Nuts Pallas 2018 - miksi me juoksemme poluilla?

Tämä on erilainen kisaraportti. Koko matkan Pallaksella mietin, miksi siellä juoksen ja miksi ylipäätään tätä lajia harrastan. Kotimatkan aikana syntyi idea kysyä samaa muilta juoksijoilta. Omaa tarinaani siivittävät tällä kertaa muiden kertomukset siitä, mikä heitä vetää lajin pariin. Jokainen heistä osallistui tänä vuonna Nuts Ylläs Pallas kisaan ja jokaiselle päivä oli omalla tavallaan ikimuistoinen. 

Kuva:  Guillem Casanova Photography

Miksi?

Miksi mä teen tätä itselleni? Nuts Pallas 55 km kisaa on kulunut osaltani reilut 20 km ja olen täysin valmis keskeyttämään. Matkan teko on alusta asti ollut takkuista, muuttuen pikkuhiljaa tuskallisemmaksi. En tiedä, mikä kropassa on vialla, kun juoksu ei ole lähtenyt sujumaan ollenkaan. En saa energiaa kunnolla alas, jos yritän syödä, vatsa alkaa kramppaamaan. Otan suolaa, elektrolyyttijuomaa ja yritän muutenkin juoda koko ajan. Olo ei helpota. Sitä mukaa, kun energiat alkavat ehtymään, vajoan synkempiin ajatuksiin. Miksi teen tätä? Mikä ihme motivoi kerta toisensa jälkeen tällaiseen?

Tästä tulee jonkinlainen ripiitillä toistuva kela Pallas-Hetta matkalleni. Katson muita kisailijoita. Yhdessä ylämäessä nainen nojaa sauvojaan vasten ja näyttää siltä, että on pyörtymässä. Naisen kaveri pohtii, miten he voivat selvitä seuraavaan huoltoon. Kisan aikana näen monta matkan uuvuttamaa. Niitä, joiden eteneminen on muuttunut raskaaksi, itsensä teloneita ja niitä jotka ovat valmiita luovuttamaan. Jos tätä kaikkea seuraisi ulkopuolelta, se vaikuttaisi takuulla sekopäiden kokoontumisajoilta. Silti suurin osa meistä tulee tänne jälleen ensi vuonna uudelleen, takuuvarmasti suurin osa niistäkin, jotka nyt vannovat, etteivät tule enää koskaan. 

Ensimmäiselle huoltopisteelle päästyäni olen ylipuhunut itseni jatkamaan. Hyväksynyt sen, että tällä kertaa ei todennäköisesti ole juoksueuforiaa tulossa. Nyt on vain keskityttävä pysymään liikkeessä. Sivuuttaa paha olo ja keskittyä eteenpäin menemiseen. Yritän saada huollossa banaania ja sipsiä alas. Nollata päästä kaiken empimisen jatkamisesta.

Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Tavoitteiden asettaminen ja itsensä voittaminen

Lähden jatkamaan ensimmäiseltä huoltopisteeltä. Huoltotauko on tuonut hieman energiaa ja polku muuttunut nopeammin juostavaksi. Juoksu ei maistu edelleenkään, mutta pakotan itseäni eteenpäin. Jalat tuntuvat betonilta ja kompastelen jatkuvasti. Tämä kisa on palauttanut minut maan pinnalle tylysti. Ehkä nämä matkat eivät ole minua varten? Mikä pakottava tarve minulla on ylipäätään haastaa itseäni yli oman sietokykyni? 

