Aina kantapään kautta

tiistai 29. toukokuuta 2018

Nuts Karhunkierros 2018

Säpsähdän hereille klo 5:03, nappaan puhelimen käteen ja avaan gpsseuranta.net sivun. Sivun päivittyminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Missä kohtaa pallo liikkuu? Jännittää niin paljon, että sydän jättää lyöntejä välistä. Hetken kuluttua lista aukeaa. Sekopääjuoksijan pallo liikkuu. Se on käynyt Hautajärvellä ja jatkaa hyvää vauhtia eteenpäin. Jumalauta! Voiko olla totta? Tuo mies on tulossa maaliin tänään. Entuudestaan tiedän, että Hautajärven puoliväli on Sekopääjuoksijalle reissun kulminaatiopiste. Jos siitä kykenee jatkamaan eteenpäin noin hyvällä vauhdilla, se kertoo paljon. Viime vuonna retki pysähtyi Hautajärvelle. Tänä vuonna ei ole DNF:ää tulossa. Olen siitä nyt aivan varma. Oma 53 km kisa on starttaamassa klo 10 Oulangasta ja kello on viritetty herättämään seitsemältä. Makaan sängyssä ja seuraan palloa, nukkumisesta ei tule enää mitään. Kun pallo ylittää 100 km maagisen rajan, riemu vetää kropan ylikierroksille. 6:55 soi puhelin – etukäteen olemme sopineet, että jos keskeytysajatuksia matkan aikana ilmaantuu, Sekopääjuoksija soittaa minulle. Nyt tiedän jo ennalta, että tämän puhelun aikana ei tulla puhumaan keskeyttämisestä. ”Huomenta” kuluu luurin toisesta päästä. Ääni on pirteä ja tarmokas. Tuo ei varsinaisesti hillitse riemuani. Tekisi mieli huutaa täysillä puhelimeen ”sä teet sen”!!! Maltan kuitenkin mieleni. Onhan se tyhmää nuolaista tässä vaiheessa. Matkaa on jäljellä ihan hitosti. Silti olen täysin varma. Tänään saadaan mies maaliin!

Hassua sinänsä, sillä koko alkuvuoden olen ollut täysin varma, että maaliin ei ole mitään mahdollisuuksia päästä. 2015 Nuts Pallas 134km DNF, 2016 Vaarojen Maraton 130km DNF, 2017 Karhunkierros 160km DNF, 2017 Vaarojen Maraton 130km DNF. Unelmaa pitkästä ultrasta on metsästetty pitkään. Epäilys ei johdu tuosta DNF-putkesta, vaan siitä että Sekopääjuoksija ei ole treenannut tähän Karhunkierroksen kisaan. Ei oikeastaan pätkääkään. Itse olen vetänyt marraskuusta asti hyvää treeniputkea. Sekopääjuoksijan olen saanut pari kertaa väkipakolla mukaan lenkille. Muuten olen juossut sateen ja loskan keskellä yksin. Vaaroille vedetty kova treenijakso ja DNF on aiheuttanut Sekopääjuoksijalle jonkinmoisen burn outin koko hommaan. KK:lle ei ole tarkoitus lähteä juoksemaan ollenkaan. Jossakin kohtaa kamelin selkä katkeaa ja mies ostaa paikan kisaan joltakin toiselta juoksijalta. Tämän jälkeen meikäläinen vuoroin soittaa poskea ja vuoroin läksyttää Sekopääjuoksijaa. ”Ei mitään mahkuja, jos et ala treenaamaan!” Ei jää epäselväksi kenellekään, että en usko pätkänkään vertaa maaliin pääsyyn. 

Kisabussissa matkalla Oulangalle huomaamme veljeni kanssa, että GPS-pallo liikkuu niin hyvää tahtia, että tulemme näkemään Sekopääjuoksijan Oulangan huollossa ennen omaa starttiamme. Sekopääjuoksija on taittanut matkasta pääosan yksin. Viimeiset 50 km tulee olemaan tuskallinen taival. Yksin siitä tulee vielä tuskallisempi. Yhtäkkiä oma kisa menettää täysin merkityksensä. On päivän selvää, että minun tehtäväni on nyt tarjota kaikki tuki ja turva loppumatkalle, jos Sekopääjuoksija niin haluaa. Se auttaa ihan valtavasti, kun voi seurata jonkun askelia edessä, eikä joudu taapertamaan yksin omissa ajatuksissa. On aika maksaa vetojuhdan velka takaisin.

