ehkä pistää juoksuksi". Tein työtä käskettyä ja siirryin juoksemaan v-sanojen höystäessä matkantekoani.


Molemmat kuvat: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Laskettelurinteen päällä näin, että Sekopääjuoksija odotti alhaalla pyöränsä kanssa. Hän huusi moneen otteeseen jotain, mutta en kuullut tuossa kohtaa mitään. Varmaan omat kirosanani vaimensivat kaikki äänet ympäriltäni. Yritin ensin edetä alamäkeä normaalisti, mutta eihän siitä mitään tullut. Sitten jatkoin sivuttain jotain puolittaista hevosloikkaa, jotta pääsisin nopeammin alas. Ketutti aivan älyttömästi, kun en pystynyt etenemään nopeammin. Katsoin kelloani ja näin kuinka kahdeksan tunnin aikaraja menee umpeen. Harmitti ehkä sekunnin, jonka jälkeen jatkoin loikkimistani alaspäin. Olin jo lähes alhaalla, maaliin enää muutama kymmenen metriä, joten tuossa kohtaa hyvän olon endorfiinit alkoivat jo virtaamaan kropassa. En jaksanut pilata maalihetkeäni voivottelemalla ajan umpeutumista. Niinpä otin perinteiseen tapaan loppukirin ja juoksin maaliin niin lujaa, kuin pystyin. Kello pysähtyi ajassa 8:03. Maalissa oli tosi hyvä fiilis. Olin ehkä jopa vähän hämilläni siitä, miten vähän polvikipuilu ja aikarajan umpeutuminen harmitti. Enemmän olin kiitollinen sen kertaisesta kokemuksestani. Myöhemmin huomasimme, että olin kuitenkin saanut hyväksytyn suorituksen. BTTF putkeni siis jatkuu myös tuloslistalla. Omassa mielessäni se jatkui siinä kohtaa, kun ylitin maaliviivan.

Nutsille kiitokset, että mahdollistatte nämä kokemukset meille. Nämä ovat monella tapaa unohtumattomia päiviä. Olette elämyksien tuottajia potenssiin kymmenen.

Lopuksi - tätä kisaraportti kirjoittaessani mietin paljon sitä, haluaako joku mahdollisesti nyt kritisoida sitä, että sain kisasta hyväksytyn suorituksen, vaikka ylitin maaliviivan maalin sulkeutumisen jälkeen. Mietin, onko järkevämpää jättää mainitsettamatta tuo asia postauksessani. Hyväksytty tulos oli järjestäjän tekemä päätös, johon minulla itselläni ei ollut muuta tapaa vaikuttaa, kuin suorittaa kisa läpi lähtöviivalta maaliin asti. Olisin hyväksynyt myös hylätyn tuloksen. Syy miksi asiaa mietin johtuu siitä, että polkujuoksussa olemme viime aikoina nähneet käänteen, jossa osallistujille on langetettu syystä tai toisesta aikasakkoja. En tunne yksityiskohtia, mutta oletan, että aikasakot on langetettu jonkun toisen osallistujan tai kisan ulkopuolisen henkilön tekemän protestin johdosta. Säännöt ovat sääntöjä ja ymmärrän, että protestin saapuessa järjestäjällä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin tulkita sääntökirjaa mahdollisimman tarkasti ja langettaa mahdolliset aikasakot näiden tulkintojen perusteella. Jossakin todettiin, että käänne tarkoittaa lajin muuttumista enemmän kilpailu-urheilumaisempaan suuntaan. Hyvä niin, tämä vie varmasti lajia eteenpäin, mutta itse toivoisin, että tämä tietynlainen ryppyotsaisuus ei leviäisi myös meidän lajia kuntoilumielessä harrastavien keskuuteen. Tietyt asiat, kuten roskaaminen, epäurheilijamainen käytös ja kilpakumppanin auttamatta jättäminen ovat tietenkin aikasakkoon oikeuttavia asioita, mutta ei aleta suolaamaan toisiamme tieten tahtoen. Lajimme yksi parhaimmista asioista on mielestäni aina ollut tietynlainen reilu meininki ja yhteisöllisyys, johon ei liika tiukkapipoisuus sovi. Samat säännöt toki pitää olla kaikilla ja niitä pitää noudattaa. Uskon kuitenkin, että näissä kisoissa liikkuu porukkaa, joka ei tarkoituksellisesti sääntöjä lähde rikkomaan. Iso osa meistä on kilpailemassa vain ja ainoastaan itseään vastaan.