”Mulle Ylläkselle lähteminen oli tärkeää, koska viime vuonna koin elämäni rankimmat hetket juurikin tuolla tunturissa. Halusin revanssin, jotta saan korvattua huonot muistot onnistumisella. Tietoisuus siitä, miten huonossa kunnossa voi selvitä kisasta maaliin antaa voimia jatkaa vaikeina hetkinä eteenpäin. Yritän myös aina nauttia kisoissa siitä matkasta ja muistuttaa itseäni, että väsyminen vaan kuuluu asiaan. Kai se itsensä voittaminen on mulle se juttu. Mulla pitää kuitenkin aina olla joku tavoite. Ilman motivaatiota lenkille lähteminen kaatosateessa, 32 asteen helteellä, pakkasella, pimeellä, kun väsyttää tai olis muutakin tekemistä on paljon vaikeempaa. Tänä vuonna juoksu sujui hyvin, mutta siitäkin huolimatta mietin jossakin vaiheessa, että miksi helvetissä olen täällä. Nopeasti sitä kuitenkin muistaa, kuinka siistiä on juosta maalisuoraa pitkin. Parhaimpia fiiliksiä on ne, kun juoksu kulkee, nautit ja ajattelet, miten muut ihmiset ei kyllä tajua, mistä kaikesta ne jääkään paitsi!” Nelli Avikainen, 30 km.

Kuva: Guillem Casanova Photography

Ajatus lähteä juoksemaan koko Buff Trail Tour Finland läpi alkaa Pallaksen tuntureilla räpiköidessä tuntua koko ajan tyhmemmältä idealta. Silti samaan aikaan tiedostan, että jos nyt keskeytän, sarja katkeaa ja haave kaikkien kisojen läpi juoksemisesta on siinä. Punnitsen mielessäni keskeyttämisen tuomaa hetken helpotusta sitä vastaan, kuinka paljon jälkeenpäin harmittaa, jos homma katkeaa tähän. Moni voisi sanoa, että ainahan siellä voi keskeyttää, jos tuntuu vaikealta. Uskon, että jokainen tuolla poluilla juokseva tietää, kuinka vaikeaa keskeyttäminen itse asiassa on. Ei tuolla kukaan jätä leikkiä kesken heppoisin perustein. Matkan varrelle mahtuu yhtä monta asetettua tavoitetta, kuin on juoksijoitakin. Olipa tavoite mikä tahansa, sen saavuttaminen tuntuu uskomattoman hyvältä. Niin hyvältä, että se motivoi jatkamaan ja yrittämään uudelleen niidenkin kisojen jälkeen, kun tavoite jää syystä tai toisesta saavuttamatta. Käskytän jalkojani eteenpäin. Siinä hetkessä tavoitteeksi muodostuu vain maaliviivan ylittäminen ja se ettei BTTF -sarja katkea. Jalat toimivat, en ole oksentanut, liikun eteenpäin. Kaikki on hyvin.

Kovemmat haasteet ja kilpailuvietti

”Sain todellisen polkujuoksukipinän, kun kaverini osallistui kaksi vuotta sitten YPH kisaa. Näin kuvia reissusta sekä somessa videoita ja olin aivan myyty. Päätin heti silloin, että joskus minäkin olen tuolla ja vieläpä "perusmatkalla". En olisi koskaan uskonut, että se tapahtuisi näin nopeasti, koska en ole harrastanut juoksua kuin alle 2 vuotta. Jos jotain alan harrastamaan, niin tykkään myös kilpailla siinä, jotta voin katsoa millä tasolla olen. Minulla on aika kova kilpailuvietti. Lähdin pitkille matkoille koska maratoni tuntui liian helpolta, eikä tuntunut tarpeeksi kovalta haasteelta. Nyt minulla on takana 7 ultramatkaa ja jatkan tällä tiellä. Muistan YPH kisasta hyvin sen hetken, kun ennen Pallasta iski aivan järkyttävä koti-ikävä. Olin ihan maissa ja suoraan sanottuna vitutti. Onneksi sain käännettyä sen negatiivisen asian positiiviseksi ja sain siitä lisää voimia. Myös viimeinen nousu jäi mieleen kun jalat olivat ihan loppu, mutta silti jaksoi mennä eteenpäin ja sivuuttaa kivut pois.” Henry Aalto, 134 km