Kuva onevision.fi /Juha Saastamoinen
Pallas heinäkuu 2016. Oksennus pyrkii kurkkuun. Mikään energia ei uppoa alas. Taaperran viluissani eteenpäin Suomen upeimmat maisemat tarjoavalla polkukisareitillä. Tosin tänä vuonna maisemia ei näy. Näkyy porukkaa hoippumassa myrkyssä kertakäyttösadetakit päällä ja kumihanskat kädessä, harmautta ja kaatosadetta. Meikäläinen polkujuoksunoviisina on haukannut aivan liian ison palan ilmoittatumalla 55 km kisaan. Tyhmä päähänpisto! Ei koskaan enää! 10 metriä edellä tanssahtelee Sekopääjuoksija. Heiluttaa peppua, hypähtelee ja hymyilee. Huutaa kannustuksia ”hyvältä näyttää” hyvin etenee” ”ei paljoa jäljellä”. En jaksa juosta askeltakaan enää, mutta liikun eteenpäin, koska mies liikkuu edessä. Sekopääjuoksija on itse tarjoutunut matkalle mukaan turvaksi. Varmaan arvannut, että muija jäisi muuten tunturiin. Maaliin tulemme siinä vaiheessa, kun Jokke on jo keräämässä reittikylttejä lopun tiepätkältä pois. Oma matkani on ollut kauhea, mutta yhteinen matkamme ikimuistoinen. Edessäni kulkeva tsemppari on ollut uskomaton tuki koko kisan ajan. Niinhän hän on muutenkin aina joka hetki.
Oulangassa odotan hirveän jännityksen vallassa, milloin Sekopääjuoksija ilmestyy huoltoalueelle. Matkaa hänellä on takana 110 km. Kuinka valtavan väsynyt hän mahtaa olla? Näen puiden välistä, kun asfalttitietä pitkin vilahtaa hahmo tutulla askelluksella. Kohta portaat alas juoksee hyvävoimainen mies. Viidenkympin juoksijat kannustavat kovaa. Uskomatonta! Miten hän voi olla noin hyvissä voimissa? Tekisi mieli röyhistää rintaa ja huutaa kaikille ”katsokaa mun mies”. 160 km kisailijoilla on ollut paljon ongelmia ensimmäisen päivän kuumuudesta johtuen. Moni on joutunut keskeyttämään imeytymisongelmien vuoksi. Sekopääjuoksija istahtaa huoltoon, taitettu matka ei näy ulospäin. Nopea huolto ja matka jatkuu. On hyvä päästä pois 53 km ryhmän alta. Kysyn haluaako Sekopääjuoksija, että mennään loppumatka yhdessä. ”Tulisitko todella mun kanssa?” Eipä ole vaikea vastata kyllä. Tästä tulee upein kisa ikinä.



