tiistai 29. toukokuuta 2018

Nuts Karhunkierros 2018


Säpsähdän hereille klo 5:03, nappaan puhelimen käteen ja avaan gpsseuranta.net sivun. Sivun päivittyminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Missä kohtaa pallo liikkuu? Jännittää niin paljon, että sydän jättää lyöntejä välistä. Hetken kuluttua lista aukeaa. Sekopääjuoksijan pallo liikkuu. Se on käynyt Hautajärvellä ja jatkaa hyvää vauhtia eteenpäin. Jumalauta! Voiko olla totta? Tuo mies on tulossa maaliin tänään. Entuudestaan tiedän, että Hautajärven puoliväli on Sekopääjuoksijalle reissun kulminaatiopiste. Jos siitä kykenee jatkamaan eteenpäin noin hyvällä vauhdilla, se kertoo paljon. Viime vuonna retki pysähtyi Hautajärvelle. Tänä vuonna ei ole DNF:ää tulossa. Olen siitä nyt aivan varma. Oma 53 km kisa on starttaamassa klo 10 Oulangasta ja kello on viritetty herättämään seitsemältä. Makaan sängyssä ja seuraan palloa, nukkumisesta ei tule enää mitään. Kun pallo ylittää 100 km maagisen rajan, riemu vetää kropan ylikierroksille. 6:55 soi puhelin – etukäteen olemme sopineet, että jos keskeytysajatuksia matkan aikana ilmaantuu, Sekopääjuoksija soittaa minulle. Nyt tiedän jo ennalta, että tämän puhelun aikana ei tulla puhumaan keskeyttämisestä. ”Huomenta” kuluu luurin toisesta päästä. Ääni on pirteä ja tarmokas. Tuo ei varsinaisesti hillitse riemuani. Tekisi mieli huutaa täysillä puhelimeen ”sä teet sen”!!! Maltan kuitenkin mieleni. Onhan se tyhmää nuolaista tässä vaiheessa. Matkaa on jäljellä ihan hitosti. Silti olen täysin varma. Tänään saadaan mies maaliin!
Hassua sinänsä, sillä koko alkuvuoden olen ollut täysin varma, että maaliin ei ole mitään mahdollisuuksia päästä. 2015 Nuts Pallas 134km DNF, 2016 Vaarojen Maraton 130km DNF, 2017 Karhunkierros 160km DNF, 2017 Vaarojen Maraton 130km DNF. Unelmaa pitkästä ultrasta on metsästetty pitkään. Epäilys ei johdu tuosta DNF-putkesta, vaan siitä että Sekopääjuoksija ei ole treenannut tähän Karhunkierroksen kisaan. Ei oikeastaan pätkääkään. Itse olen vetänyt marraskuusta asti hyvää treeniputkea. Sekopääjuoksijan olen saanut pari kertaa väkipakolla mukaan lenkille. Muuten olen juossut sateen ja loskan keskellä yksin. Vaaroille vedetty kova treenijakso ja DNF on aiheuttanut Sekopääjuoksijalle jonkinmoisen burn outin koko hommaan. KK:lle ei ole tarkoitus lähteä juoksemaan ollenkaan. Jossakin kohtaa kamelin selkä katkeaa ja mies ostaa paikan kisaan joltakin toiselta juoksijalta. Tämän jälkeen meikäläinen vuoroin soittaa poskea ja vuoroin läksyttää Sekopääjuoksijaa. ”Ei mitään mahkuja, jos et ala treenaamaan!” Ei jää epäselväksi kenellekään, että en usko pätkänkään vertaa maaliin pääsyyn.
Kisabussissa matkalla Oulangalle huomaamme veljeni kanssa, että GPS-pallo liikkuu niin hyvää tahtia, että tulemme näkemään Sekopääjuoksijan Oulangan huollossa ennen omaa starttiamme. Sekopääjuoksija on taittanut matkasta pääosan yksin. Viimeiset 50 km tulee olemaan tuskallinen taival. Yksin siitä tulee vielä tuskallisempi. Yhtäkkiä oma kisa menettää täysin merkityksensä. On päivän selvää, että minun tehtäväni on nyt tarjota kaikki tuki ja turva loppumatkalle, jos Sekopääjuoksija niin haluaa. Se auttaa ihan valtavasti, kun voi seurata jonkun askelia edessä, eikä joudu taapertamaan yksin omissa ajatuksissa. On aika maksaa vetojuhdan velka takaisin.


Kuva onevision.fi /Juha Saastamoinen
Pallas heinäkuu 2016. Oksennus pyrkii kurkkuun. Mikään energia ei uppoa alas. Taaperran viluissani eteenpäin Suomen upeimmat maisemat tarjoavalla polkukisareitillä. Tosin tänä vuonna maisemia ei näy. Näkyy porukkaa hoippumassa myrkyssä kertakäyttösadetakit päällä ja kumihanskat kädessä, harmautta ja kaatosadetta. Meikäläinen polkujuoksunoviisina on haukannut aivan liian ison palan ilmoittatumalla 55 km kisaan. Tyhmä päähänpisto! Ei koskaan enää! 10 metriä edellä tanssahtelee Sekopääjuoksija. Heiluttaa peppua, hypähtelee ja hymyilee. Huutaa kannustuksia ”hyvältä näyttää” hyvin etenee” ”ei paljoa jäljellä”. En jaksa juosta askeltakaan enää, mutta liikun eteenpäin, koska mies liikkuu edessä. Sekopääjuoksija on itse tarjoutunut matkalle mukaan turvaksi. Varmaan arvannut, että muija jäisi muuten tunturiin. Maaliin tulemme siinä vaiheessa, kun Jokke on jo keräämässä reittikylttejä lopun tiepätkältä pois. Oma matkani on ollut kauhea, mutta yhteinen matkamme ikimuistoinen. Edessäni kulkeva tsemppari on ollut uskomaton tuki koko kisan ajan. Niinhän hän on muutenkin aina joka hetki.
Oulangassa odotan hirveän jännityksen vallassa, milloin Sekopääjuoksija ilmestyy huoltoalueelle. Matkaa hänellä on takana 110 km. Kuinka valtavan väsynyt hän mahtaa olla? Näen puiden välistä, kun asfalttitietä pitkin vilahtaa hahmo tutulla askelluksella. Kohta portaat alas juoksee hyvävoimainen mies. Viidenkympin juoksijat kannustavat kovaa. Uskomatonta! Miten hän voi olla noin hyvissä voimissa? Tekisi mieli röyhistää rintaa ja huutaa kaikille ”katsokaa mun mies”. 160 km kisailijoilla on ollut paljon ongelmia ensimmäisen päivän kuumuudesta johtuen. Moni on joutunut keskeyttämään imeytymisongelmien vuoksi. Sekopääjuoksija istahtaa huoltoon, taitettu matka ei näy ulospäin. Nopea huolto ja matka jatkuu. On hyvä päästä pois 53 km ryhmän alta. Kysyn haluaako Sekopääjuoksija, että mennään loppumatka yhdessä. ”Tulisitko todella mun kanssa?” Eipä ole vaikea vastata kyllä. Tästä tulee upein kisa ikinä.



