Omasta treenaamisesta kisan alla ei hirveästi kerrottavaa ole. Tulos puhukoon puolestaan. Jälleen kerran tuli todettua se, että tämän tasoisella kuntoilijalla juoksukunto pysyy yllä vain juoksemalla ja tossua olisi syytä syöttää toisensa eteen ahkerasti kisojen välilläkin. Aina ei kannattaisi kuvitella, että vanhoilla pohjilla ja tahdonvoimalla pystytään raastamaan menemään. Vuodenvaihteen jälkeen lenkkikengät olivat vaihtuneet aivan liian usein suksiin ja liukulumikenkiin. Hyviä oheislajeja toki, mutta eihän se treenaaminen voi pelkkää oheislajitreeniä koko ajan olla.
Sankkojen lumisateiden ja tykkylumitilanteen vuoksi Extreme-matkan reittiin oli jouduttu tekemään pieniä muutoksia ja kisareitti kiersi saman lenkin kolmeen kertaan. Minua tuo saman reitin kiertäminen ei haitannut lainkaan, ehkä pikemminkin päinvastoin. Jos pystyn kiertämään 80 kierrosta omaa pihaa ympäri, niin eipä tuollainen kolme samanlaista lenkuraa ehdi vielä meikäläistä tylsistyttämään. Ennemminkin nautin siitä, että ekan kiekan jälkeen tiesin, mitä on odotettavissa seuraavilla kierroksilla. Helpotti etenemistä siinäkin mielessä, että kun ensimmäisen kierroksen jälkeen meikäläisen paukut oli jo lähestulkoon syöty, niin ei tarvinnut pelätä, mitä tuleman pitää, vaan selviytyä joten kuten kaksi samanlaista kierrosta läpi. Ensimmäinen kierros tuntui pahalta, toinen kierros todella pahalta ja kolmas kierros aivan hirveältä. Reitti nöyryytti allekirjoittaneen niin pahasti, että varmaan jo viimeisellä kierroksella tuli naulattua se päätös, että ensi vuonna tänne on tultava uudelleen. Onnistuminen on hyvä motivaattori, epäonnistuminen vielä parempi, nöyryytys paras mahdollinen.
Olen tainnut ennenkin mainita kroppani olevan mallia vanha dieselkone. Sellainen kone, joka käynnistyy hitaasti ja lähteäkseen kunnolla käyntiin, vaatii alkuun hieman lämmittämistä. Jos tällä dieselillä tuuttaa käyntiin kylmiltään kaasu pohjassa, johtaa se siihen, että kone ei käynnisty missään vaiheessa kunnolla, vaan etenee yskähdellen ja alkaa piiputtaa ennenaikaisesti. Tässä mielessä Himoksen reittiprofiili oli silkkaa myrkkyä meikäläiselle. Heti alussa kivuttava ylämäki nostaa sykkeen kaakkoon ja mäen jälkeen alkava kohtuu nopea polku-ura takaa sen, että syke ei liiemmälti pääse tasaantumaan ylämäen jälkeenkään. Fiksuna olisin tehnyt alkuun kunnon verryttelyt, mutta enhän minä fiksu ole. Ajattelin, että kyllä se kroppa matkan aikana lämpiää ja on turha kuluttaa energiaa mihinkään alkuverryttelyyn. Matkaan lähdettiin yhdessä Sekopääjuoksijan kanssa ja tarkoituksena oli, että minä mukamas parempikuntoisena roikotan äijää mukanani. Lopulta homma menikin sitten aivan päinvastoin. Nyt roikotettiinkin muijaa.
Kisa starttasi leveää hiekkatietä pitkin. Viitisen minuuttia juostuamme lähdimme kipuamaan reitin pisintä yhtämittaista nousupätkää. Olin unohtanut laittaa sykevyön ja hyvä niin. Tuntui, että pumppu hakkasi sataa ja tuhatta ja eteneminen olisi takuulla ollut vieläkin tuskallisempaa, jos olisin nähnyt, sykemittarin lukemat. Nousun jälkeen reitti kaarsi oikealle ja siirryttiin polulle. Hetken matkaa tasaista pätkää ja taas lähdettiin kipuamaan. Tällä kertaa nousupätkä oli lyhyempi, mutta riittävän hapokas se silti oli. Nousun tiukimmassa kohdassa, oli polun vieressä muovipussiin pakattu radio, josta kaikui ilmoille Finlandia. Mahtipontinen kappalevalinta aiheutti samaan aikaan huvittuneisuutta ja sisuuntumista. Kyllä se kroppa siitä pian käynnistyy, mietin ja yritin puskea tarmokkaammin eteenpäin.