Sekopääjuoksija jatkaa Oulangasta eteenpäin, kun omaan starttiin on aikaa noin vartin verran. Lähdetään matkaan veljen kanssa. Sovitaan, että juostaan yhdessä, kunnes saan Sekopääjuoksijan kiinni. Veli katsoo GPS-seurannasta, että pitää juosta reippaasti yli tunti, jotta saadaan mies kiinni. Jossakin kohtaa Jarkko ottaa meidät kiinni ja jatketaan kolmeen pekkaan eteenpäin. Lottaankin olen törmännyt jo startissa ja nähdään muutamaan otteeseen alkumatkalla. Kivaa nähdä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia. Kaikki ovat matkassa hyvällä fiiliksellä. Aurinko paistaa ja läppä lentää. Mahtava tunnelma!
1h20min myöhemmin näen, että Sekopääjuoksija seisoo polun reunassa ja katsoo meihin päin hymyillen. Ollaan varmaan mölytty niin kovaa, että meidät on kuullut jo pitkältä. Hetki jatketaan porukassa eteenpäin. Ensin erkaantuu Jarkko ja sitten veli lähtee juoksemaan omaa kisaansa. Tuossa kohtaa näen ensimmäisen kerran, kuinka matka alkaa painamaan miestä. Hetken mietin, onko sittenkään hyvä idea, että liityn seuraksi. Joskus tsemppihenkki hyytyy läheisen kanssa nopeammin. On helppo alkaa purkamaan huonoja tuntemuksia tutulle ihmiselle ja sitten jäädä vellomaan niihin. Päätän ottaa taktiikaksi pitää meidät koko ajan liikkeessä. Liikkua tarmokkaasti eteenpäin, niin kyllä se mies siellä perässä seuraa. Kuljen edellä ja höpöttelen kaikkea olematonta edellisen illan syömisistä energiapatukoiden makuvaihtoehtoihin. Lähes kaikki ohittajat tsemppaavat Sekopääjuoksijaa. Hän vastaa jokaiselle, tsemppaa takaisin. Oma numerolappuni on kiinni etupuolella ja saan osan glooriasta, kun ohitse menevä porukka luulee, että minäkin olen perusmatkalaisia. Alussa jaksan selittää, että olen viiskolmosen juoksija ja vain vetojuhtana. Lopussa en jaksa enää selittää, vaan kiitän vain tsempeistä. Porukka varmaan luulee, että etummaisena kulkee se huonohappinen perusmatkalainen. Sekopääjuoksijan pirteys on käsittämätöntä. Itse olisin tuossa kohtaa täysin jo puhekyvyttömässä tilassa. Mies jaksaa vastata kaikkiin kysymyksiin ja kertoa fiiliksistä. "Fiilis on vähän semmoinen, kuin olisi kaadettu kasa leegoja sukan sisälle""Siellä ne rakot poksahtelee yksi toisensa jälkeen" Mietin, että niin kauan kuin suu liikkuu noin paljon, kaikki on ihan hyvin.



Ekaan huoltoon on Oulangasta matkaa reilut 30 kilometriä. Tuo väli tuntuu todella pitkältä. Katson kellosta aikaa, jotta muistamme ottaa energiaa riittävän usein. Sekopääjuoksijalta ei kiinteän syöminen oikein enää onnistu. Geelejä hänelle uppoaa onneksi tasaiseen tahtiin ja välillä sullon energiablockseja suoraan suuhun. Miehen sisuskalut ovat tämän reissun jälkeen teflonia. Itse syön ihan valtavasti. Nyt ei saa päästään energiaa loppumaan ja mieltä mustumaan. Välillä pysähdytään ottamaan purosta lisää vettä, kun pullot tyhjentyvät ennen aikojaan. Jollakin purolla sattuu hassu hetki, kun vettä ottaessa meinaa sammakko uida pulloon. Onneksi huomaan kaverin ennen kuin päätyy lötköpullon sisuksiin. Sekopääjuoksija pitää monta turhaa puskataukoa. Hieman alkaa huolettamaan, kun mitään ei tule ulos. Komennan juomaan tiuhempaan ja ottamaan suolatabletin. Tämä tuottaa onneksi pian tulosta.
Jonkin verran ennen ekaa huoltopistettä Sekopääjuoksija ottaa sauvat avuksi. Edetään pääasiassa kävellen ja kuuntelen kuinka sauvat takovat maata vasten. Iskut ovat tarmokkaita ja päättäväisiä. Tuo ääni on jotenkin todella lohdullinen. Joka askeleella, joka iskulla edetään kohti päätepistettä. Basecampille saavuttaessa Sekopääjuoksija on taittanut matkaa 28 tuntia ja 142 km, minä 6 tuntia ja 32 km. Istutaan tankkaamaan, täytän pulloja vedellä ja mätän banaania ja sipsiä naamaan. Sekopääjuoksijakin saa banaania ja mandariineja alas. Kilometrit vaativat kuitenkin jo verojaan ja väsymys alkaa olemaan valtavaa luokkaa. Katson kuinka mies tärisee penkillä viluhorkassa ja alan olemaan todella huolestunut. Matkaa on jäljellä vielä 23 km ja vauhti tulee lopussa hidastumaan huolella. Seuraavaan huoltoon on matkaa noin 16 km. Miten päästään eteenpäin, jos kroppa vetää sulkutilaan? Ulospäin en tietenkään voi omaa huoltani näyttää. Nyt ei auta kuin jatkaa. Sekopääjuoksija vetää irtohihat päälle ja matka jatkuu. Tärinä jää Basecampille. Me jatkamme juosten pitkin hiekkatietä.
Välillä Basecamp Konttainen juoksemme paljon pieniä pätkiä. En voi käsittää, miten Sekopääjuoksija pystyy juoksemaan yhtäkään askelta. Yritän välttää kaikkia "jaksaa jaksaa" lauseita. Enemmän ne ärsyttävät kuin tsemppaavat. Eikä niitä kyllä tarvitakkaan. Välillä tuntuu, että Sekopääjuoksijan meno on tarmokkaampaa kuin minun. Luovuttamisesta ei keskustella koko matkan aikana. Se ei ole ollut vaihtoehto missään vaiheessa.