Kuva: Poppis Suomela

Luonto ja oman kunnon kehittäminen

2016 Nuts Pallas -kisa on jäänyt varmasti kaikkien osallistujien mieliin. Minulle se on jättänyt pienoisen kauhunsekaisen kunnioituksen reittiä ja kisaa kohtaan. Oma kisa tuolloin oli todella vaikea. Aloittelevan polkujuoksijan suuruudenhullu päähänpisto. Tähän kisaan startatessani olen ajatellut, että ainakaan yhtä pahalta ei voi tuntua. Nyt on sentään kilometrejä jo alla. Kuinka väärässä olenkaan. En pysty keskittymään muuhun, kuin että käskytän jalkojani eteenpäin ja yritän välttää kompastelua. Alan jo odottaa lopun tiepätkää. Yleensä vihaan asfalttia, mutta nyt kuvittelen, että tasainen tie tuo helpotuksen. Nämä kirotut kivet, ylämäet ja juurakot. Kömpelöt jalat, jotka eivät tunnu löytävän paikkaansa mistään välistä. Mikä näissä poluissa vetää puoleensa minua?

”Flat is boring, tiivistää aika hyvin miksi polut. Mutta miksi juoksu? Vajaa 4 vuotta sitten kesällä, saksalaisella pellolla Wacken festareilla pienessä kaljassa, kaveri ehdotti, että lähdetään lenkille ja tehdään lenkkisauna-perinne. Syksyllä sitten lähdettiin. Juoksu imi mukanaan, kun melkein heti toinen kaveri houkutteli Kiljavan poluille. Tasaisen tallaaminen ei varmasti olisi kantanut tänne asti. Polkujen maisemat ja joka askeleen erilaisuus viehättävät luontoa rakastavaa. Mikä sitten on kantanut harrastusta? Se mieletön fiilis, että tällä iällä voi kehittyä huimasti tässä hommassa. Viime viikolla tuli 42 vuotta mittariin. YPH 134 km oli yksi mittari ja välitavoite, jotta uskaltaa suunnitella tulevia haasteita. Seuraava suuri tavoite on Vaarojen 130 maaliin pääsy aikarajoissa ja ehjänä.” Riku Tiusanen, 134 km

Kuva: Guillem Casanova Photography

Nostan hetkeksi katseeni polulta ylös. Katson, kuinka polku mutkittelee tunturissa pitkälle horisonttiin. Maisema näyttää jatkuvan äärettömyyksiin. Kylmien väreiden hetki. Kropassa tuntuu tosi pahalta ja silti en haluaisi olla missään muualla nyt. Ei asfaltti ole minua varten. Meidän pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisen keskellä, jota ihminen ei ole rakentanut. Tuijottaa yksityiskohtia luonnossa ennemmin kuin itsessämme tai muissa ihmisissä. Se eheyttää paremmin meitä kuin mikään muu. Jatkan matkaani tarmokkaampana. Luonto ympärilläni on antanut taas takaisin vaatimatta mitään.

Kuva: Aapo Laiho

Oma aika ja meditatiivisuus

Pyhäkeron nousussa taakseni ilmaantuu mies, joka rupattelee hetken. En ole oikein juttutuulella ja vastailen lyhyesti. Olen aina ollut näissä polkukisoissa hieman sellainen yksinäinen taivaltaja. En oikein osaa kuvitella lähteväni matkalle porukassa tai juoksevani matkaa jonkun kanssa. Nautin omissa ajatuksissani taivaltamisesta liikaa. Sekopääjuoksija on poikkeus, mutta hänenkin kanssaan ollaan usein melko vähäsanaisia, jos yhdessä edetään. Usein minusta tuntuukin, että poluilla pääsen parhaiten tilaan, jossa saan olla 100% oma itseni. Hieman introvertti ja omissa maailmoissani. Tuntuukin, että polkujuoksu on välillä enemmän pääkoppaa kuin kroppaa kehittävä harrastus. Sen päätä nollaava vaikutus on minulle suuri henkinen voimavara.