No toisaalta, tuskinpa meikäläisen muutamalla minuutilla yliajassa vedetty kisasuoritus kiinnostaa ketään niin paljon, että joku haluaisi asiasta sen kummemmin protestoida. Kuten todettu, itselleni merkityksellistä tällä kertaa oli se, että suoritin reitin läpi lähdöstä maaliin. Loppuajalla ei nyt ollut minulle suurtakaan merkitystä. Tämä retki antoi minulle jälleen henkisesti todella paljon. Se, jos mikä on minulle merkityksellistä. Ei se, mitä tuloslistassa lukee.

 Kuva: Onevision.fi /Juha Saastamoinen

SHARE:

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Mutkia matkassa - kohti Pyhä Tunturimaratonia

Valmistautuminen kohti ensi lauantaina juostavaa Pyhä Tunturimaratonia ei olisi voinut kovin paljoa huonommin mennä. En ole nimittäin päässyt juoksemaan ollenkaan. Ongelmat alkoivat oikeastaan jo lievänä Aulanko Tower Trailin jälkeen. Kisan jälkeen aloin kärsimään pienestä lonkkakipuilusta, minkä johdosta keventelin treenejä melkoisesti. Lonkka ei vaivannut juostessa ollenkaan, mutta kipuili kävellessä. Oli melkeinpä sellainen fiilis, niinkuin jokin olisi pienesti pois paikoiltaan. Fyssari käsitteli lonkkaa, mutta tuosta käsittelystä ei ollut sanottavammin apua. Niinpä lähdin Pallakselle vähän pelko persuksissa. Lonkka ei kuitenkaan kisassa vaivannut ollenkaan. Sen sijaan lopun tiepätkällä ilmaantui polveen juoksijan polvi -tyyppistä kipua. Kisan jälkeen päätin antaa kropalle viikon totaalilevon ja sen jälkeen katsoa, miltä polvessa tuntuu. BTTF -tourista oli takana neljä kisaa eli seitsemän kisan putkesta jäljellä olisi enää kolme. Hyvä paikka hieman vetää henkeä ja palautella kunnolla. Kului viikko ja pari päivää päälle. Hellettä ja työkiireitä. Kropassa alkoi kuitenkin tuntua jo hyvältä ja tarkoitus oli palata treenien pariin. Sitten ilmaantui lisää mutkia matkalle. Laitoin aamulla töihin lähtiessa jalkaan uudet kengät, joiden kanssa tuli sitten taplailtua iltaan asti. Seuraavana aamuna kantapäässä tuntui hieman pahalta. Eri kengät jalkaan, mutta päivän aikana kipu alkoi voimistumaan. Lopulta kantapää oli niin kipeä, etten pystynyt varaamaan sille painoa ollenkaan. Plantaarifaskiitti!?! Tuo pelätty kantapäävaiva, joka vie tyypillisesti juoksijan telakalle pahimmassa tapauksessa moneksi kuukaudeksi. Ei hemmetissä nyt tähän kohtaan.

Päätin saman tien laittaa koiven totaalilepoon. Oli sopivasti viikonloppu tulossa, joten päätin rajoittaa kaiken liikkumisen niin minimiin kuin mahdollista. Ei painoa kantapäälle ennenkuin kipu olisi helpottanut. Kylmää, venyttelyä, teippausta. Tulipa testattua kaikki keinot kantapääkivun helpottamiseksi. Oireet eivät sitten kuitenkaan ihan sopineet plantaarifaskiittiin, koska minulla ei ollut mitään aamu-/liikkeellelähtökipua, joka on tyypillistä plantaarille. Puolitoista viikkoa ja sain jalan siihen kuntoon, että kantapää oli kivuton ja pystyin kokeilemaan juoksemista. Pari kilsaa kevyttä hölkkä-kävelyä ja kaikki tuntui hyvältä. Uskalsin antaa itselleni luvan lähteä Pyhälle.