Jossakin Basecampin ja Konttaisen puolivälissä unohdan itse ottaa energiaa riittävästi ja matka rankaisee saman tien. Syöksy pahaan oloon on nopea. Aloittelijan virheitä! Pitäisi jo tajuta, että meikäläisen kroppa vaatii energiaa todella tiuhaan tahtiin. Pahaa oloa ei tässä kohtaa kuitenkaan voi näyttää. Kaivan energiapatukkaa repusta ja toivon, että se vaikuttaa nopeasti. Huomaan olevani hiljainen. Varsinainen tsemppari! Alan miettimään, miten selviämme lopun nousuista. Alamäet alkavat olla Sekopääjuoksijalle jo melkoista tuskaa. Huomaan vajoavani synkkiin ajatuksiin. Matka alkaa tuntumaan päättymättömältä. "Hyvät pakarat" kuuluu takaa. Alan nauraa ja totean mielessäni, että meillä ei ole mitään huolta. Ei sitten yhtään mitään.
Joulukuussa 2014 olen vetämässä kotona leukaa, kun tanko pettää ja putoan selälleni takana olevan tuolin kulmaan. Seurauksena kaksi katkennutta kylkiluuta ja useamman viikon sairasloma. Himoliikkujalle pahin mahdollinen rangaistus. Päivät neljän seinän sisässä tuntuvat loputtomilta. Olen sinkku ja kipulääkepäissäni keksin mennä Tinderiin lähettämään kaikille matcheilleni "moi" viestin. Viesti lähtee myös yhdelle Porilaiselle miehelle, joka on ollut matchini Tinderissä jo pidemmän aikaa. Hän on kategoriassa "mulla ei oo mitään mahkuja", joten en ole uskaltanut ottaa aiemmin yhteyttä. Kun asutaan vielä samassa kaupungissa, niin hiton noloa saada pakit. Nyt kuitenkin lääkepäissäni päätän, että katsotaan, miten muijan käy. Syteen tai saveen! Mies vastaa. Lopulta viestitellään kaikki joulun pyhät. Sitten kutsun käytännössä tuntemattoman tyypin viettämään uutta vuotta kanssani omaan kotiini. Ihmisen, jota en ole ikinä tavannut. Täysin luonteeni vastaista toimintaa. En kerro kavereillekaan mitään. Potentiaalinen kirvesmurhaaja on tulossa kotiini ja kukaan ei tiedä asiasta. Vähänpä tiedän mihin Sekopäähän tutustun. Mies kertoo illan aikana polkujuoksusta. En ole ikinä kuullutkaan moisesta lajista. Minä juoksen vain asfaltilla.
Konttaisten huoltoon saavuttaessa oma olo on edelleen hivenen heikko. Sekopääjuoksija ehdottaa nopeaa huoltoa, mutta kerron, että minun on pakko mättää kunnolla energiaa koneeseen. Tuputan banaaneja ja sipsejä myös Sekopääjuoksijalle. Edessä on reitin rankin rypistys. Tässä kohtaa myös ilma on viilennyt selkeästi. Vedetään molemmat takit päälle ja lähdetään kohti viimeistä taipaletta hampaat kalisten. Viime vuoden DNF:n takia minulla ei ole enää tarkkaa muistikuvaa loppupätkästä. Ensimmäiseltä vuodelta siitä on piirtynyt mieleen kuva ihan hirvittävänä raastona. Järkyttävää nousua ja laskua kivikoissa. Onneksi tankkaan kunnolla. Saan virtaa koneeseen ja loppupätkä tuntuu todella helpolta. Sekopääjuoksijalla ei ole enää helppoa. Eteneminen alkaa olemaan melkoisen tuskaista ähkimistä. Silti hän vielä ehdottaa juoksemista jossakin kivikkoisessa