Ylämäkirypistyksen jälkeen reitti tasoittui ja kierroksen loppua kohti nousupätkät olivat maltillisia. Kapea polku-ura oli onnistuttu auraamaan tiiviiksi ja jalat eivät uponneet lumeen, ellei erehtynyt astumaan liiaksi reunaan. Polun reunassa oli jonkun verran lumeen uponneita askeleenpainaumia, jotka olivat potentiaalisia nilkanmuljautuspaikkoja. Tästä syystä juostava ura kapeni entisestään ja välillä eteneminen oli aikamoista tasapainoilua, kun piti asetella koipia siten, ettei astuisi kuoppaan. Poluilla ei ollut tilaa ohittamiseen, joten nopeimpia juoksijoita päästettiin ohi astumalla askel sivuun, mikä tarkoitti vajoamista reisiään myöden umpihankeen. Välillä ohitushetkellä hyppäsin tasajalkaa hankeen silkasta riemusta lumen määrää kohtaan. Kuinka mahtava tällainen talvi onkaan. Lumen peittämä metsä oli mielettömän kaunis.
Kisa eteni tasaisen hapokkaasti. Vaihdeltiin Sekopääjuoksijan kanssa vetovuoroja fiiliksen mukaan. Onnekseni olin viimehetkellä päättänyt lähteä matkaan nastareilla. Melkoisen lipoisaa olisi ollut muuten. Kierroksen loppupuolella olevat alamäkipätkät menivät nastareillakin välillä persliu'uksi ja tuli jossakin kohtaa pannutettuakin alamäessä. Tasamaan tallaaja ja mäet - tuskin koskaan pääsen niskan päälle niiden kanssa. Puista tippuva lumi toi oman jännitysmomenttinsa kisaan. Onneksi suurin osa tykkylumesta tömähteli maahan reitin ulkopuolella, mutta pariin otteeseen tuli niskaan kunnon satsi viilennystä.
Ensimmäinen kierros meni vielä kohtuullista vauhtia tunnissa. Toisen kierroksen ylämäkipätkä tuntui jaloissa jo niin paljon, että tiesin vauhdin hidastuvan merkittävästi seuraavilla kierroksilla. Ja eipä noista kierroksista olekaan mitään kunniakasta kerrottavaa. Melkoista selviytymistaistelua loppuun asti. Muovipussiradio soitti tokalla kierroksella Eye Of The Tigeria ja vaikka sain välittömästi mielikuvan Rockystä kipuamassa nahkatakki päällä vuorenrinnettä pitikin, en silti saanut tsempattua itseäni tarmokkaampaan menoon. Viimeisellä kierroksella radio oli hiljentynyt. Kuvaavaa ehkä jotenkin. Ei ollut hirveästi sanottavaa enää minullakaan.
Sekopääjuoksijan lenkkari oli kevyempi ja hän olisi helposti voinut lähteä omille teilleen. Herrasmiehenä hän kuitenkin roikotti minua mukanaan ja hyvä niin. Yksin olisin taatusti parkkeerannut huoltopöydän ääreen ja jäänyt sinne nakertelemaan riisisuklaata ja suolakurkkuja, kunnes joku olisi tarjonnut kyydin maaliin. Jos jotain positiivista omasta suorituksesta voi maaliin taistelemisen lisäksi hakea, niin jalkojen kanssa ei ollut ongelmia. Kiva juosta vaihteeksi ilman mitään kiputuntemuksia. Kun nyt vielä olisi saanut hapen kulkemaan kunnolla keuhkoihin asti. No ei voi kaikkea vaatia yhteen kisaan.
Maaliin rämmittiin lopulta ajassa 3:30. Naisissa sija 20/25. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tuo loppuaika jäänyt kaivelemaan. Mietitytti miksi juoksu oli niin tahmaista ja miksi kropassa tuntui niin huonolta. Maalissa kääretorttu kouraan ja suihkuun nuolemaan taisteluhaavoja. Nopeastihan se harmistus taas unohtui, kun pääsi suihkuun virkistymään ja sai kuivaa vaatetta päälle. Kisabuffetissa loputkin harmitukset haihtuivat, kun saatiin murua rinnan alle ja päästiin rupattelemaan mukavia tuttujen polkuhölmöjen kanssa. Tämähän näissä kisoissa parasta onkin - tunnelma, yhteisöllisyys ja jälkipelit.
Kotimatkalla kirkastui omassa mielessä se, miksi näitä kisoja kannattaa käydä rämpimässä. Kannattaa siksi, että kisasuoritukset ovat paras mahdollinen mittari sen hetkisestä kunnosta ja usein myös herättelevät parhaiten siihen, missä mennään. Kotona on helppo sulkea varsinkin ne negatiiviset tuntemukset pois ja suorittaa treeniohjelmaa kiltisti läpi. Kisoissa on pitkään epämukavuusalueella ja se avaa kuuntelemaan kropan viestejä paremmin. Tällöin tuntee helpommin sen, milloin antoi todella kaikkensa, milloin säästeli liikaa ja milloin ei saanut parastaan syystä tai toisesta irti. Joskus fiilis kisan aikana voi kertoa senkin, että nyt on aika hengähtää hetki ja antaa kropalle aikaa. Tärkeitä viestejä, joita on syytä kuunnella tarkkaan. Kaikkea ei aina tarvitse oppia kantapään kautta.