Sekopääjuoksija jatkaa Oulangasta eteenpäin, kun omaan starttiin on aikaa noin vartin verran. Lähdetään matkaan veljen kanssa. Sovitaan, että juostaan yhdessä, kunnes saan Sekopääjuoksijan kiinni. Veli katsoo GPS-seurannasta, että pitää juosta reippaasti yli tunti, jotta saadaan mies kiinni. Jossakin kohtaa Jarkko ottaa meidät kiinni ja jatketaan kolmeen pekkaan eteenpäin. Lottaankin olen törmännyt jo startissa ja nähdään muutamaan otteeseen alkumatkalla. Kivaa nähdä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia. Kaikki ovat matkassa hyvällä fiiliksellä. Aurinko paistaa ja läppä lentää. Mahtava tunnelma!

1h20min myöhemmin näen, että Sekopääjuoksija seisoo polun reunassa ja katsoo meihin päin hymyillen. Ollaan varmaan mölytty niin kovaa, että meidät on kuullut jo pitkältä. Hetki jatketaan porukassa eteenpäin. Ensin erkaantuu Jarkko ja sitten veli lähtee juoksemaan omaa kisaansa. Tuossa kohtaa näen ensimmäisen kerran, kuinka matka alkaa painamaan miestä. Hetken mietin, onko sittenkään hyvä idea, että liityn seuraksi. Joskus tsemppihenkki hyytyy läheisen kanssa nopeammin. On helppo alkaa purkamaan huonoja tuntemuksia tutulle ihmiselle ja sitten jäädä vellomaan niihin. Päätän ottaa taktiikaksi pitää meidät koko ajan liikkeessä. Liikkua tarmokkaasti eteenpäin, niin kyllä se mies siellä perässä seuraa. Kuljen edellä ja höpöttelen kaikkea olematonta edellisen illan syömisistä energiapatukoiden makuvaihtoehtoihin. Lähes kaikki ohittajat tsemppaavat Sekopääjuoksijaa. Hän vastaa jokaiselle, tsemppaa takaisin. Oma numerolappuni on kiinni etupuolella ja saan osan glooriasta, kun ohitse menevä porukka luulee, että minäkin olen perusmatkalaisia. Alussa jaksan selittää, että olen viiskolmosen juoksija ja vain vetojuhtana. Lopussa en jaksa enää selittää, vaan kiitän vain tsempeistä. Porukka varmaan luulee, että etummaisena kulkee se huonohappinen perusmatkalainen. Sekopääjuoksijan pirteys on käsittämätöntä. Itse olisin tuossa kohtaa täysin jo puhekyvyttömässä tilassa. Mies jaksaa vastata kaikkiin kysymyksiin ja kertoa fiiliksistä. "Fiilis on vähän semmoinen, kuin olisi kaadettu kasa leegoja sukan sisälle""Siellä ne rakot poksahtelee yksi toisensa jälkeen" Mietin, että niin kauan kuin suu liikkuu noin paljon, kaikki on ihan hyvin.



Ekaan huoltoon on Oulangasta matkaa reilut 30 kilometriä. Tuo väli tuntuu todella pitkältä. Katson kellosta aikaa, jotta muistamme ottaa energiaa riittävän usein. Sekopääjuoksijalta ei kiinteän syöminen oikein enää onnistu. Geelejä hänelle uppoaa onneksi tasaiseen tahtiin ja välillä sullon energiablockseja suoraan suuhun. Miehen sisuskalut ovat tämän reissun jälkeen teflonia. Itse syön ihan valtavasti. Nyt ei saa päästään energiaa loppumaan ja mieltä mustumaan. Välillä pysähdytään ottamaan purosta lisää vettä, kun pullot tyhjentyvät ennen aikojaan. Jollakin purolla sattuu hassu hetki, kun vettä ottaessa meinaa sammakko uida pulloon. Onneksi huomaan kaverin ennen kuin päätyy lötköpullon sisuksiin. Sekopääjuoksija pitää monta turhaa puskataukoa. Hieman alkaa huolettamaan, kun mitään ei tule ulos. Komennan juomaan tiuhempaan ja ottamaan suolatabletin. Tämä tuottaa onneksi pian tulosta.

Jonkin verran ennen ekaa huoltopistettä Sekopääjuoksija ottaa sauvat avuksi. Edetään pääasiassa kävellen ja kuuntelen kuinka sauvat takovat maata vasten. Iskut ovat tarmokkaita ja päättäväisiä. Tuo ääni on jotenkin todella lohdullinen. Joka askeleella, joka iskulla edetään kohti päätepistettä. Basecampille saavuttaessa Sekopääjuoksija on taittanut matkaa 28 tuntia ja 142 km, minä 6 tuntia ja 32 km. Istutaan tankkaamaan, täytän pulloja vedellä ja mätän banaania ja sipsiä naamaan. Sekopääjuoksijakin saa banaania ja mandariineja alas. Kilometrit vaativat kuitenkin jo verojaan ja väsymys alkaa olemaan valtavaa luokkaa. Katson kuinka mies tärisee penkillä viluhorkassa ja alan olemaan todella huolestunut. Matkaa on jäljellä vielä 23 km ja vauhti tulee lopussa hidastumaan huolella. Seuraavaan huoltoon on matkaa noin 16 km. Miten päästään eteenpäin, jos kroppa vetää sulkutilaan? Ulospäin en tietenkään voi omaa huoltani näyttää. Nyt ei auta kuin jatkaa. Sekopääjuoksija vetää irtohihat päälle ja matka jatkuu. Tärinä jää Basecampille. Me jatkamme juosten pitkin hiekkatietä.

Välillä Basecamp Konttainen juoksemme paljon pieniä pätkiä. En voi käsittää, miten Sekopääjuoksija pystyy juoksemaan yhtäkään askelta. Yritän välttää kaikkia "jaksaa jaksaa" lauseita. Enemmän ne ärsyttävät kuin tsemppaavat. Eikä niitä kyllä tarvitakkaan. Välillä tuntuu, että Sekopääjuoksijan meno on tarmokkaampaa kuin minun. Luovuttamisesta ei keskustella koko matkan aikana. Se ei ole ollut vaihtoehto missään vaiheessa.


Jossakin Basecampin ja Konttaisen puolivälissä unohdan itse ottaa energiaa riittävästi ja matka rankaisee saman tien. Syöksy pahaan oloon on nopea. Aloittelijan virheitä! Pitäisi jo tajuta, että meikäläisen kroppa vaatii energiaa todella tiuhaan tahtiin. Pahaa oloa ei tässä kohtaa kuitenkaan voi näyttää. Kaivan energiapatukkaa repusta ja toivon, että se vaikuttaa nopeasti. Huomaan olevani hiljainen. Varsinainen tsemppari! Alan miettimään, miten selviämme lopun nousuista. Alamäet alkavat olla Sekopääjuoksijalle jo melkoista tuskaa. Huomaan vajoavani synkkiin ajatuksiin. Matka alkaa tuntumaan päättymättömältä. "Hyvät pakarat" kuuluu takaa. Alan nauraa ja totean mielessäni, että meillä ei ole mitään huolta. Ei sitten yhtään mitään.