Kävin maanantaina fyssarilla LPG-hoidossa ja tuossa yhteydessä havaittiin, että kantapäävaivaisen, vasemman jalan pohje on aivan hirvessä jumissa. Olen tässä nyt laskeskellut yksi yhteen ja pohdiskellut, että voisiko tämä kantapääkipu juontaa juurtaan tuohon lonkkakipuiluun. Lonkkakipu on oikealla puolella, kantapääkipu vasemmalla. Voisiko tuolla oikean puolen lonkassa jumittaa joku siten, että vasen puoli/kantapää/pohje kuormittuu tavallista enemmän? Tänään menen vielä osteopaatille, joten katsotaan löytyisikö sieltä joku järki tähän kaikkeen. Ko. osteopaatin käsittelystä olen saanut ennenkin apuja, joten minulla on vahva luotto, että kropassa olevia puolieroja saadaan korjattua tälläkin käynnillä.

Sanomattakin on silti selvää, että nyt lähdetään riskillä kisaan. Minulla ei ole Pallaksen jälkeen juostuna yhtään pitkää lenkkiä, jotta tietäisin, miten jalat kestävät pidempää juoksua. Polvi on ihan täysi kysymysmerkki. Huolettaa toki sekin, että mitä kroppa sanoo tällaisestä yhtäkkisestä rypistyksestä totaalilevon päälle? No toisaalta - vetihän Sekopääjuoksijakin 160 km lähes nollatreenillä läpi. Tuota olen nyt sitten hokenut päässäni tässä kisaviikolla. Vanhoilla pohjilla mennään.

Katkeaako BTTF -putkeni Pyhälle vai pääsenkö rämpimään Pyhä Tunturi -maratonin kunnialla maaliin asti? Instagram Storyn puolelle päivittyy lisää kisaviikonlopun tunnelmia. Ota seurantaan @kantapaaopistossa


Liikunta on viime aikoina ollut pääsääntöisesti tätä: Pihamaalla käyskentelyä, kukka- ja kasvimaalla kyykkimistä. Ihanaa silti tämäkin välillä.




SHARE:

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Nuts Pallas 2018 - miksi me juoksemme poluilla?


Tämä on erilainen kisaraportti. Koko matkan Pallaksella mietin, miksi siellä juoksen ja miksi ylipäätään tätä lajia harrastan. Kotimatkan aikana syntyi idea kysyä samaa muilta juoksijoilta. Omaa tarinaani siivittävät tällä kertaa muiden kertomukset siitä, mikä heitä vetää lajin pariin. Jokainen heistä osallistui tänä vuonna Nuts Ylläs Pallas kisaan ja jokaiselle päivä oli omalla tavallaan ikimuistoinen. 

Kuva:  Guillem Casanova Photography


Miksi?
Miksi mä teen tätä itselleni? Nuts Pallas 55 km kisaa on kulunut osaltani reilut 20 km ja olen täysin valmis keskeyttämään. Matkan teko on alusta asti ollut takkuista, muuttuen pikkuhiljaa tuskallisemmaksi. En tiedä, mikä kropassa on vialla, kun juoksu ei ole lähtenyt sujumaan ollenkaan. En saa energiaa kunnolla alas, jos yritän syödä, vatsa alkaa kramppaamaan. Otan suolaa, elektrolyyttijuomaa ja yritän muutenkin juoda koko ajan. Olo ei helpota. Sitä mukaa, kun energiat alkavat ehtymään, vajoan synkempiin ajatuksiin. Miksi teen tätä? Mikä ihme motivoi kerta toisensa jälkeen tällaiseen?

Tästä tulee jonkinlainen ripiitillä toistuva kela Pallas-Hetta matkalleni. Katson muita kisailijoita. Yhdessä ylämäessä nainen nojaa sauvojaan vasten ja näyttää siltä, että on pyörtymässä. Naisen kaveri pohtii, miten he voivat selvitä seuraavaan huoltoon. Kisan aikana näen monta matkan uuvuttamaa. Niitä, joiden eteneminen on muuttunut raskaaksi, itsensä teloneita ja niitä jotka ovat valmiita luovuttamaan. Jos tätä kaikkea seuraisi ulkopuolelta, se vaikuttaisi takuulla sekopäiden kokoontumisajoilta. Silti suurin osa meistä tulee tänne jälleen ensi vuonna uudelleen, takuuvarmasti suurin osa niistäkin, jotka nyt vannovat, etteivät tule enää koskaan. 