alamäessä. Ajattelen, että nyt on päästy reitin siihen vaiheeseen, kun äijältä alkaa kuuppa pettämään. Kysyn onko hän nyt ihan tosissaan ja saan myöntävän vastauksen. Kertakaikkiaan totaalinen sekopää! Ylämäissä etenen aina pienen matkaa eteenpäin ja jään odottamaan, että Sekopääjuoksija saavuttaa minut, jonka jälkeen taas pieni matka eteenpäin ja odotus. Vaikka vauhti on hidas, sauvat tikkaavat tarmokkaasti ylämäissä. Ohitamme joitakin lyhyemmän matkan menijöitäkin. Alamäet ovat tuskaa ja ne eivät ota sujuakseen minultakaan. Jotenkin huomaamattamme olemme kuitenkin yhtäkkiä Valtavaaran nousussa. Takana tuleva mies on kaikkensa antanut. Silmät ovat raskaat ja kasvot kalpeat uupumuksesta. Päättäväisyys ei kuitenkaan ole kadonnut matkan aikana mihinkään. Kyyneleet nousevat silmiin. On vaikea kuvailla sitä riemua, mikä tuossa hetkessä mielen valtaa. Suurta onnea toisen puolesta. Ihan kohta tavoite on saavutettu. Ihan kohta!
Kuva onevision.fi / Juha Saastamoinen
Valtavaaralle kivutessamme bongaan vaaran laella entisen luokkakaverini, valokuvaaja Juha Saastamoisen. Juha ymmärtää heti, kuinka merkityksellinen tuo hetki on meille ja antaa kameran laulaa. Pahimpien linssiluteiden titteli tässä kisassa on ansaittu. Kiitokset Juhalle upeista kuvista. Kiikkustuolimuistoja potenssiin kymmenen.
”Kiva kerhotukka” sanoo Sekopääjuoksija eräänä aamuna, kun herätään. Uuden vuoden jälkeen homma on ollut melkoista salamarakkautta. Ei mene kauaa, kun jo asutaan kimpassa. ”Siis mikä?” kysyn. ”No kerhotukka!” Sekopääjuoksija selittää, että hänellä tukka näyttää joka aamu sellaiselta kuin lapsena tarhakuvissa. Meikäläisen tukka näyttää kuulemma aamuisin samalta. ”Kerhotukka” – ihan loistava termi. Keväällä 2017 juostaan yhdessä Madeira Island Ultra Trailin kisassa. Lapuissa lukee Team Kerhotukat Finland. Tämän jälkeen tiiminimi jää pysyvään käyttöön.
Viimeinen nousu Rukalle on legendaarinen. Se on kuin reitin viimeinen pirullinen vitsaus, joka pitää selättää, jotta matka saa kruununsa. Kun pääsemme hyppyrimäen viereen uskallan vihdoin huutaa "sä teit sen"! Tekisi mieli kiivetä hyppyrimäkeen ja mennä huutamaan sinne. Se tapa, jolla Sekopääjuoksija veti kisan läpi on ihan uskomaton. Positiivisella ja iloisella mielellä koko ajan. Monessa kohtaa oli vaikea uskoa, että mies on perusmatkalla. Oli upeaa olla mukana kisan loppupätkä. Viimeiseen alamäkeen menemme peräkkäin, minä Sekopääjuoksijan takana niinkuin me aina lenkillä mennään. Loppusuoralla laitamme juoksuksi ja otamme toisiamme kädestä kiinni. Maaliviivan ylitys tuntuu paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Kisa, jossa omalla lopputuloksella ei ollut mitään merkitystä ja silti se on ollut merkityksellisin kisa ikinä.
Kiitokset kaikille kanssajuoksijoille, talkoolaisille, järjestäjille! Mahtava viikonloppu, unohtumaton kisa!