”Polkujuoksu on minulle omaa aikaa itseni kanssa. Kliseisesti, mutta rehellisesti sanottuna, meditatiivista toimintaa. Se auttaa raskaammalla hetkellä, kun muistaa, että juoksee vain ja ainoastaan itseään varten. Pitkälle matkalle mahtuu lähes aina hyviä ja hankalia hetkiä. Kun muistaa tämän, se auttaa jatkamaan raskaamman hetken yli.” Antti Itkonen, 134 km.

Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Pyhäkeron laelle päästyäni en tunne kauheasti mitään. Kilometrit ovat tehneet tehtävänsä. Kun on keskittynyt ainoastaan käskyttämään jalkojaan eteenpäin, jokainen askel tuntuu saman arvoiselta. En osaa riemuita selätetystä noususta. Olen keskittynyt vain menemään eteenpäin. Päähän ei kauheasti turhia ajatuksia enää mahdu. Paha olokin on jäänyt jotenkin taka-alalle. Katson edessä avautuvaa alamäkibaanaa. Viimeksi en ole pystynyt juokemaan tässä kohtaa yhtään. Nyt annan jalkojen viedä. Puhdasta, lapsekasta riemua. Enää ei ole epäilystäkään, miksi poluilla juoksen.

Seikkailun halu, tuntemattomat kilometrit

Viimeisellä huoltopisteellä istun kiven päälle syömään banaania. Mäkäräiset pörräävät ahnaana ympärilläni, mutta en välitä niistä. Tiedän pääseväni maaliin. Tämä kisa ei ole osaltani onnistunut niin kuin sen etukäteen kaavailin menevän. Tämä on silti se pointti, joka minua näihin kisoihin paljolti vetää. Ennakkoon on todella vaikea tietää, millaiseksi päivä muodostuu. On aina pienoinen seikkailu lähteä poluille katsomaan, miten sen päivän haasteista selviää. Jokin tuossa epävarmuuden tilassa vetää puoleensa. Lähtöalueella fiilis on sanoinkuvaamattoman hieno. Kaikkien kasvoilta voi nähdä odotuksen ja innostuksen tunteen. Tuota fiilistä odotan joka kerta enemmän. Se on usein melkein siistimpää kuin maaliviivan ylittäminen. 

”Minua motivoi polkujuoksukisoihin ja pitkille matkoille ne tuntemattomat kilometrit. Homma muuttuu kiinnostavaksi siinä vaiheessa, kun on ollut liikkeellä pidempään kuin koskaan ennen. Kai se on sitten vähän myös sitä, että haluaa testata mihin kroppa ja mieli pystyvät. Minulle haaste tulee matkan pidentämisestä, ei suorituksen parantamisesta ajallisesti. Lisäksi kisat ovat aina vähän kuin seikkailuja, kun yhtään ei tiedä etukäteen millaisia haasteita kisan aikana kohtaa. Eniten kisoihin vetää kuitenkin niissä oleva tunnelma ja kanssakisailijat, joihin olen vuosien varrella tutustunut. YPH kisaan lähtemistä mietin tänä vuonna viime hetkeen asti. Kisatunnelma veti puoleensa lopulta niin paljon, etten malttanut jäädä pois.” Timo Ketola, 134 km

Yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys

Etukäteen olen päättänyt ottaa lopun tiepätkästä tällä kertaa niskalenkin ja juosta sen kokonaan. Kävellä ei tuolla helpolla pätkällä saa askeltakaan. Pusken eteenpäin, mutta pääkoppa lyö jarrua juoksulle. Välillä siirryn kävelemään ja joudun todella taistelemaan, että saan pätkiä juostua. Muillakin näyttää olevan samaa tietuskaa menossa. Vaikka etenenkin yksin, helpottaa hieman kun ympärillä on muitakin taistelemassa. Tämä pätkä muistuttaa meitä kaikkia taas siitä, miksi poluilla juoksemme.