Joulukuussa 2014 olen vetämässä kotona leukaa, kun tanko pettää ja putoan selälleni takana olevan tuolin kulmaan. Seurauksena kaksi katkennutta kylkiluuta ja useamman viikon sairasloma. Himoliikkujalle pahin mahdollinen rangaistus. Päivät neljän seinän sisässä tuntuvat loputtomilta. Olen sinkku ja kipulääkepäissäni keksin mennä Tinderiin lähettämään kaikille matcheilleni "moi" viestin. Viesti lähtee myös yhdelle Porilaiselle miehelle, joka on ollut matchini Tinderissä jo pidemmän aikaa. Hän on kategoriassa "mulla ei oo mitään mahkuja", joten en ole uskaltanut ottaa aiemmin yhteyttä. Kun asutaan vielä samassa kaupungissa, niin hiton noloa saada pakit. Nyt kuitenkin lääkepäissäni päätän, että katsotaan, miten muijan käy. Syteen tai saveen! Mies vastaa. Lopulta viestitellään kaikki joulun pyhät. Sitten kutsun käytännössä tuntemattoman tyypin viettämään uutta vuotta kanssani omaan kotiini. Ihmisen, jota en ole ikinä tavannut. Täysin luonteeni vastaista toimintaa. En kerro kavereillekaan mitään. Potentiaalinen kirvesmurhaaja on tulossa kotiini ja kukaan ei tiedä asiasta. Vähänpä tiedän mihin Sekopäähän tutustun. Mies kertoo illan aikana polkujuoksusta. En ole ikinä kuullutkaan moisesta lajista. Minä juoksen vain asfaltilla.

Konttaisten huoltoon saavuttaessa oma olo on edelleen hivenen heikko. Sekopääjuoksija ehdottaa nopeaa huoltoa, mutta kerron, että minun on pakko mättää kunnolla energiaa koneeseen. Tuputan banaaneja ja sipsejä myös Sekopääjuoksijalle. Edessä on reitin rankin rypistys. Tässä kohtaa myös ilma on viilennyt selkeästi. Vedetään molemmat takit päälle ja lähdetään kohti viimeistä taipaletta hampaat kalisten. Viime vuoden DNF:n takia minulla ei ole enää tarkkaa muistikuvaa loppupätkästä. Ensimmäiseltä vuodelta siitä on piirtynyt mieleen kuva ihan hirvittävänä raastona. Järkyttävää nousua ja laskua kivikoissa. Onneksi tankkaan kunnolla. Saan virtaa koneeseen ja loppupätkä tuntuu todella helpolta. Sekopääjuoksijalla ei ole enää helppoa. Eteneminen alkaa olemaan melkoisen tuskaista ähkimistä. Silti hän vielä ehdottaa juoksemista jossakin kivikkoisessa alamäessä. Ajattelen, että nyt on päästy reitin siihen vaiheeseen, kun äijältä alkaa kuuppa pettämään. Kysyn onko hän nyt ihan tosissaan ja saan myöntävän vastauksen. Kertakaikkiaan totaalinen sekopää! Ylämäissä etenen aina pienen matkaa eteenpäin ja jään odottamaan, että Sekopääjuoksija saavuttaa minut, jonka jälkeen taas pieni matka eteenpäin ja odotus. Vaikka vauhti on hidas, sauvat tikkaavat tarmokkaasti ylämäissä. Ohitamme joitakin lyhyemmän matkan menijöitäkin. Alamäet ovat tuskaa ja ne eivät ota sujuakseen minultakaan. Jotenkin huomaamattamme olemme kuitenkin yhtäkkiä Valtavaaran nousussa. Takana tuleva mies on kaikkensa antanut. Silmät ovat raskaat ja kasvot kalpeat uupumuksesta. Päättäväisyys ei kuitenkaan ole kadonnut matkan aikana mihinkään. Kyyneleet nousevat silmiin. On vaikea kuvailla sitä riemua, mikä tuossa hetkessä mielen valtaa. Suurta onnea toisen puolesta. Ihan kohta tavoite on saavutettu. Ihan kohta!

Kuva onevision.fi / Juha Saastamoinen
Valtavaaralle kivutessamme bongaan vaaran laella entisen luokkakaverini, valokuvaaja Juha Saastamoisen. Juha ymmärtää heti, kuinka merkityksellinen tuo hetki on meille ja antaa kameran laulaa. Pahimpien linssiluteiden titteli tässä kisassa on ansaittu. Kiitokset Juhalle upeista kuvista. Kiikkustuolimuistoja potenssiin kymmenen.

”Kiva kerhotukka” sanoo Sekopääjuoksija eräänä aamuna, kun herätään. Uuden vuoden jälkeen homma on ollut melkoista salamarakkautta. Ei mene kauaa, kun jo asutaan kimpassa. ”Siis mikä?” kysyn. ”No kerhotukka!” Sekopääjuoksija selittää, että hänellä tukka näyttää joka aamu sellaiselta kuin lapsena tarhakuvissa. Meikäläisen tukka näyttää kuulemma aamuisin samalta. ”Kerhotukka” – ihan loistava termi. Keväällä 2017 juostaan yhdessä Madeira Island Ultra Trailin kisassa. Lapuissa lukee Team Kerhotukat Finland. Tämän jälkeen tiiminimi jää pysyvään käyttöön.

Viimeinen nousu Rukalle on legendaarinen. Se on kuin reitin viimeinen pirullinen vitsaus, joka pitää selättää, jotta matka saa kruununsa. Kun pääsemme hyppyrimäen viereen uskallan vihdoin huutaa "sä teit sen"! Tekisi mieli kiivetä hyppyrimäkeen ja mennä huutamaan sinne. Se tapa, jolla Sekopääjuoksija veti kisan läpi on ihan uskomaton. Positiivisella ja iloisella mielellä koko ajan. Monessa kohtaa oli vaikea uskoa, että mies on perusmatkalla. Oli upeaa olla mukana kisan loppupätkä. Viimeiseen alamäkeen menemme peräkkäin, minä Sekopääjuoksijan takana niinkuin me aina lenkillä mennään. Loppusuoralla laitamme juoksuksi ja otamme toisiamme kädestä kiinni. Maaliviivan ylitys tuntuu paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Kisa, jossa omalla lopputuloksella ei ollut mitään merkitystä ja silti se on ollut merkityksellisin kisa ikinä.
Kiitokset kaikille kanssajuoksijoille, talkoolaisille, järjestäjille! Mahtava viikonloppu, unohtumaton kisa!


Kuva: onevision.fi / Juha Saastamoinen




.
SHARE:

perjantai 25. toukokuuta 2018

DNF-mörön selätykseen

Hiiohoi ja terveiset Rukalta. Saattelin juuri Sekopääjuoksijan 160 km matkalle ja GPS-palluroiden kyttäämisen ohessa ajattelin kirjoitella hieman ennakkotunnelmia huomisen 53 km kisaan. Eihän tästä kirjoittamisesta nyt mitään tule. Liian jänniä palluroita.