Kuva: onevision.fi / Juha Saastamoinen
SHARE:

perjantai 25. toukokuuta 2018

DNF-mörön selätykseen

Hiiohoi ja terveiset Rukalta. Saattelin juuri Sekopääjuoksijan 160 km matkalle ja GPS-palluroiden kyttäämisen ohessa ajattelin kirjoitella hieman ennakkotunnelmia huomisen 53 km kisaan. Eihän tästä kirjoittamisesta nyt mitään tule. Liian jänniä palluroita.

Siispä lyhyesti tunnelmat. Tälle vuodelle Karhunkierrokselle on vahvasti yksi tavoite. Karistaa viime vuoden DNF-mörkö selästä ja rämpiä kunnialla maaliportin alitse. Viime vuonna starttasin matkaan riskillä, tänä vuonna alla on kohtuu ehjä treenikausi ja jalkojen pitäisi olla juoksukunnossa. Kompastuskiveksi saattaa muodostua vatsa/energian imeytyminen. Kroppa selkeästikin totuttautuu vegaaniruokavalioon vielä ja vatsan toiminta on hieman toivottua nopsempaa. Toivotaan, ettei koko homma mene sontakärpästen lauantaibileiden järjestelyksi. Muilta osin fiilikset ovat hyvät ja odottavaiset. On kova hinku jo päästä matkaan ja selvittämään, kuinka hyvin jalat tänä vuonna kantavat.

Nuts Karhunkierros 2018 53km faktat:

  • Buff Trail Tour Finland toinen osakilpailu 
  • Kisa starttaa klo 10
  • Karhunkierroksella reitti kulkee Oulangan luontokeskukselta Rukalle
  • 716 juoksijaa 
  • Matkan oikea pituus 55,5 km
  • Nousumetrit n. 1500 m 
  • Reittiennätykset: naiset 5:23:33 Maija Oravamäki (2016), miehet 4:43:57 Henri Ansio (2016)
  • Liveseurantaan täältä


SHARE:

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Bodom Trail 2018 21K - Buff Trail Tour Finland avaus

Eilen kisattu Bodom Trail oli Buff Trail Tour Finlandin avauskisa. Tour pitää sisällään 7 osakilpailua ja huipentuu lokakuussa Kolin Vaarojen Maratonille. Ennen Bodomin kisaraporttia pohjustan hieman kertomalla omista suunnitelmistani tälle kaudelle.

24. joulukuuta 2018 meikäläiselle räpsähtää mittariin 40-vuotta. Pyöreitähän pitää ilman muuta juhlistaa jollakin tavalla. Järkätä synttäribileet, hankkia itselleen joku mahtava synttärilahja, lähteä matkoille tai tehdä jotain muuta ikimuistoista. Viime vuoden Vaarojen Maratonilla juoksin pätkän miehen kanssa, joka 50-vuotis synttäreiden kunniaksi oli päättänyt vetää läpi kaikki Buff Trail Tour Finlandin kisat. Ihan mahtavan hullu idea, ajattelin tuolloin. Jotenkin ajatus jäi kytemään ja lopulta kypsyi ideaksi tehdä sama omien 40-vuotis synttärien kunniaksi. Niinpä synttärilahjani minulta minulle on tässä:

Buff Trail Tour Finland:
5.5. Bodom Trail 21km
26.5. NUTS Karhunkierros 53km
30.6. Aulanko Tower Trail 22km
14.7. NUTS Pallas 55km
11.8. Pyhä Tunturimaraton 42km
1.9. Nuuksio Classic Trail Marathon 42km
7.10. Vaarojen Maraton 43km


Bodom Trail 21km

Pöljä urakkani starttasi siis eilen Bodom Trailin 21 kilometrillä ja olihan se melkoinen aloitus. Puhelin herätti klo 04:00, kerrankin hyvin nukutun yön jälkeen. Herätessäni huomasin, että kurkussa tuntuu jotenkin ikävältä. Pistin kurkkukivun siitepölykauden piikkiin ja unohdin asian. Kamat kasaan ja matkaan. Oltiin pakattu pyörät messiin ja tarkoituksena oli ajaa Oittaan pysäköintipaikalta pyörillä kisapaikalle. Sekopääjuoksija oli tällä kertaa mukana autokuskin ja huoltomiehen roolissa, hän ei ollut tulossa juoksemaan kisaa. Kisapaikalle saavuttiin hieman ennen yhdeksää. Oli hyvin aikaa säätää kamojen kanssa ja olla vessajonossa. En tiedä, mikä oli sotkenut mahani totaalisesti. Kisa-alueen Bajamajoissa tuli vierailtua ennen starttia niin monta kertaa, että vähän alkoi jo huolestuttaa selviänkö kisasta puhtain housuin maaliin asti. Pointsit järjestäjille kaiken muun lisäksi siitä, että vessoja oli alueella runsaasti ja jonot vetivät nopeasti.