”Polkujuoksukisoissa varsinkin, on melkein parasta tuo yhteisö. Kaikki treenaaminen ja reissun suunnittelu ja muut juoksijat. Välillä tuntuu, että juoksu on se helpoin osuus. On myös hienoa, kun saa jonkun uuden kaverin poluille mukaan ja huomaa, kuinka tämä polkupöljyys leviää. Poluilla juostessa on sekin parasta, että silloin ajalla ja vauhdilla ei ole merkitystä ja se on varmaan niitä hienoimpia asioita tuolla metsissä. Nyt viikonloppuna parasta kyllä oli huikeat maisemat ja ne kauheat kivikot, joiden jälkeen oli jo ihan voittajafiilis.” Kirsi Niemi, 30 km

Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Asfalttitietä kävellen taapertaessani ajattelen juuri, etten juokse enää askeltakaan, kun viereeni ilmaantuu Mira ja Janna. ”Lähde Johanna meidän mukaan”. Tuossa hetkessä yksinäiselle taivaltajalle tarjous, johon en voi olla tarttumatta. Tuntuu todella hyvältä, kun naiset nappavat minut messiin. Lämmin, toisista välittävä tunnelma, jossa kaikki tsemppaavat toisiaan. Sellainen on ilmapiiri näissä kisoissa. Se ei jätä kylmäksi edes tällaista omissa oloissaan viihtyvää polkumörköä. Miran ja Jannan kanssa jaksan taapertaa viimeisiä kilometrejä, kunnes polvi alkaa ilmoittamaan, että asfalttijuoksu saa riittää. Kiitän naisia vetoavusta ja siirryn kävelemään. Muutama sata metriä enää.

Se kaikki
"2015 mulla heräsi innostus polkujuoksuun ja joskus talvella tuli ilmottauduttua Nuts Pallas 55 km matkalle, jonka taapersin 9,5h maaliin. Fiilis ja kanssajuoksijat olivat niin mahtavaa porukkaa, että halu juosta polku-ultria kasvoi. 2017 YPH keskeytyi nikkaongelmiin, mutta fiilis oli hyvä ja kisasta jäi hampaankoloon sen verran, että oli pakko ilmottautua uudestaan. UTTF -ajatus heräsi talven 2017/2018 aikana ja päivitin keväällä matkan perusmatkaksi. KK 160km menikin taistellen maaliin ja palautuminen YPH:n perusmatkalle meni mukavasti. 
Pallaksen kisa lähti mukavasti hissukseen Ylläksen rinnettä nousten ja kuuma oli heti alussa. Juoda yritin niin paljon, kuin pystyi, mutta ensimmäisessä huollossa oli vain vajaa litra nestettä mennyt. Kellokkaan huollosta lähtiessa jo vatsa möyräisi siihen malliin, että oli alettava katselemaan paikka puskassa käymiseeen. Kisa etenei ja Äkäskeron päälle päästiin vielä hyvissä voimin, mutta sen jälkeen alkoi vatsassa höllyä ja tuntui, että neste jäi vatsaan killumaan. N. 38 km kohdalla tuli jyrkkä ylämäki, jonka puolessa välissä alkoi huippaamaan ja oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Muu porukka jatkoi matkaansa ja jatkoin hetken huilattuani yksin. Olo alkoi pikkuhiljaa huonontumaan ja hetken päästä okensin kaiken pihalle. Olo koheni hetkeksi ja jatkoin juoksemista, kunnes kaikki tuli taas pihalle. Tätä rumbaa jatkui n. 7 km Pahtavuoman huoltoon, jonne päätin jättää leikin kesken. Oksentelin vielä 3 kertaa raatobussin kyydissä ja vielä aamulla klo 6. 
Mikä mua vie uudestaan mukaan näihin hullutuksiin on halu haastaa itseään ja katsoa, mihin miehestä on. Mä en kuitenkaan voitoista taistele, joten itsensä voittaminen ja se, että oppii tuntemaan itseään paremmin, on parhaat palkinnot näistä reissuista. Ja kyllähän nuo maisemat reiteillä ovat vaan niin hienoja nähdä uudestaan ja uudestaan. Polkujuoksuyhteisö on myös niin mahtavaa porukkaa, että sekin on yksi isoimmista syistä, miksi tätä hommaa teen ja ultrille lähden mukaan. Ja kun kauas kotoa lähdetään, niin mennään sitten koko rahalla. Kisareissut on hienoja tapahtumia ja aina saa uusia kavereita ja some-tutuille kasvoja. Pidemmän tähtäimen tavoitteet on sitten Euroopan kisat, mutta niille ei mikään kiire ole. Pallaksen kisan jälkeen jo sunnuntaina kotimatkalla heräsi ajatus ensi vuodesta. Kolmas kerta toden sanoo." Pasi Pirhonen, 134 km

