Aina kantapään kautta

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

BUFF Trail Tour Finland finaali - Vaarojen maraton 2018

Ylitän maaliviivan. Tuuletukset jäävät, nyt seison maalissa reisiini nojaten ja huohotan. Ei tullut kuperkeikkaa, ei minkäänlaista riemuntanssia. Tuntuu vain kuin koko Tourin uupumus vyöryisi kerralla kroppaani. Sekopääjuoksija halaa ”sä teit sen”, veli halaa ja onnittelee. Istun penkille ja kääriydyn huopaan. Sekopääjuoksija kaataa lasiin shampanjaa. Mieli on aivan tyhjä. Kun on viimeisen kahdeksan tunnin ajan tuntenut kaikkea potenssiin kymmenen, on vaikea tuntea mitään nyt. Olen joskus aiemminkin sanonut, että minulle nämä maaliintulon hetket eivät ikinä ole niin sykähdyttäviä, kuin hetket lähdössä tai matkan varrella. Siltä tuntuu nytkin. On omituinen fiilis, kun yhtä aikaa on helpottunut, että se on ohi ja toisaalta haluaisi heti takaisin. Olen näköjään päässyt tai joutunut siihen pisteeseen, jossa matkanteko alkaa tuntumaan turvallisemmalta olotilalta, kuin maalin saavuttaminen. Tiedän jo nyt, että kohta mielen valtaa enemmän haikeus kuin riemu. Ehkä se kertoo jotain tästä matkastani. On ollut tärkeämpää olla matkalla seitsemän kertaa kuin maalissa seitsemän kertaa. 
Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Kaarran satamatieltä kohti loppunousua. Edessä on kaksi kilometriä ylämäkiraastoa. Katson mäkeä – tuohon urakkaan reiteni eivät ole enää halukkaita ryhtymään. Silti lähden kipuamaan ylöspäin. Tuntuu, kuin liikkuisin lyijypainot nilkoissani. Kuinka väärässä olinkaan, kun kuvittelin, että voisin juosta ylämäessä askeltakaan. Myös ajatukset villistä tuuletuksesta maalissa hyytyvät sitä mukaa, kun sykkeeni nousee ylemmäs. Maaliin on kuitenkin pakko juosta. En ole tullut vielä kertaakaan kävellen maaliin, enkä aio tulla nytkään. Loppunousu on jälleen pahempi kuin muistinkaan. Juoksen kaikki tasaiset pätkät, mutta ylämäessä tahdonvoima ei enää riitä. Kourallinen porukkaa on kerääntynyt reitin varrelle. Tiristän jotain hymyn tapaista kasvoilleni, kun ohitan heidät. Enpä olisi uskonut olevani tässä kohtaa näin katki. Jotenkin ajattelin, että saan hurmoksen päälleni, enkä välittäisi vaikka syke on kaakossa. Muutama sata metriä enää ja olen maalissa. On vaikea uskoa, että retkeni saa päätöksensä ihan kohta.



Lähden viimeisestä huollosta tarmokkaana eteenpäin. Matkaa on jäljellä enää 10 kilometriä. Yleensä tässä kohtaa kilometrit alkavat jo painamaan ja viimeinen kymppi tuntuu pitkältä. Tällä kertaa fiilis on aivan erilainen. Reitti muuttuu helpommaksi ja nautin juoksemisesta ihan älyttömän paljon. Olen kiitollinen, että viimeinen kisa on ollut tällainen. Mitään seinää ei ole tullut matkan aikana vastaan. Oikeastaan syksyinen lauantaipäivä ei voisi tämän upeampi olla. Ilma on kirpeän raikas, ruska esittelee viimeistä väriloistoaan ja aurinko korostaa keltaiseksi värjääntyneitä puiden lehtiä entistäkin kauniimmaksi. Meille kisaajille on maalattu täydellinen tausta retkellemme. Missään muualla en haluaisi olla nyt.




Viimeisessä huollossa hymyilen juomapisteen tädille ja sedille. Vaarojen maratonin juomapisteiden tunnelma on uniikki. Se on rauhoittava ja tyyni, vähän kuin olisi hetken mummolassa. Kiitän juomapullojeni täyttämisestä ja hymyilen takaisin niin kuin pikkutyttö hymyilisi mummolleen. Yhdestä juomapisteen miehestä tulee mieleen isoisäni. Ukki. Joku kyselee häneltä, onko maaliin varmasti matkaa 10 kilometriä, eikä enemmän. Mies vastaa vääntäen samanlaista savoa pilke silmäkulmassa, kuin ukkini. Hän olisi nauranut tälle touhulle. Nauranut, mutta ymmärtänyt silti varmaan jotenkin. Uskon, että minun ja veljeni kestävyysurheilugeenit on ukilta perittyä. Veljelle niistä on tosin mennyt isompi annos kuin minulle, mutta olen saanut riittävästi, jotta pitkänmatkanjuoksu on minulle ominaisempaa kuin lyhyen. ”Liikkua pitää” – muistan ukin joskus sanoneen. Hän oli hyväkuntoinen loppuun asti. Niin minäkin haluaisin olla. Se tähän hommaan myös paljolti motivoi, halu pysyä liikkeessä ja hyväkuntoisena niin pitkään kuin mahdollista. Juomapisteiden ukit ja mummot ovat kuin muistutuksia tästä isoisäni henkisestä perinnöstä. Yritän noudattaa ukkini ohjetta. Tuo perintö on arvokas minulle.