Siispä lyhyesti tunnelmat. Tälle vuodelle Karhunkierrokselle on vahvasti yksi tavoite. Karistaa viime vuoden DNF-mörkö selästä ja rämpiä kunnialla maaliportin alitse. Viime vuonna starttasin matkaan riskillä, tänä vuonna alla on kohtuu ehjä treenikausi ja jalkojen pitäisi olla juoksukunnossa. Kompastuskiveksi saattaa muodostua vatsa/energian imeytyminen. Kroppa selkeästikin totuttautuu vegaaniruokavalioon vielä ja vatsan toiminta on hieman toivottua nopsempaa. Toivotaan, ettei koko homma mene sontakärpästen lauantaibileiden järjestelyksi. Muilta osin fiilikset ovat hyvät ja odottavaiset. On kova hinku jo päästä matkaan ja selvittämään, kuinka hyvin jalat tänä vuonna kantavat.

Nuts Karhunkierros 2018 53km faktat:

  • Buff Trail Tour Finland toinen osakilpailu 
  • Kisa starttaa klo 10
  • Karhunkierroksella reitti kulkee Oulangan luontokeskukselta Rukalle
  • 716 juoksijaa 
  • Matkan oikea pituus 55,5 km
  • Nousumetrit n. 1500 m 
  • Reittiennätykset: naiset 5:23:33 Maija Oravamäki (2016), miehet 4:43:57 Henri Ansio (2016)
  • Liveseurantaan täältä


SHARE:

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Bodom Trail 2018 21K - Buff Trail Tour Finland avaus

Eilen kisattu Bodom Trail oli Buff Trail Tour Finlandin avauskisa. Tour pitää sisällään 7 osakilpailua ja huipentuu lokakuussa Kolin Vaarojen Maratonille. Ennen Bodomin kisaraporttia pohjustan hieman kertomalla omista suunnitelmistani tälle kaudelle.

24. joulukuuta 2018 meikäläiselle räpsähtää mittariin 40-vuotta. Pyöreitähän pitää ilman muuta juhlistaa jollakin tavalla. Järkätä synttäribileet, hankkia itselleen joku mahtava synttärilahja, lähteä matkoille tai tehdä jotain muuta ikimuistoista. Viime vuoden Vaarojen Maratonilla juoksin pätkän miehen kanssa, joka 50-vuotis synttäreiden kunniaksi oli päättänyt vetää läpi kaikki Buff Trail Tour Finlandin kisat. Ihan mahtavan hullu idea, ajattelin tuolloin. Jotenkin ajatus jäi kytemään ja lopulta kypsyi ideaksi tehdä sama omien 40-vuotis synttärien kunniaksi. Niinpä synttärilahjani minulta minulle on tässä:

Buff Trail Tour Finland:
5.5. Bodom Trail 21km
26.5. NUTS Karhunkierros 53km
30.6. Aulanko Tower Trail 22km
14.7. NUTS Pallas 55km
11.8. Pyhä Tunturimaraton 42km
1.9. Nuuksio Classic Trail Marathon 42km
7.10. Vaarojen Maraton 43km


Bodom Trail 21km

Pöljä urakkani starttasi siis eilen Bodom Trailin 21 kilometrillä ja olihan se melkoinen aloitus. Puhelin herätti klo 04:00, kerrankin hyvin nukutun yön jälkeen. Herätessäni huomasin, että kurkussa tuntuu jotenkin ikävältä. Pistin kurkkukivun siitepölykauden piikkiin ja unohdin asian. Kamat kasaan ja matkaan. Oltiin pakattu pyörät messiin ja tarkoituksena oli ajaa Oittaan pysäköintipaikalta pyörillä kisapaikalle. Sekopääjuoksija oli tällä kertaa mukana autokuskin ja huoltomiehen roolissa, hän ei ollut tulossa juoksemaan kisaa. Kisapaikalle saavuttiin hieman ennen yhdeksää. Oli hyvin aikaa säätää kamojen kanssa ja olla vessajonossa. En tiedä, mikä oli sotkenut mahani totaalisesti. Kisa-alueen Bajamajoissa tuli vierailtua ennen starttia niin monta kertaa, että vähän alkoi jo huolestuttaa selviänkö kisasta puhtain housuin maaliin asti. Pointsit järjestäjille kaiken muun lisäksi siitä, että vessoja oli alueella runsaasti ja jonot vetivät nopeasti.

Matkaan lähdin klo 10.10 kolmannessa lähtöryhmässä. Tämä oli ensikertani Bodomilla ja reitistä tiesin etukäteen lähinnä sen, että ensimmäinen 12 km on kohtuu nopeaa baanaa ja viimeiset 9 km vauhti hidastuu, kun ryvetään muta- ja suoliejussa koko rahan edestä. Olin siis laatinut sellaisen kisataktiikan, että eka 12 km vauhdilla läpi ja loppu 9 km rauhassa mutaleikeistä nautiskellen. Kisataktiikka piti melko hyvin kutinsa, tosin toinen kierros oli kyllä lopulta vielä ajateltuakin rauhallisempi. Onnistuin jyystämään jaloista tehot irti ekalla kiekalla niin totaalisesti, että viimeiset 9 kilometriä lähinnä vedin jalkoja perässäni. Bodomin reitti yllätti rankkuudellaan monellakin tapaa.


Starttimerkki "aja" ja lähtöryhmämme säntäsi matkaan. Alussa paineltiin hyvää höökiä jonossa pitkin helppokulkuista reittiä. Melko nopeasti metsään päästyäni huomasin, että eipä tämä Bodomin reitin eka osuuskaan taida niin nopeaa baanaa olla. Kömpelöt koivet hakivat paikkaansa juurakoissa ja syke huiteli VK-alueen yläpäässä. Melko aikaisessa vaiheessa alkoi käymään selväksi, että tokasta kiekasta on tulossa melko hapokasta menoa. Olin asettanut tavoitteeksi käyttää ekaan kierrokseen aikaa maksimissaan puolitoista tuntia. Tuli vilkuiltua kelloa aika tiuhaan tahtiin vauhtien osalta. Tämä auttoi pistämään tossua toisen eteen niissäkin kohdissa, kun olisi huvittanut pistää kävelyksi.

En ottanut mukaan lisäenergiaa tai vettä. Näin lyhyessä kisassa en kokenut lisäenergiaa tarpeelliseksi ja vettä sai tarvittaessa huoltopisteiltä, joita oli ripoteltu noin viiden kilsan välein reitille. Mukana oli ainoastaan Salomonin lötkömuki, jonka olin pakannut juoksutrikoiden takataskuun. Ekalla juomapisteellä en meinannut saada mukia millään kaivettua esiin trikoiden taskusta ja päätin, ettei moiseen räpeltämiseen ole aikaa enää muilla juomapisteillä. Niinpä tungin mukin rintsikoiden väliin ja seuraavilla juomapisteillä kaivoin lötkömukin sujuvasti esiin omien kannujen välistä. Hemmetin kätevää! Suorastaan Niksi-Pirkka -ainesta sanoisin.