Ensimmäiselle huoltopisteelle päästyäni olen ylipuhunut itseni jatkamaan. Hyväksynyt sen, että tällä kertaa ei todennäköisesti ole juoksueuforiaa tulossa. Nyt on vain keskityttävä pysymään liikkeessä. Sivuuttaa paha olo ja keskittyä eteenpäin menemiseen. Yritän saada huollossa banaania ja sipsiä alas. Nollata päästä kaiken empimisen jatkamisesta.

Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Tavoitteiden asettaminen ja itsensä voittaminen
Lähden jatkamaan ensimmäiseltä huoltopisteeltä. Huoltotauko on tuonut hieman energiaa ja polku muuttunut nopeammin juostavaksi. Juoksu ei maistu edelleenkään, mutta pakotan itseäni eteenpäin. Jalat tuntuvat betonilta ja kompastelen jatkuvasti. Tämä kisa on palauttanut minut maan pinnalle tylysti. Ehkä nämä matkat eivät ole minua varten? Mikä pakottava tarve minulla on ylipäätään haastaa itseäni yli oman sietokykyni? 

”Mulle Ylläkselle lähteminen oli tärkeää, koska viime vuonna koin elämäni rankimmat hetket juurikin tuolla tunturissa. Halusin revanssin, jotta saan korvattua huonot muistot onnistumisella. Tietoisuus siitä, miten huonossa kunnossa voi selvitä kisasta maaliin antaa voimia jatkaa vaikeina hetkinä eteenpäin. Yritän myös aina nauttia kisoissa siitä matkasta ja muistuttaa itseäni, että väsyminen vaan kuuluu asiaan. Kai se itsensä voittaminen on mulle se juttu. Mulla pitää kuitenkin aina olla joku tavoite. Ilman motivaatiota lenkille lähteminen kaatosateessa, 32 asteen helteellä, pakkasella, pimeellä, kun väsyttää tai olis muutakin tekemistä on paljon vaikeempaa. Tänä vuonna juoksu sujui hyvin, mutta siitäkin huolimatta mietin jossakin vaiheessa, että miksi helvetissä olen täällä. Nopeasti sitä kuitenkin muistaa, kuinka siistiä on juosta maalisuoraa pitkin. Parhaimpia fiiliksiä on ne, kun juoksu kulkee, nautit ja ajattelet, miten muut ihmiset ei kyllä tajua, mistä kaikesta ne jääkään paitsi!” Nelli Avikainen, 30 km.

Kuva: Guillem Casanova Photography

Ajatus lähteä juoksemaan koko Buff Trail Tour Finland läpi alkaa Pallaksen tuntureilla räpiköidessä tuntua koko ajan tyhmemmältä idealta. Silti samaan aikaan tiedostan, että jos nyt keskeytän, sarja katkeaa ja haave kaikkien kisojen läpi juoksemisesta on siinä. Punnitsen mielessäni keskeyttämisen tuomaa hetken helpotusta sitä vastaan, kuinka paljon jälkeenpäin harmittaa, jos homma katkeaa tähän. Moni voisi sanoa, että ainahan siellä voi keskeyttää, jos tuntuu vaikealta. Uskon, että jokainen tuolla poluilla juokseva tietää, kuinka vaikeaa keskeyttäminen itse asiassa on. Ei tuolla kukaan jätä leikkiä kesken heppoisin perustein. Matkan varrelle mahtuu yhtä monta asetettua tavoitetta, kuin on juoksijoitakin. Olipa tavoite mikä tahansa, sen saavuttaminen tuntuu uskomattoman hyvältä. Niin hyvältä, että se motivoi jatkamaan ja yrittämään uudelleen niidenkin kisojen jälkeen, kun tavoite jää syystä tai toisesta saavuttamatta. Käskytän jalkojani eteenpäin. Siinä hetkessä tavoitteeksi muodostuu vain maaliviivan ylittäminen ja se ettei BTTF -sarja katkea. Jalat toimivat, en ole oksentanut, liikun eteenpäin. Kaikki on hyvin.