Ryläyksen laella otan nopeasti kuvan kyltistä ja lähetän sen Sekopääjuoksijalle. ”Täällä ollaan!” Jatkan matkaani saman tien eteenpäin. On niin hyvä fiilis, etten halua pysähtyä. On hassua, miten reitistä on tullut jo paikoin ihan tuttu. Alkaa tietämään jo ennalta missä kohtaa reitti kaartaa polulta tielle ja missä kohtaa lenkkarit saavat pinnalleen sitkeän mutakuorrutuksen. Muistaa viime vuoden fiiliksiä tietyistä kohdista ja ensimmäisen vuoden kauhun sekaista odotusta Ryläystä kohtaan. Reitti ei tunnu yhtään helpommalta jaloissani nyt, mutta pääkopassa se tuntuu. Tällä kertaa en sukella missään vaiheessa synkkiin ajatuksiin. Energiaa uppoaa tasaiseen tahtiin ja kaikki maistuu hyvältä. Napsin vuoron perään sipsejä, irtokarkkeja ja suklaata. Painan mieleeni havaintoja: Kinderin maxi-patukka on loistava kisaeväs, täydellinen sukellus sokerihumalaan. Näitä otan jatkossa mukaani aina. Sen sijaan Kismet ei toimi. Liian kuivakkaa, liian vähän suklaata. Matkan varrella törmään myös tuttuihin. Tai he törmäävät minuun. Ensin ohi tulee Paalijärven Harri ja sitten Tiusasen Riku. On jotenkin hauska nähdä pitkien ultrien miehiä vähän lyhyemmällä matkalla tällä kertaa. Kevyellä jalalla he vilahtavat ohitseni. Nämä kohtaamiset tuovat lisää virtaa, mutta jatkan silti rauhassa eteenpäin. Haluan maaliin ehjin jaloin. Tänä vuonna aion juosta sataman jälkeisessä ylämäessä edes pieniä pätkiä. Haluan jättää kaikki jaloistani loppunousuun ja riemuita maalissa hullun lailla. Suunnittelen kaikkia erilaisia tapoja tuulettaa maaliviivan ylitettyäni. Mietin pystyisinkö heittämään kuperkeikan maaliviivan yli? 




Noin 25 kilometrin kohdalla veljeni päättää irtaantua juoksemaan omaan tahtiinsa. Jo pitkään hänen jalkansa on ollut keveämpi, kuin minun ja olen jäänyt jälkeen. Huikataan, että ”maalissa nähdään” ja veli häviää nopeasti. Yhdessä taitetun alkumatkan johdosta hänen loppuaikansa tulee olemaan hitaampi, kuin koskaan. Se ei kuulemma haittaa. Saapahan hänkin nautiskella matkasta koko rahan edestä. Vajoan nopeasti omaan maailmaani. Matka kohti Ryläystä on haastava, mutta tuon pätkän haastavuus ei enää pääse yllättämään. Tiedän jo ennalta, että nyt ei olla minun vahvuusalueellani. Kivikoissa etenemisessä en ole kehittynyt pätkän vertaa. Edelleen olen käsittämättömän hidas ja varovainen. Tällä kertaa vielä normaaliakin varovaisempi. Vaikka etenen hitaasti, etenen silti vailla mitään epätoivoa. Eteenpäinpyrkimys tyhjentää päästäni kaiken turhan. Täällä en ole huonompi muita. Olen omalla matkallani ja vain sillä on meritystä nyt. 




