Aina kantapään kautta

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Pyöräilynvihaaja

Olen aina pienesti vihannut pyöräilyä. Junnuaikoina loskassa ja kaatosateessa sutatut koulumatkat ilmeisesti jättivät jälkensä ja vuosikaudet välttelin pyöräilyä. Kun vielä satun asumaan länsirannikolla, olosuhteetkaan eivät ole olleet otolliset käännyttämään minua pyöräilijäksi. Täällä windy cityssä nimittäin tulee aina ja varsinkin pyöräillessä tuuli tuntuu olevan vastainen menitpä mihin suuntaan tahansa.


Pari vuotta sitten tilanne kuitenkin muuttui, kun yllättäen innostuin kesällä työmatkapyöräilystä. Tai no yllättäen ja yllättäen. Se taisi olla Sekopääjuoksija joka minut silloin(kin) sai asiasta innostumaan. 20 kilometrin työmatka tuli taitettua kerran viikossa ees taas cykkelöiden, joten eipä tuolloinkaan mitään huimia kilsamääriä plakkariin kertynyt. Innostuksen siemen oli kuitenkin jo kylvetty. Ei pyöräily ollutkaan niin perseestä, kuin olin kuvitellut.

Tänä kesänä pyöräilykärpänen puraisi lopullisesti, kun polviongelmien takia lääkäri määräsi lenkkarit narikkaan kolmeksi kuukaudeksi. Oli pakko keksiä jotain muuta, koska meikäläisen päänuppi ei kovin kauaa liikkumattomuutta kestä. Halusin myös säilyttää edes jonkinmoisen peruskunnon juoksutauon aikana, joten pyöräily oli hyvä ja polviystävällinen aerobisen treenin korvaaja juoksulle.


Kesän aikana tulikin treenattua varsin monipuolisesti pyörän selässä. Sain hyvin tehtyä PK, VK ja MK treenit pyörälläkin. Melko nopeasti aloin jopa todella nauttimaan pyörälenkeistäni. Huomasin, että treeninjälkeisen endorfiinipöllyisen hyvänolontunteen voi saada muillakin keinoin kuin juoksemalla. Pyöräilyssä parasta oli etenkin se, että pääsin juoksutauosta huolimatta liikkumaan ja hikoilemaan luonnossa. Pyörän kanssa olin jostakin syystä myös rohkeampi lähtemään uusille reiteille kuin jalkaisin liikkuessa. Pieni eksyminen ja umpikujaan ajaminen ei haitannut niin paljon, kun pyörällä pääsi nopeammin takaisin harhareitiltä.

Oli tosi hienoa löytää juoksun rinnalle laji, jonka parissa sain samanlaisia elämyksiä kuin jalkaisin metsässä liikkuessa. Kesän paras oivallus olikin tajuta, että perimmäinen syy siihen miksi juoksen on kaikessa yksinkertaisuudessaan tarve hikoilla ja hengästyä ulkoilmassa. Sitä mun kroppa ja päänuppi tarvitsee voidakseen paremmin. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta oli jotenkin lohduttavaa huomata, että on olemassa muutakin kuin se juoksu. Ennen tuollaiset pakolliset juoksutauot ovat olleet aina pienoinen katastrofi, mutta tällä kertaa en hajoillut yhtään. Oli ihan huippua huomata, että voin saada pyöräilystä ihan samat hyvänolon fiilikset kuin juoksustakin. Pyöräilynvihaaja oli kaikonnut minusta lopullisesti.


Tosin - pakko nyt todeta tähän loppuun, että maastopyöräilijää minusta ei vielä hyvällä tahdollakaan saa. Tuossa lajissa olen nimittäin täysin toivoton. Vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, että meikäläinen voi siirtyä pois helpoilta metsäteiltä sinne polkujen puolelle pyörällä. No katsotaan. Enpä ainakaan sano enää ei koskaan.

SHARE:

2 kommenttia

  1. Hiljalleen laji vie mennessään :) Itsellä se tuli alkuun tuohon juoksun rinnalle ja olin varma että Fatbike riittää. Nyt on maantiepyörä tallissa ja lisääkin tekisi mieli kalustoa päivittää :)
    http://mydirtyfatbike.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa kiva, kun tulit kommentoimaan :)
      Pyöräily on kyllä hieno laji ja tosiaankin vie mennessään, mutta tuo maastopyöräily... Voi mitä turhautumisen hetkiä koen, kun yritän siellä poluilla räpeltää. Siinä meinaa pyörä lentää pusikkoon :D Mulla loppuu rohkeus ihan kesken. Kaikki hieman isommat kivet tuntuu liian haastavilta ylittää. Turhauttaa, kun en osaa.
      Meiltä löytyy myös Fatbike, mutta en ole vielä ehtinyt sillä montaa kertaa ajella. Melkoista välineurheilua kyllä tämä(kin) tuntuu olevanMeilläkin ollaan haaveiltu jo maantiepyörästä. Saas nähdä lähteekö tämäkin homma lapasesta. Kivaa kuitenkin, kun on juoksun rinnalla joku laji.

      Poista

Blog Design Created by pipdig