Matkaan lähdin klo 10.10 kolmannessa lähtöryhmässä. Tämä oli ensikertani Bodomilla ja reitistä tiesin etukäteen lähinnä sen, että ensimmäinen 12 km on kohtuu nopeaa baanaa ja viimeiset 9 km vauhti hidastuu, kun ryvetään muta- ja suoliejussa koko rahan edestä. Olin siis laatinut sellaisen kisataktiikan, että eka 12 km vauhdilla läpi ja loppu 9 km rauhassa mutaleikeistä nautiskellen. Kisataktiikka piti melko hyvin kutinsa, tosin toinen kierros oli kyllä lopulta vielä ajateltuakin rauhallisempi. Onnistuin jyystämään jaloista tehot irti ekalla kiekalla niin totaalisesti, että viimeiset 9 kilometriä lähinnä vedin jalkoja perässäni. Bodomin reitti yllätti rankkuudellaan monellakin tapaa.


Starttimerkki "aja" ja lähtöryhmämme säntäsi matkaan. Alussa paineltiin hyvää höökiä jonossa pitkin helppokulkuista reittiä. Melko nopeasti metsään päästyäni huomasin, että eipä tämä Bodomin reitin eka osuuskaan taida niin nopeaa baanaa olla. Kömpelöt koivet hakivat paikkaansa juurakoissa ja syke huiteli VK-alueen yläpäässä. Melko aikaisessa vaiheessa alkoi käymään selväksi, että tokasta kiekasta on tulossa melko hapokasta menoa. Olin asettanut tavoitteeksi käyttää ekaan kierrokseen aikaa maksimissaan puolitoista tuntia. Tuli vilkuiltua kelloa aika tiuhaan tahtiin vauhtien osalta. Tämä auttoi pistämään tossua toisen eteen niissäkin kohdissa, kun olisi huvittanut pistää kävelyksi.

En ottanut mukaan lisäenergiaa tai vettä. Näin lyhyessä kisassa en kokenut lisäenergiaa tarpeelliseksi ja vettä sai tarvittaessa huoltopisteiltä, joita oli ripoteltu noin viiden kilsan välein reitille. Mukana oli ainoastaan Salomonin lötkömuki, jonka olin pakannut juoksutrikoiden takataskuun. Ekalla juomapisteellä en meinannut saada mukia millään kaivettua esiin trikoiden taskusta ja päätin, ettei moiseen räpeltämiseen ole aikaa enää muilla juomapisteillä. Niinpä tungin mukin rintsikoiden väliin ja seuraavilla juomapisteillä kaivoin lötkömukin sujuvasti esiin omien kannujen välistä. Hemmetin kätevää! Suorastaan Niksi-Pirkka -ainesta sanoisin.


Eka kierros eteni mukavassa vauhdissa ja matkalle mahtui myös muutama runner's high -hetki. Noissa hetkissä kömpelöt jalat muutuvat yhtäkkiä ketteräksi ja tulee vaan ihan voittamaton fiilis. Mulla on oikeastaan kaksi syytä kiertää näitä kisoja. Ensimmäinen syy on se fiilis lähdössä. On ihan älyttömän siisti tunne, kun ei voi yhtään tietää mitä on tulossa ja odotat vaan sitä starttitorven törähdystä. Mulle nuo kutkuttavat odotuksen ja innostuksen hetket ovat jostain syystä paljon siistimpiä, kuin maaliviivan ylitykset. Toinen syy ovat nämä runner's high -hetket poluilla. Niiden ansiosta rämpii ne paskemmatkin pätkät lävitse. Tällä kertaa euforiaa säesti Jamiroquain Time Won't Wait. Kun Jay Kay lauloi luureissa "Time won't wait for you, so do all the things you wanted to" ja "Every second screams, listen to your dreams" tajusin, että hitto vie, juuri tuotahan mä oon tässä tekemässä. Aika siisti fiilis valtasi mielen tuossa kohtaa.

Ekan kierroksen päätyttyä olin maalialueella ajassa 1:30. Ensimmäinen tavoite oli siis saavutettu ja aloin valmistautua reitin rämpimisosioon. Rypemään päästiinkin melko nopeasti, kun reitti taitti hiekkatieltä metsään. Mutalillu ja turvelöllö -osuuksia oli turha lähteä kiertämään. Helpommalla pääsi, kun veti suoraan lävitse. Välillä upposin liejuun melkein polvia myöden. Viime vuosilta olen kuullut lukuisia tarinoita turpeen syövereihin kadonneista lenkkareista. Omat Sallut pysyivät kuitenkin onneksi hyvin jaloissa ja lieju tuntui lähinnä ihanalta viilennykseltä lenkkareissa.