Eka kierros eteni mukavassa vauhdissa ja matkalle mahtui myös muutama runner's high -hetki. Noissa hetkissä kömpelöt jalat muutuvat yhtäkkiä ketteräksi ja tulee vaan ihan voittamaton fiilis. Mulla on oikeastaan kaksi syytä kiertää näitä kisoja. Ensimmäinen syy on se fiilis lähdössä. On ihan älyttömän siisti tunne, kun ei voi yhtään tietää mitä on tulossa ja odotat vaan sitä starttitorven törähdystä. Mulle nuo kutkuttavat odotuksen ja innostuksen hetket ovat jostain syystä paljon siistimpiä, kuin maaliviivan ylitykset. Toinen syy ovat nämä runner's high -hetket poluilla. Niiden ansiosta rämpii ne paskemmatkin pätkät lävitse. Tällä kertaa euforiaa säesti Jamiroquain Time Won't Wait. Kun Jay Kay lauloi luureissa "Time won't wait for you, so do all the things you wanted to" ja "Every second screams, listen to your dreams" tajusin, että hitto vie, juuri tuotahan mä oon tässä tekemässä. Aika siisti fiilis valtasi mielen tuossa kohtaa.

Ekan kierroksen päätyttyä olin maalialueella ajassa 1:30. Ensimmäinen tavoite oli siis saavutettu ja aloin valmistautua reitin rämpimisosioon. Rypemään päästiinkin melko nopeasti, kun reitti taitti hiekkatieltä metsään. Mutalillu ja turvelöllö -osuuksia oli turha lähteä kiertämään. Helpommalla pääsi, kun veti suoraan lävitse. Välillä upposin liejuun melkein polvia myöden. Viime vuosilta olen kuullut lukuisia tarinoita turpeen syövereihin kadonneista lenkkareista. Omat Sallut pysyivät kuitenkin onneksi hyvin jaloissa ja lieju tuntui lähinnä ihanalta viilennykseltä lenkkareissa.


Viidentoista kilometrin kohdalla jalat alkoivat painamaan toden teolla. Jalka ei enää noussut mihinkään. Pelkäsin koko ajan, että kohta pannutan kunnolla. Vauhti hidastui huolella, enkä pystynyt pistämään enää vauhtia edes helposti edettäville pätkille. Kovalla sykkeellä vedetty eka kierros oli vetänyt koivet hapoille ja nyt alkoivat olla lihakset kunnolla juntturassa. Tönköin jaloin yritin suoriutua eteenpäin ja tuntui, että porukkaa juoksee jatkuvalla syötöllä joka suunnasta ohi. Välillä koitin liimautua jonkun peesiin, jotta saisin pidettyä edes jonkinmoista vauhtia yllä. Melko laihoin tuloksin. Kun koipi ei nouse, niin se ei nouse.

Bodomin-järven rannalle saavuttuani ehdin miettimään, kuinka kutsuvalta järven vesi näyttää ja kuinka haluaisin juuri nyt hypätä pommilla jorpakkoon. Seuraavassa hetkessä upposin polveani myöden johonkin lillukohtaan. Tällä kertaa lieju imaisi minut syövereihinsä niin huolella, etten varmaan olisi päässyt omin voimin sieltä ylös. Onneksi perässäni tuleva juoksija tarjosi heti auttavan käden ja kampesi minut ylös mudasta. Kiitin avusta ja jäin mietiskelemään, miksiköhän nainen oli niin tutun näköinen. Jatkettiin eteenpäin, mutta jossakin kohtaa välähti ja oli pakko kääntyä kertomaan, että minähän taidan tuntea hänet. Tai siis sometuntea. @suunnistaja nimimerkin Elina on minulle tuttu Instagramista. Alettiin rupattelemaan, molemmilla oli sama ongelma tönkköjalkojen kanssa ja eteneminen oli muuttunut vähemmän ketteräksi. Matkaa oli onneksi maaliin tuossa kohtaa enää pari kilometria ja loppumatka kulki leppoisasti siinä kuulumisia vaihtaessa. Maalisuoralle tultiin rinta rinnan, yritettiin siinä jotain loppukiriäkin, mutta meikäläiseltä ei enää oikein lähtenyt. Maalissa olin tyytyväinen. Jaloista en olisi saanut rutistettua tänään yhtään enempää, joten eipä siinä jää harmitukselle sijaa. Loppuaika 2:55 jäi kymmenisen minuuttia omasta tavoitteesta. Jotain siis jäi hampaan koloon ja sehän on hyvä juttu se.


Kisan jälkeen kurkku alkoi sattumaan toden teolla ja äänikin lähtemään. Kurkkukipu ei johtunutkaan mistään siitepölyoireista, vaan olen onnistunut saamaan jonkun flunssataudin. Tällä hetkellä olo on kuin onkimadolla. Eilinen rypeminen tuskin helpotti oloa. Karhunkierrokseen on aikaa enää kolme viikkoa, joten tähän kohtaan en flunssaa olisi enää toivonut. Koko Trail Tour -urakka tulee olemaan jo muutenkin niin iso haaste, että minkäänmoinen sairastelu seuraavan puolen vuoden aikana ei ole toivottavaa. Nyt ei auta kuin levätä ja toivoa, että pystyn selättämään tämän mahdollisimman nopeasti.

Bodom Trail kisana oli pelkästään positiivinen kokemus. Reitti on sopivan haastava ja mielestäni juuri nappi valinta kauden avaavaksi kilpailuksi. Kisajärjestelyt toimivat moitteettomasti ja kisapaikalla ja reitin varrella talkoili ihan mahtavaa porukkaa. Upeaa päästä kisailemaan tällaisissa puitteissa. Kaiken päälle reitin turveliejuosuudet tuovat oman hauskan mausteensa kisaan. Siellä lilluissa rypiessä tunsi itsensä vuosia nuoremmaksi. Selkeästikin turpeella on myös joku sielua hoitava ominaisuus. Kiitos Bodom Trail! Eka, mutta ei takuulla vika kerta.











SHARE:

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Pohjallisnoteeraus

Eilen loppui kärsivällisyys, meni hermo ja katkesi kamelin selkä.

Aloitin tämän polkujuoksuharrastuksen noin kolme vuotta sitten, juoksuharrastuksen olin aloittanut jo vuosia aiemmin. Käytännössä koko tämän ajan olen tahinut erilaisten jalkaongelmien kanssa. On ollut penikkavaivaa, kantapäävaivaa, nilkkavaivaa, akillesvaivaa, polvivaivaa, nivusvaivaa, jalkapöytävaivaa ja ties mitä vaivaa. Olen ravannut fysioterapeuteilla, osteopaatilla, työterveyslääkäreillä ja ortopedilla. On tutkittu, hutkittu, magneettikuvattu ja hoidettu vaikka millä tavoin. Olen jumpannut, tehnyt toiminnallisia harjoituksia, vahvistanut tukilihaksia, tehnyt varvasjumppaa, harjannut hampaitani iltaisin yhdellä jalalla seisten, katsonut telkkaria tasapainolaudalla keikkuen, venytellyt, putkirullannut, hoitanut kylmällä ja kuumalla, pitänyt kompressiotrikoita, -sukkia ja säärystimiä, sivellyt kipukohtiin Mobilaattia, Voltarenia, arnikaa, Perskindolia ja ties mitä, kokeillut jopa homepaattisia pillereitä. Olen yrittänyt optimoida palautumista seuraamalla leposykkeitä, nukkumalla ja syömällä riittävästi. Olen käynyt säännöllisesti fyssarilla faskiakäsittelyssä, jalkoihin on vedetty kinesioteippauksia ja koipia on hoidettu ultralla. Olen googlettanut satoja artikkeleita, jumppaohjeita ja neuvoja rasitusvammojen hoitoon. Viime aikoina lähes joka ikinen lenkki on päättynyt siihen, että kotiin tullessani sidon kylmäpakkauksen säären tai polveen, jotta ennaltaehkäisen mahdollisia kipuja. Kaikki lenkit viimeisen puolen vuoden aikana olen juossut pienoinen pelko persuksissa, että koska alkaa taas joku paikka sattua niin paljon, että joudun telakalle. Vielä olen saanut juosta kivuitta, mutta vähän silleen hilkulla on menty.