Kovemmat haasteet ja kilpailuvietti
”Sain todellisen polkujuoksukipinän, kun kaverini osallistui kaksi vuotta sitten YPH kisaa. Näin kuvia reissusta sekä somessa videoita ja olin aivan myyty. Päätin heti silloin, että joskus minäkin olen tuolla ja vieläpä "perusmatkalla". En olisi koskaan uskonut, että se tapahtuisi näin nopeasti, koska en ole harrastanut juoksua kuin alle 2 vuotta. Jos jotain alan harrastamaan, niin tykkään myös kilpailla siinä, jotta voin katsoa millä tasolla olen. Minulla on aika kova kilpailuvietti. Lähdin pitkille matkoille koska maratoni tuntui liian helpolta, eikä tuntunut tarpeeksi kovalta haasteelta. Nyt minulla on takana 7 ultramatkaa ja jatkan tällä tiellä. Muistan YPH kisasta hyvin sen hetken, kun ennen Pallasta iski aivan järkyttävä koti-ikävä. Olin ihan maissa ja suoraan sanottuna vitutti. Onneksi sain käännettyä sen negatiivisen asian positiiviseksi ja sain siitä lisää voimia. Myös viimeinen nousu jäi mieleen kun jalat olivat ihan loppu, mutta silti jaksoi mennä eteenpäin ja sivuuttaa kivut pois.” Henry Aalto, 134 km

Kuva: Poppis Suomela

Luonto ja oman kunnon kehittäminen
2016 Nuts Pallas -kisa on jäänyt varmasti kaikkien osallistujien mieliin. Minulle se on jättänyt pienoisen kauhunsekaisen kunnioituksen reittiä ja kisaa kohtaan. Oma kisa tuolloin oli todella vaikea. Aloittelevan polkujuoksijan suuruudenhullu päähänpisto. Tähän kisaan startatessani olen ajatellut, että ainakaan yhtä pahalta ei voi tuntua. Nyt on sentään kilometrejä jo alla. Kuinka väärässä olenkaan. En pysty keskittymään muuhun, kuin että käskytän jalkojani eteenpäin ja yritän välttää kompastelua. Alan jo odottaa lopun tiepätkää. Yleensä vihaan asfalttia, mutta nyt kuvittelen, että tasainen tie tuo helpotuksen. Nämä kirotut kivet, ylämäet ja juurakot. Kömpelöt jalat, jotka eivät tunnu löytävän paikkaansa mistään välistä. Mikä näissä poluissa vetää puoleensa minua?

”Flat is boring, tiivistää aika hyvin miksi polut. Mutta miksi juoksu? Vajaa 4 vuotta sitten kesällä, saksalaisella pellolla Wacken festareilla pienessä kaljassa, kaveri ehdotti, että lähdetään lenkille ja tehdään lenkkisauna-perinne. Syksyllä sitten lähdettiin. Juoksu imi mukanaan, kun melkein heti toinen kaveri houkutteli Kiljavan poluille. Tasaisen tallaaminen ei varmasti olisi kantanut tänne asti. Polkujen maisemat ja joka askeleen erilaisuus viehättävät luontoa rakastavaa. Mikä sitten on kantanut harrastusta? Se mieletön fiilis, että tällä iällä voi kehittyä huimasti tässä hommassa. Viime viikolla tuli 42 vuotta mittariin. YPH 134 km oli yksi mittari ja välitavoite, jotta uskaltaa suunnitella tulevia haasteita. Seuraava suuri tavoite on Vaarojen 130 maaliin pääsy aikarajoissa ja ehjänä.” Riku Tiusanen, 134 km


Kuva: Guillem Casanova Photography

Nostan hetkeksi katseeni polulta ylös. Katson, kuinka polku mutkittelee tunturissa pitkälle horisonttiin. Maisema näyttää jatkuvan äärettömyyksiin. Kylmien väreiden hetki. Kropassa tuntuu tosi pahalta ja silti en haluaisi olla missään muualla nyt. Ei asfaltti ole minua varten. Meidän pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisen keskellä, jota ihminen ei ole rakentanut. Tuijottaa yksityiskohtia luonnossa ennemmin kuin itsessämme tai muissa ihmisissä. Se eheyttää paremmin meitä kuin mikään muu. Jatkan matkaani tarmokkaampana. Luonto ympärilläni on antanut taas takaisin vaatimatta mitään.