Viidentoista kilometrin kohdalla jalat alkoivat painamaan toden teolla. Jalka ei enää noussut mihinkään. Pelkäsin koko ajan, että kohta pannutan kunnolla. Vauhti hidastui huolella, enkä pystynyt pistämään enää vauhtia edes helposti edettäville pätkille. Kovalla sykkeellä vedetty eka kierros oli vetänyt koivet hapoille ja nyt alkoivat olla lihakset kunnolla juntturassa. Tönköin jaloin yritin suoriutua eteenpäin ja tuntui, että porukkaa juoksee jatkuvalla syötöllä joka suunnasta ohi. Välillä koitin liimautua jonkun peesiin, jotta saisin pidettyä edes jonkinmoista vauhtia yllä. Melko laihoin tuloksin. Kun koipi ei nouse, niin se ei nouse.

Bodomin-järven rannalle saavuttuani ehdin miettimään, kuinka kutsuvalta järven vesi näyttää ja kuinka haluaisin juuri nyt hypätä pommilla jorpakkoon. Seuraavassa hetkessä upposin polveani myöden johonkin lillukohtaan. Tällä kertaa lieju imaisi minut syövereihinsä niin huolella, etten varmaan olisi päässyt omin voimin sieltä ylös. Onneksi perässäni tuleva juoksija tarjosi heti auttavan käden ja kampesi minut ylös mudasta. Kiitin avusta ja jäin mietiskelemään, miksiköhän nainen oli niin tutun näköinen. Jatkettiin eteenpäin, mutta jossakin kohtaa välähti ja oli pakko kääntyä kertomaan, että minähän taidan tuntea hänet. Tai siis sometuntea. @suunnistaja nimimerkin Elina on minulle tuttu Instagramista. Alettiin rupattelemaan, molemmilla oli sama ongelma tönkköjalkojen kanssa ja eteneminen oli muuttunut vähemmän ketteräksi. Matkaa oli onneksi maaliin tuossa kohtaa enää pari kilometria ja loppumatka kulki leppoisasti siinä kuulumisia vaihtaessa. Maalisuoralle tultiin rinta rinnan, yritettiin siinä jotain loppukiriäkin, mutta meikäläiseltä ei enää oikein lähtenyt. Maalissa olin tyytyväinen. Jaloista en olisi saanut rutistettua tänään yhtään enempää, joten eipä siinä jää harmitukselle sijaa. Loppuaika 2:55 jäi kymmenisen minuuttia omasta tavoitteesta. Jotain siis jäi hampaan koloon ja sehän on hyvä juttu se.


Kisan jälkeen kurkku alkoi sattumaan toden teolla ja äänikin lähtemään. Kurkkukipu ei johtunutkaan mistään siitepölyoireista, vaan olen onnistunut saamaan jonkun flunssataudin. Tällä hetkellä olo on kuin onkimadolla. Eilinen rypeminen tuskin helpotti oloa. Karhunkierrokseen on aikaa enää kolme viikkoa, joten tähän kohtaan en flunssaa olisi enää toivonut. Koko Trail Tour -urakka tulee olemaan jo muutenkin niin iso haaste, että minkäänmoinen sairastelu seuraavan puolen vuoden aikana ei ole toivottavaa. Nyt ei auta kuin levätä ja toivoa, että pystyn selättämään tämän mahdollisimman nopeasti.

Bodom Trail kisana oli pelkästään positiivinen kokemus. Reitti on sopivan haastava ja mielestäni juuri nappi valinta kauden avaavaksi kilpailuksi. Kisajärjestelyt toimivat moitteettomasti ja kisapaikalla ja reitin varrella talkoili ihan mahtavaa porukkaa. Upeaa päästä kisailemaan tällaisissa puitteissa. Kaiken päälle reitin turveliejuosuudet tuovat oman hauskan mausteensa kisaan. Siellä lilluissa rypiessä tunsi itsensä vuosia nuoremmaksi. Selkeästikin turpeella on myös joku sielua hoitava ominaisuus. Kiitos Bodom Trail! Eka, mutta ei takuulla vika kerta.











SHARE:
Blog Design Created by pipdig