Ja tämähän on ihan perseestä, kun jatkuvasti joutuu hieman himmailemaan. Kun motivaatiota ja innostusta olisi niin maan paljon, mutta missään vaiheessa ei oikein pääse täysillä treeniin kiinni, kun aina parin hyvän treeniviikon jälkeen alkaa tulla tuntemuksia, että paikat hajoaa. On todella turhauttavaa, kun koko ajan pitää hieman varoa ja säästellä. Ja vielä turhauttavampaa on koko ajan spekuloida ja selvittää, missä vika ja mitä voisin asialle tehdä. Olen varmaan kohta kävelevä tietosanakirja näiden juoksijan jalkavaivojen suhteen. Silti en ole löytänyt omiin vaivoihini mitään vedenpitäviä ratkaisuja. Tai no yhden - olla juoksematta.


Tällä hetkellä vaivaa oikean jalan sääri, ikuisuusvaiva, jonka kanssa olena tahinut enemmän ja vähemmän alusta asti. Alussa vaivasi penikka, nyt kipukohta on siirtynyt säären yläosaan ja säteilee ilmeisesti polven sisäsyrjältä. Vaiva ei vielä ole paha, mutta aiemmasta tiedän, että jos jatkan samaan tahtiin, kohta sattuu ja paljon. Tuoreessa muistissa on vielä se, kun aikanaan tilanne oli äitynyt todella pahaksi ja fysioterapeutti hieroi penikat auki. En välttämättä haluaisi kokea tuota enää uudelleen. Tuo nimittäin ei ollut mikään hellittelyhetki missään muodossa.

Säärivaivani taustalta löytyy oikean jalkani askellusvirhe, ylipronaatio, minkä johdosta askeltaessa nilkka kiertyy sisällepäin mikä taasen kuormittaa jalkaani säären sisäpuolelta ja nyt myös polven sisäpuolelta. Tuo ylipronaatio näkyy hyvin selvästi, kun juoksuani on videoitu. Sen verran paljon nilkka tilttaa sisäänpäin, että on suoranainen ihme, että olen selvinnyt näin pienellä kipuilulla.

Tässä kohtaa voisin palata siihen, mitä opin silloin, kun tuo vaiva ensimmäisen kerran minulle ilmaantui. Esim. Juoksija-Lehti kirjoittaa penikkavaivasta seuraavaa: 

"Sääriluun mediaaliseen kipusyndroomaan (penikkatauti) liittyy useasti virheellinen kuormitus, jonka taustalla on usein alaraajojen rakenteellinen tai toiminnallinen virheasento. Alaraajojen virheasennoista todennäköisesti yleisimmin hoidettu on ns. ylipronaatio. Sen korjaamista esimerkiksi asentoa korjaavilla tukipohjallisilla tai tuetuilla juoksukengillä suositaan sekä fysioterapian parissa että urheiluliikkeiden palvelutarjonnassa."
Ja edelleen
"Ylipronaatio ei välttämättä ole oireiden varsinainen aiheuttaja. Siksi juoksijan tekniikan ja kokonaisvaltaisen biomekaniikan arviointi on äärimmäisen tärkeää onnistuneen kuntoutuksen kannalta. Esimerkiksi lonkan alueen lihasten epätasapainoon ja heikkoon lihasvoimaan kiinnitetään aivan liian vähän huomiota. Alaraajojen virheasentojen tai virheellisen toiminnan selvittäminen perinpohjaisesti on erittäin tärkeää penikkataudin hoidossa. On liian yksinkertaista laittaa kipuilu yksin ylipronaation syyksi." *

Eli ylipronaatio ei yksin aiheuta mitään vaivaa, vaan taustalla piilee usein lihasepätasapainoa ja/tai -heikkoutta. Mitä enemmän asiaa opiskelin, sitä enemmän kävi selväksi, että ongelma korjaantuu tukilihasten vahvistamisella, liikkuvuuden parantamisella, riittävällä lihashuollolla ja riittävän maltillisella kilometrien lisäämisellä. Pohjallisilla vain laastaroitaisiin ongelmaa piloon hoitamatta varsinaista ongelman aiheuttajaa. Menkääpä vaikka lukemaan mitä tahansa juoksijoiden keskustelupalstaa. Tukipohjalliset tuntuvat olevan siellä kuin punainen vaate. Tuhoat jalkasi lopullisesti, jos pohjalliset sorrut ostamaan. Pohjalliset ovat laiskan ihmisen valinta ja lopulta vaiva kuitenkin palaa takaisin, todennäköisesti entistä pahempana. Olen aina ollut taipuvainen suosimaan luonnollista ja välttämään keinotekoista, joten pohjalliset menivät nou nou -listalle. Niistä ei tulisi ratkaisua meikäläisen ongelmiin. Niinpä jumppasin, vahvistin, venyttelin, rullasin, huolsin ja hoivasin koipiani vuosi toisensa jälkeen. Kunnes tuli eilinen. 

Eilen kesken googlettelusession meikäläisellä paloi käpy. Tuli sellainen fiilis, että nyt loppuu ideat ja kiinnostus yrittää hoitaa vaivaa kuntoon. Mä en enää jaksa googlettaa, spekuloida, minkä lihasryhmän heikkous on tällä kertaa vaivan taustalla, harjata hampaita syväkyykyssä, tehdä kahvitauolla varvasjumppaa, katsoa youtubesta juoksutekniikkavideoita ja analysoida koko ajan, mikä omassa juoksemisessa ja treenaamisessa on pielessä. En jaksa en. Ja niin katkesi kamelin selkä. Varasin siltä istumalta ajan fyssarille askelanalyysiin ja tukipohjallisten tekoon. Ehkä tuhoan tällä koipeni lopullisesti tai ehkä saan lopulta avun ja pääsen ihan vaan juoksemaan ilman tuota kaikkea spekuloimista ja turhaa oheissäätämistä. Jos joku haluaa kutsua minua laiskaksi, niin siitä vaan. Mä voisin vaihteeksi harjata hampaani vaikka ihan normaalisti kahdella jalalla seisten. Tuo nilkka kun ei näytä siitä (eikä mistäkään muustakaan) miksikään oikenevan.

Onko muilla kokemuksia pohjallisista? Mielipiteitä siitä miksi niitä ei pitäisi käyttää tai jopa kertomuksia siitä, miten ne ovat pelastaneet juoksun. Itse muodostan mielipiteeni vasta, kun olen saanut omani testiin. Lupaan jakaa rehelliset kokemukseni täälläkin. Katsotaan sitten meneekö tämä osastoon "kantapääopiston opit" kirjaimellisesti.