Kuva: Aapo Laiho

Oma aika ja meditatiivisuus
Pyhäkeron nousussa taakseni ilmaantuu mies, joka rupattelee hetken. En ole oikein juttutuulella ja vastailen lyhyesti. Olen aina ollut näissä polkukisoissa hieman sellainen yksinäinen taivaltaja. En oikein osaa kuvitella lähteväni matkalle porukassa tai juoksevani matkaa jonkun kanssa. Nautin omissa ajatuksissani taivaltamisesta liikaa. Sekopääjuoksija on poikkeus, mutta hänenkin kanssaan ollaan usein melko vähäsanaisia, jos yhdessä edetään. Usein minusta tuntuukin, että poluilla pääsen parhaiten tilaan, jossa saan olla 100% oma itseni. Hieman introvertti ja omissa maailmoissani. Tuntuukin, että polkujuoksu on välillä enemmän pääkoppaa kuin kroppaa kehittävä harrastus. Sen päätä nollaava vaikutus on minulle suuri henkinen voimavara.

”Polkujuoksu on minulle omaa aikaa itseni kanssa. Kliseisesti, mutta rehellisesti sanottuna, meditatiivista toimintaa. Se auttaa raskaammalla hetkellä, kun muistaa, että juoksee vain ja ainoastaan itseään varten. Pitkälle matkalle mahtuu lähes aina hyviä ja hankalia hetkiä. Kun muistaa tämän, se auttaa jatkamaan raskaamman hetken yli.” Antti Itkonen, 134 km.


Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Pyhäkeron laelle päästyäni en tunne kauheasti mitään. Kilometrit ovat tehneet tehtävänsä. Kun on keskittynyt ainoastaan käskyttämään jalkojaan eteenpäin, jokainen askel tuntuu saman arvoiselta. En osaa riemuita selätetystä noususta. Olen keskittynyt vain menemään eteenpäin. Päähän ei kauheasti turhia ajatuksia enää mahdu. Paha olokin on jäänyt jotenkin taka-alalle. Katson edessä avautuvaa alamäkibaanaa. Viimeksi en ole pystynyt juokemaan tässä kohtaa yhtään. Nyt annan jalkojen viedä. Puhdasta, lapsekasta riemua. Enää ei ole epäilystäkään, miksi poluilla juoksen.

Seikkailun halu, tuntemattomat kilometrit
Viimeisellä huoltopisteellä istun kiven päälle syömään banaania. Mäkäräiset pörräävät ahnaana ympärilläni, mutta en välitä niistä. Tiedän pääseväni maaliin. Tämä kisa ei ole osaltani onnistunut niin kuin sen etukäteen kaavailin menevän. Tämä on silti se pointti, joka minua näihin kisoihin paljolti vetää. Ennakkoon on todella vaikea tietää, millaiseksi päivä muodostuu. On aina pienoinen seikkailu lähteä poluille katsomaan, miten sen päivän haasteista selviää. Jokin tuossa epävarmuuden tilassa vetää puoleensa. Lähtöalueella fiilis on sanoinkuvaamattoman hieno. Kaikkien kasvoilta voi nähdä odotuksen ja innostuksen tunteen. Tuota fiilistä odotan joka kerta enemmän. Se on usein melkein siistimpää kuin maaliviivan ylittäminen. 

”Minua motivoi polkujuoksukisoihin ja pitkille matkoille ne tuntemattomat kilometrit. Homma muuttuu kiinnostavaksi siinä vaiheessa, kun on ollut liikkeellä pidempään kuin koskaan ennen. Kai se on sitten vähän myös sitä, että haluaa testata mihin kroppa ja mieli pystyvät. Minulle haaste tulee matkan pidentämisestä, ei suorituksen parantamisesta ajallisesti. Lisäksi kisat ovat aina vähän kuin seikkailuja, kun yhtään ei tiedä etukäteen millaisia haasteita kisan aikana kohtaa. Eniten kisoihin vetää kuitenkin niissä oleva tunnelma ja kanssakisailijat, joihin olen vuosien varrella tutustunut. YPH kisaan lähtemistä mietin tänä vuonna viime hetkeen asti. Kisatunnelma veti puoleensa lopulta niin paljon, etten malttanut jäädä pois.” Timo Ketola, 134 km


Yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys
Etukäteen olen päättänyt ottaa lopun tiepätkästä tällä kertaa niskalenkin ja juosta sen kokonaan. Kävellä ei tuolla helpolla pätkällä saa askeltakaan. Pusken eteenpäin, mutta pääkoppa lyö jarrua juoksulle. Välillä siirryn kävelemään ja joudun todella taistelemaan, että saan pätkiä juostua. Muillakin näyttää olevan samaa tietuskaa menossa. Vaikka etenenkin yksin, helpottaa hieman kun ympärillä on muitakin taistelemassa. Tämä pätkä muistuttaa meitä kaikkia taas siitä, miksi poluilla juoksemme.