Kuva Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Elämästä nauttiminen, hetkessä eläminen

Maaliporttien näkyessä koko mennyt matka tuntuu yhtäkkiä silmänräpäykseltä. Kymmenen tuntia. Vielä hetki sitten matka on tuntunut päättymättömältä ja nyt se on vain pieni tuokio, jonka olen kokenut. Jotenkin aika on menettänyt merkityksensä matkallani.  

Minua on useasti kehotettu lopettamaan itseni kiusaaminen ja nauttimaan elämästä. Lakata suorittamasta. ”Eikö nyt jotain helpompiakin harrastuksia voisi olla?” En pidä ajatuksesta, että joku voisi määritellä toisen puolesta, mikä on elämästä nauttimista. Minulle elämästä nauttiminen tarkoittaa sitä, että teen sellaisia asioita, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen innostumaan. Sellaisia, joissa voin kokea olevani omimmillani. Poluilla juokseminen on minulle juuri sitä. Mahdollisuus irtautua kaikesta turhasta, olla läsnä vain ja ainoastaan siinä hetkessä, mikä nyt on käsillä. On todella vaikeaa selittää sitä hyvänolon fiilistä, jonka poluilla ja metsässä liikkuessani saan. Se on jotakin sellaista kokonaisvaltaista onnen tunnetta, joka mielen valtaa. Kisassa vaikeat hetket opettavat parhaiten hetkessä elämistä. Niistä ammentaa paljon muuallakin kuin juostessa. Olen joskus lukenut jostakin seuraavan lainauksen ”En halua vain olla hyvä vaikeissa asioissa. Haluan löytää hyvää vaikeista asioista.” Tähän lauseeseen ehkä kulminoituu se kaikki, miksi näihin kisoihin osallistun. 

Kun kuulen maalialueen äänet, siirryn juoksemaan. Lähestyvä maaliviiva tuo uutta virtaa kroppaan. Koko taaksejäänyt matka tuntuu päässäni sumuiselta ja epätodelliselta. En voi uskoa, että olen saanut käskytettyä itseni maaliin. Juoksen maaliporttien alta ja nostan nyrkin ilmaan. Se on merkki voitetusta taistelusta. Kuinka vahvaksi voikaan ihminen itsensä tuntea, vaikka kroppa on aivan lopussa. Istun maahan, "ei koskaan enää!" Silti melkein jo tiedän, että tulen tänne vielä uudelleen. Sekopäiden kokoontumisajojen maalialueella juoksijoiden ilmeistä näkee, ettei tarvitse kysellä miksi he täällä juoksivat. Aika moni näyttää löytäneen vastauksensa. Niin minäkin löysin jälleen kerran.

Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Lämmin kiitos Nelli, Henry, Riku, Antti, Timo, Kirsi ja Pasi, kun vastasitte miksi -kysymykseeni. Oli mahtavaa kuulla ja ennen kaikkea saada jakaa tarinanne. 

Loppuun normaalit kiitokset ja kumarrukset Nutsille. Ylisanani ovat jo kuluneet loppuun. Toivottavasti kiitos on luettavissa riveiltä ja rivien välistä.

Kiitokset myös kaikille kuvaajiille. Teette viikonlopun aikana melkoisia ultrasuorituksia kameran varressa. Nämä kuvamuistot ovat jokaiselle kisaajalle arvokkaita. Nöyrät kiitokset hetkien ikuistamisesta.