*Suora lainaus Juoksija-Lehti http://www.juoksija-lehti.fi/Harjoittelu/Terveys-ja-vammat/ArticleID/17
SHARE:

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Hyvää ja parempaa

Vietimme viime viikolla talvilomaa Saariselällä. Loma teki hyvää. Tuli tarpeeseen. Minulla on takanani todella hektinen vuosi töissä. Vaikka olenkin jo päässyt uuteen duuniin paremmin sisälle, stressitaso on taas viime kuukausina ollut sellaista luokaa, että alkoi tulla merkkejä uuvahtamisesta. Huomasin, että alan valumaan negailun puolelle, sellaiseen mielentilaan, jossa löytää ainoastaan asioiden harmaan puolen ja kaikki positiivisuus hautautuu yhdenkin negatiivisen sattumuksen alle. 
Lopulta hommalle tuli stoppi, kun sairastuin influenssaan ja oli pakko pysähtyä muutamaksi päiväksi. Saikkuilun aikana sain taottua päähäni sen faktan, että kun teen 7,5 tuntia 5 kertaa viikossa parhaani, sen pitää riittää. Tuon yli minun ei tarvitse voimavarojani työlleni antaa.

Saariselän loma tuli tähän kohtaan siis parhaaseen mahdolliseen saumaan. Lähdin matkaan vielä hieman nuhaisena, takana lähes kolmen viikon tauko kaikesta liikunnasta. Saariselällä liikuimme määrällisesti paljon pienillä tehoilla. Hiihdimme, liukulumikenkäilimme, laskettelimme ja maastopyöräilimme. Tuli karistettua flunssa lopullisesti ja nollattua kunnolla. Lopulta nautimme Lapin lumosta niin paljon, että pidensimme lomaamme, ensin päivällä, sitten toisella. Loman loppuminen harmitti toki, mutta silti tulin kotiin ihan uudella energialla ladattuna. Kaikki ne hetket luonnossa liikkuen elvyttivät jälleen ihan ihmeellisellä tavalla. Tuli käännettyä omaa ajatusmaailmaa taas siihen suuntaan, että tartun enemmän kaikkeen positiiviseen elämässäni.

Varsin sopivaan saumaan siis, sain Juoksuaskeleet -blogin Satulta Kolme hyvää -blogihaasteen. Haasteen ideana on kertoa kolme hyvää asiaa itsestään ja elämästään muutaman eri aihepiirin alla. Olen ollut perinteisesti vähän laiska osallistumaan näihin blogihaasteisiin, mutta tämänhän pitäisi olla tässä mielentilassa nyt hyvin helppoa. Katsotaan....

Kolme hyvää asiaa päivissäni: Huumori Sekopääjuoksijan kanssa, hyvä työilmapiiri, kotoilu. 

Olen tainnut ennenkin todeta, että yksi tärkeimmistä asioista, mikä mut sai Sekopääjuoksijaan rakastumaan oli meidän välinen läpänheittokemia. Alusta asti meidän kieroutunut huumorintaju on sopinut täydellisesti yhteen. Tuo huumori ja nauru on asia, joka tuo paljon hyvää ihan jokaiseen päivääni.

Huumori kukkii myös töissä. Meillä on pieni kolmen hengen tiimi ja homma on välillä enemmän kuin hektistä. Niinpä arvostan todella paljon meidän hyvää työilmapiiriä. Vaikka työkuorma on melkoinen ja välillä koen riittämättömyyden tunteita, positiivinen fiilis työyhteisössämme tsemppaa ja motivoi.

Sellaisia hetkiä, kun voin rauhoittua kotona tekemättä yhtään mitään, on loppupeleissä melko vähän. Arki-iltoina tuollaista aikaa ei juuri ole. Niinpä nautin kotoilusta ihan mahdottoman paljon, kun sille aikaa irtoaa. Villasukat, takkatuli ja joku aivot narikkaan -ohjelma telkkarista. Aah - tekemätömyyden autuus on välillä vaan ihan parasta.

Kolme hyvää asiaa minussa: Kyky innostua pienestä, kyky nauraa itselle, kyky kuunnella. 

On olemassa sanonta "Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset". Jos tämä pitää paikkaansa, niin olen kernaasti idiootti. Innostun helposti ja revin huumoria todella pienestä. Tämä on ominaisuus, joka saa parhaiten ylläpidettyä meikäläisen kykyä nähdä asioita positiivisessa valossa. Jotenkin uskon, että kun pystyy löytämään iloa pienistäkin yksityiskohdista, on helpompi laittaa asioita perspektiiviin suuremmassa mittakaavassa.

En ota itseäni kauhean vakavasti. Tämä jeesaa kyllä monessakin tilanteessa.

Porukassa olen yleensä helposti se joka pitää vähiten ääntä. Tykkään olla hieman taka-alalla ja kuunnella. Uskoisin, että tämä on hyvä asia minussa. Monessa kohtaa uskon myöskin siihen, että kuunteleminen auttaa enemmän kuin neuvojen antaminen.

Kolme hyvää asiaa elämässäni: Sekopääjuoksija, ystävät, terveys. 

Sekopääjuoksija <3 En löydä sanoja. On vaan ihan parasta, että hänet olen saanut elämääni.

Meillä on neljän tytön ystäväporukka. Neljä täysin erilaista tyyppiä, mutta yhdessä olemme ihan hillitön kokoonpano. Arvostan tosi paljon sitä, että tuossa joukossa saan olla juuri se Johanna, joka olen. <3 <3 <3 Rakastan noita tyttöjä.

Olin 16-vuotias, kun äitini menehtyi syöpään. Lokakuussa isäni menetti toistamiseen puolisonsa, jälleen syövälle. Vaarojen Maratonilla 2017 juoksin sen tiedon kanssa, että perheeni joutuu käymään läpi uudelleen sen kaiken. Siellä Kolin poluilla ei ollut oikein kauhesti merkitystä sillä pääsenkö maaliin tai millaisen suorituksen teen. Matkan aikana ymmärsin sen, miten suuri lahja terveys on. Silti pidämme sitä itsestäänselvyytenä. Elämässä ei välillä ole pätkänkään vertaa oikeudenmukaisuutta. Jokainen päivä, jonka saamme elää terveenä ja toimintakykyisenä on etuoikeus. Ihan mieletön etuoikeus. Aina kun tuota huomaan itselleni muistuttaa, elän vähän enemmän.

Kolme hyvää asiaa tänä vuonna: Ensimmäinen kevät uudessa kodissa, nelikymppisvuosi, itseni haastaminen.

Muutimme viime elokuussa uuteen kotiin maalaismaisemiin. Odotan ihan hirveästi ensimmäistä kevättä täällä. Sitä, miten kaikki herää eloon. Sitä, että saan viikonloppuaamuna avata parvekkeen oven ja kuunnella lintujen laulua sängyssä. Nähdä omenapuiden kukkivan ja juoda aamukahveja pihalla. Istuttaa perunoita kasvimaalle ja nähdä, miten onnistumme kasvattamaan tomaatteja ja chilejä kasvihuoneessa.

Täytän joulukuussa 40-vuotta. Mun haave ja tavoite on olla tämän hetkisen elämäni paraimmassa kunnossa sinä päivänä, kun pyöreät tulevat täyteen. Sen jälkeen suunta on vain ylöspäin. Näin mä sen haluan nähdä.