Kiviniemen huollosta jatkamme veljeni kanssa nopeasti eteenpäin. Tankkaan kävellessäni energiaa ja samaan aikaan joku 130 km juoksija rynnistää ohitsemme. Mies juoksee ylämäkeen ja katoaa hetken kuluttua näköpiiristä. Tekisi mieli piilottaa oma numerolappu, jossa näkyy matkani pituus. Melkein hävettää kävellä. Se, että joku juoksee tuollaisella tarmolla yli satasen kisassa vielä tässä vaiheessa, on minulle yhä jotenkin ihan käsittämätöntä. Nostaisin juoksulippaani hänelle, jos ehtisin. Sen sijaan pyydän veljeäni siirtymään edelle juoksemaan. Koko alkumatkan olen vetänyt kahden hengen letkaamme ja nyt epäilen, alkaako veljeäni jo kypsyttää verkkainen tahtini.  Kyselen, eikö hän jo halua irtaantua juoksemaan omaa tahtiaan? ”Ei ihan vielä”. Yleensä nautin yksinäni juoksemisesta, mutta nyt veljeni seura on ollut tervetullutta. Emme me paljoa ole jutelleet, mutta on ollut mukavaa olla matkassa yhdessä. Turvallista jotenkin. Vauhti on ollut juuri sopivan leppoisa. Tänään ei ole ollut haluja edetä mukavuusalueen ulkopuolella. Nuuksion kisasta sain tuliaisina kivun jalkaterääni, joka on muistutellut olemassaolostaan lähdöstä asti. Olen päättänyt sulkea kaikki tuntemukset pois ja edetä rauhassa, jotta jalka kestää loppuun asti. Onneksi matkan aikana tulee puljailtua useamman kerran. Kylmä vesi turruttaa jalan, eikä kipu häiritse etenemistä. Iloitsen siitä, että jalkani ovat kestäneet tänne asti. Monessa kohtaa BTTF:n aikana se on ollut epävarmaa. Nyt olen onnellinen, että pääsin kokemaan kaikki kisat. Jokainen niistä on ollut unohtumaton kokemus. 




Alkuun juostaan isossa letkassa helppoa reittiä. Välillä letka siirtyy kävelemään, välillä pysähtelee. Edetään leppoisaa vauhtia veljeni kanssa peräkanaa. On ihanaa olla liikkeellä vihdoin. Mietin, miten täällä, tasan vuosi sitten, tämä hölmö ideani juosta koko tour läpi syntyi. Miten se pieni hetki, tuntemattoman henkilön kanssa juostessa ja jutellessa vaikutti minuun, vaikken sitä sillä hetkellä vielä edes tiennyt. Tuolloin juoksin täällä pätkän miehen kanssa, joka 50-vuotis synttärivuoden kunniaksi oli päättänyt juosta koko Buff Trail Tour Finlandin läpi. Hän kertoi tästä kisaputkestaan ja minä mietin, miten mahtava idea tuo oli. En tosin tuossa vaiheessa vielä ajatellut, itse ryhtyväni samaan. Jotenkin tuo idea jäi kuitenkin kytemään ja lopulta kypsyi tahdoksi yrittää samaa oman 40-v synttärivuoden kunniaksi. Haluaisin kiittää tuota miestä idean kylvämisestä. Joskus kyselen itseltäni, miksi oikein osallistun näihin kisoihin, vaikka eniten nautin omassa rauhassa juoksemisesta. Nyt ymmärrän, että suurin syy on inspiraation saaminen. Kun pääsee osaksi sitä tunnelmaa, mitä kisoissa on ja näkee ja kuulee muiden tarinoita itsensä ylittämisestä, uskaltaa lähteä itsekin yrittämään jotain sellaista, mihin ei ehkä muuten ryhtyisi. Mikään ei ole niin kutkuttavan siistiä, kuin haaste, jonka läpäisemisestä ei voi olla itsekään yhtään varma. Olen niin onnellinen, että uskalsin haastaa itseni tähän. Katselen ympärillä olevia juoksijoita ja mietin, kuinka mahtavaa on olla osa tätä porukkaa. Tähänkin päivään mahtuu lukemattomia kohtaamisia juoksijoiden välillä, jotka inspiroivat odottamattomalla tavalla. Siinä on jotain todella arvokasta.



Kävelen kohti starttia veljeni kanssa. Ollaan sovittu, että juostaan yhdessä alkumatka. Fiilis on koko aamun ollut innostunut ja malttamaton. Haluaisin vain päästä liikkeelle. Muutama sekunti ennen starttia mielen valtaa rauha. Seuraavien tuntien aikana ei tarvitse tehdä muuta kuin pysyä liikkeessä. Tuossa on jotain tavattoman rauhoittavaa ja jännittävää yhtä aikaa. Rakastan tätä tunnetta lähdössä. Lopulta starritorvi törähtää. Edessäni on seikkailu jälleen kerran. 

SHARE:

perjantai 5. lokakuuta 2018

Vaarojen kisaennakko

Huomenna on luvassa legendaarinen Vaarojen Maraton, polkukauden finaali ja meikäläisen BTTF turneen päätöskilpailu. Kisareppu on pakattuna ja kisavermeet valmiina. Enää pitäisi juosta. Kirjoittelen kisaennakkoa Instagram Stories:in puolella ja kertoilen, miten valmistautuminen tähän viimeiseen kisaan on sujunut. Laitan sekaan myös vähän varustejuttuja ja viimehetken kisafiilistelyä. Instasta minut löytää nimellä @kantapaaopistossa
Pitäkäähän peukkuja, että nainen rämpii tämän viimeisen koitoksen kunnialla maaliin.


SHARE:
Blog Design Created by pipdig