”Polkujuoksukisoissa varsinkin, on melkein parasta tuo yhteisö. Kaikki treenaaminen ja reissun suunnittelu ja muut juoksijat. Välillä tuntuu, että juoksu on se helpoin osuus. On myös hienoa, kun saa jonkun uuden kaverin poluille mukaan ja huomaa, kuinka tämä polkupöljyys leviää. Poluilla juostessa on sekin parasta, että silloin ajalla ja vauhdilla ei ole merkitystä ja se on varmaan niitä hienoimpia asioita tuolla metsissä. Nyt viikonloppuna parasta kyllä oli huikeat maisemat ja ne kauheat kivikot, joiden jälkeen oli jo ihan voittajafiilis.” Kirsi Niemi, 30 km

Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Asfalttitietä kävellen taapertaessani ajattelen juuri, etten juokse enää askeltakaan, kun viereeni ilmaantuu Mira ja Janna. ”Lähde Johanna meidän mukaan”. Tuossa hetkessä yksinäiselle taivaltajalle tarjous, johon en voi olla tarttumatta. Tuntuu todella hyvältä, kun naiset nappavat minut messiin. Lämmin, toisista välittävä tunnelma, jossa kaikki tsemppaavat toisiaan. Sellainen on ilmapiiri näissä kisoissa. Se ei jätä kylmäksi edes tällaista omissa oloissaan viihtyvää polkumörköä. Miran ja Jannan kanssa jaksan taapertaa viimeisiä kilometrejä, kunnes polvi alkaa ilmoittamaan, että asfalttijuoksu saa riittää. Kiitän naisia vetoavusta ja siirryn kävelemään. Muutama sata metriä enää.

Se kaikki

"2015 mulla heräsi innostus polkujuoksuun ja joskus talvella tuli ilmottauduttua Nuts Pallas 55 km matkalle, jonka taapersin 9,5h maaliin. Fiilis ja kanssajuoksijat olivat niin mahtavaa porukkaa, että halu juosta polku-ultria kasvoi. 2017 YPH keskeytyi nikkaongelmiin, mutta fiilis oli hyvä ja kisasta jäi hampaankoloon sen verran, että oli pakko ilmottautua uudestaan. UTTF -ajatus heräsi talven 2017/2018 aikana ja päivitin keväällä matkan perusmatkaksi. KK 160km menikin taistellen maaliin ja palautuminen YPH:n perusmatkalle meni mukavasti. 
Pallaksen kisa lähti mukavasti hissukseen Ylläksen rinnettä nousten ja kuuma oli heti alussa. Juoda yritin niin paljon, kuin pystyi, mutta ensimmäisessä huollossa oli vain vajaa litra nestettä mennyt. Kellokkaan huollosta lähtiessa jo vatsa möyräisi siihen malliin, että oli alettava katselemaan paikka puskassa käymiseeen. Kisa etenei ja Äkäskeron päälle päästiin vielä hyvissä voimin, mutta sen jälkeen alkoi vatsassa höllyä ja tuntui, että neste jäi vatsaan killumaan. N. 38 km kohdalla tuli jyrkkä ylämäki, jonka puolessa välissä alkoi huippaamaan ja oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Muu porukka jatkoi matkaansa ja jatkoin hetken huilattuani yksin. Olo alkoi pikkuhiljaa huonontumaan ja hetken päästä okensin kaiken pihalle. Olo koheni hetkeksi ja jatkoin juoksemista, kunnes kaikki tuli taas pihalle. Tätä rumbaa jatkui n. 7 km Pahtavuoman huoltoon, jonne päätin jättää leikin kesken. Oksentelin vielä 3 kertaa raatobussin kyydissä ja vielä aamulla klo 6. 
Mikä mua vie uudestaan mukaan näihin hullutuksiin on halu haastaa itseään ja katsoa, mihin miehestä on. Mä en kuitenkaan voitoista taistele, joten itsensä voittaminen ja se, että oppii tuntemaan itseään paremmin, on parhaat palkinnot näistä reissuista. Ja kyllähän nuo maisemat reiteillä ovat vaan niin hienoja nähdä uudestaan ja uudestaan. Polkujuoksuyhteisö on myös niin mahtavaa porukkaa, että sekin on yksi isoimmista syistä, miksi tätä hommaa teen ja ultrille lähden mukaan. Ja kun kauas kotoa lähdetään, niin mennään sitten koko rahalla. Kisareissut on hienoja tapahtumia ja aina saa uusia kavereita ja some-tutuille kasvoja. Pidemmän tähtäimen tavoitteet on sitten Euroopan kisat, mutta niille ei mikään kiire ole. Pallaksen kisan jälkeen jo sunnuntaina kotimatkalla heräsi ajatus ensi vuodesta. Kolmas kerta toden sanoo." Pasi Pirhonen, 134 km

Kuva Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Elämästä nauttiminen, hetkessä eläminen
Maaliporttien näkyessä koko mennyt matka tuntuu yhtäkkiä silmänräpäykseltä. Kymmenen tuntia. Vielä hetki sitten matka on tuntunut päättymättömältä ja nyt se on vain pieni tuokio, jonka olen kokenut. Jotenkin aika on menettänyt merkityksensä matkallani.  

Minua on useasti kehotettu lopettamaan itseni kiusaaminen ja nauttimaan elämästä. Lakata suorittamasta. ”Eikö nyt jotain helpompiakin harrastuksia voisi olla?” En pidä ajatuksesta, että joku voisi määritellä toisen puolesta, mikä on elämästä nauttimista. Minulle elämästä nauttiminen tarkoittaa sitä, että teen sellaisia asioita, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen innostumaan. Sellaisia, joissa voin kokea olevani omimmillani. Poluilla juokseminen on minulle juuri sitä. Mahdollisuus irtautua kaikesta turhasta, olla läsnä vain ja ainoastaan siinä hetkessä, mikä nyt on käsillä. On todella vaikeaa selittää sitä hyvänolon fiilistä, jonka poluilla ja metsässä liikkuessani saan. Se on jotakin sellaista kokonaisvaltaista onnen tunnetta, joka mielen valtaa. Kisassa vaikeat hetket opettavat parhaiten hetkessä elämistä. Niistä ammentaa paljon muuallakin kuin juostessa. Olen joskus lukenut jostakin seuraavan lainauksen ”En halua vain olla hyvä vaikeissa asioissa. Haluan löytää hyvää vaikeista asioista.” Tähän lauseeseen ehkä kulminoituu se kaikki, miksi näihin kisoihin osallistun. 

Kun kuulen maalialueen äänet, siirryn juoksemaan. Lähestyvä maaliviiva tuo uutta virtaa kroppaan. Koko taaksejäänyt matka tuntuu päässäni sumuiselta ja epätodelliselta. En voi uskoa, että olen saanut käskytettyä itseni maaliin. Juoksen maaliporttien alta ja nostan nyrkin ilmaan. Se on merkki voitetusta taistelusta. Kuinka vahvaksi voikaan ihminen itsensä tuntea, vaikka kroppa on aivan lopussa. Istun maahan, "ei koskaan enää!" Silti melkein jo tiedän, että tulen tänne vielä uudelleen. Sekopäiden kokoontumisajojen maalialueella juoksijoiden ilmeistä näkee, ettei tarvitse kysellä miksi he täällä juoksivat. Aika moni näyttää löytäneen vastauksensa. Niin minäkin löysin jälleen kerran.

Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Lämmin kiitos Nelli, Henry, Riku, Antti, Timo, Kirsi ja Pasi, kun vastasitte miksi -kysymykseeni. Oli mahtavaa kuulla ja ennen kaikkea saada jakaa tarinanne. 

Loppuun normaalit kiitokset ja kumarrukset Nutsille. Ylisanani ovat jo kuluneet loppuun. Toivottavasti kiitos on luettavissa riveiltä ja rivien välistä.

Kiitokset myös kaikille kuvaajiille. Teette viikonlopun aikana melkoisia ultrasuorituksia kameran varressa. Nämä kuvamuistot ovat jokaiselle kisaajalle arvokkaita. Nöyrät kiitokset hetkien ikuistamisesta. 





SHARE:
Blog Design Created by pipdig