Tänä vuonna haluan haastaa itseäni paljon. Se on synttärilahja minulta minulle. Mä nautin ihan suunnattoman paljon fyysistä haasteista. Parasta siinä on se, että itsensä haastaminen on loppupeleissä älyttömän helppoa. Sitä voi jokainen tehdä kuntotasosta riippumatta. Haasteet voivat olla pieniä tai isoja. Ei meidän kaikkien tarvitse juosta 100 kilometriä tai edes maratoniakaan, vaan onnistumisen elämyksiä ja itsetunnon buustausta saa ihan pienistäkin jutuista. Aika usein jo ihan pelkästään siitäkin, että ylipäätään lähti sinne lenkille, salille tai liikkumaan.

Kolme hyvää asiaa blogissani: Kisaraportit, vuorovaikutus, kommentit.

Itselleni rakkaimpia postauksia ovat ehdottomasti kisaraportit. Toivottavasti joku saa niistä inspiraatiota tai jopa innostuksen osallistua johonkin kisaan.

Tykkään ihan hirmuisesti siitä vuorovaikutuksesta ja tsemppihengestä, joka meillä muiden bloggaajien kanssa on. Olen iloinen, että mun blogi on päässyt osaksi sitä.

Kaikki kommentit, joita tänne saan lämmittää mun sydäntä ihan todella paljon. Vastaan aina kaikkiin kommentteihin. Kommenttiboxiin tulleet kirjoitukset ovat ehdottomasti aina sellainen päivän piristys. Paljolti niiden ansiosta tätä kirjoittamista haluaa jatkaa.

Haastan mukaan 3 mahtavaa blogia:
Luontoloinen
Endorfiinejä
Yksi Päivä Elämästä

Kuvituskuvina Saariselän lomafotoja. Kokeilimme reissussa mm. noita kuvissa olevia liukulumikenkiä. Kirjoittelen niistä raporttia myöhemmin lisää.


SHARE:

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Täällä mä oon!

No juu. Hiljaista on ollut. Mulle on iskenyt pahimman laatuinen itsesensuuri. Jälleen kerran olen miettinyt tämän blogin suuntaa ja tarkoitusta. Kun toisaalta haluaisin kirjoittaa tosi avoimesti ja rehellisesti ja toisaalta ajattelen, etten halua kirjoittaa pintaa syvemmältä tai kertoa mitään kovin henkilökohtaista, vaan pysyä vain sporttailuaiheissa ja jättää itseni ja oman elämäni kirjoituksissa sivummalle. Kuitenkin haluaisin kirjoittaa jotain, missä on oikeasti sisältöä ja jotain mikä jopa inspiroisi ja herättäisi ajatuksia. Tällöin pitäisi antaa teksteihin jotain itsestänikin. Luen mielekiinnolla monia blogeja ja lukulistalla on useita, jotka keskittyvät vain urheiluun ja treenaamiseen ja sivuuttavat kirjoittajan henkilökohtaiset jutut tyystin. Eniten inspiroidun kuitenkin niistä, joissa kirjoittaja avaa jotain itsestäänkin.

Suurin pelkoni on koko ajan ollut, että teksteistäni tulee pintakiillotettuja. Kun yksi tärkeimmistä kulmista näissä kirjoituksissani on ollut (blogin nimenkin mukaisesti) kertoa siitäkin, miten aina ei mene niin putkeen. Haluan toki, että teksteissäni on positiivinen vire, koska olen perusluonteeltani todella positiivinen. Silti en halua, että homma on pakkoposia, koska eihän tämä elämäkään sitä ole. Välillä asioita ei saa käännettyä positiiviseksi, vaikka kuinka yrittäisi. Vaikeista asioista on silti ollut todella vaikea kirjoittaa, koska juuri ne ovat usein niitä henkilökohtaisempia juttuja. Välillä haluaisin kirjoittaa myös niistä asioista, jotka ottaa pannuun ja ärsyttää. Noita juttuja on tullut deletoitua sen pelossa, että homma alkaa kuulostamaan turhalta nillittämiseltä.

Itsesensuurista on tullut väistämättä kirjoittamiseni kuolema. Kun olen liiaksi alkanut miettimään, mitä voin sanoa ja mitä kannattaa kirjoittaa, olen tappanut kykyni kirjoittaa tyystin. Juoksuraportteja on ollut helppo kirjoittaa, koska niissä moinen itsesensuuri ei ole ikinä iskenyt. Olen aina kertonut kisojen aikana kokemani fiilikset juuri niin kuin olen ne juoksun aikana kokenut. Ehkäpä sitä kisaraporttien kaltaista avoimuutta pitäisi viljellä jatkossa muissakin teksteissäni. Kirjoittamista haluan ilman muuta jatkaa. Tämä on minulle rakas itseilmaisun muoto.

Nyt olisi kiva kuulla kommenttia muilta blogaajilta. Millaisten itsesensuuriongelmien kanssa muut tahivat? Uskallatteko kirjoittaa aina mitä sylki suuhun tuo vai harkitsetteko tarkkaan mitä kannattaa julkaista ja mitä ei? Onko nykyään pakko kiillottaa pintaa, jotta blogi kiinnostaisi lukijoita? Minä toivoisin ettei olisi.



SHARE:

lauantai 16. joulukuuta 2017

Podcast -vinkit juoksijalle

Lupasin edellisessä postauksessa jakaa podcast-vinkkejäni. Sen pidempää pohjustamatta, tässä listattuna viime aikoina kuuntelemiani suosikkeja:

10X Finland - Kaisa Lehtonen: Miten voitetaan triathlonissa ja elämässä (isäntänä Jaakko Tapaninen)
Podcastissa triathlonisti Kaisa Lehtonen käy mm. läpi legendaarisen Havajin Ironman -kisansa hetki hetkeltä. Podcastissa sivutaan myös matkan varrelle osuneita vastoinkäymisiä ja niistä selviämistä. Lehtosen sisukkuudessa ja taistelutahdossa on jotain poikkeuksellista. Parasta podcastissa on kuitenkin Lehtosen puheesta heijastuva positiivisuus, palo liikkumiseen ja rakkaus lajiin. Tämä kannattaa kuunnella, vaikkei Triathlon lajina kiinnostaisikaan. Tarjoaa paljon inspiraatiota ja motivaatioita mitä tahansa kestävyysurheilua harrastavalle (kesto: 1:16:06).


Radio Suomi - Juoksijat (toimittaja Kaisu Suopankki)
Kuusiosainen sarjassa tutustutaan henkilöihin, joiden elämässä juoksu näyttelee tavalla tai toisella suurta roolia. Podcastit ovat kestoltaan paristakymmenestä minuutista puoleen tuntiin, joten nämä sopivat lyhyemmällekin lenkille kuunneltavaksi. Kaikki kuusi jaksoa ovat kuuntelemisen arvoisia, mutta suosittelen kuuntelemaan ainakin Noora Honkalan ja Leila Simosen jaksot.
Ultrajuoksija Noora Honkala on kovasti pinnalla tällä hetkellä. Kolmekertainen Spartalonin kävijä vaikuttaa somekuvansa perusteella superihmiseltä. Nuori Elovena -nainen on melkein ärsyttävän täydellinen ja tuntuu pystyvän ihan mihin tahansa. Itse podcast ei oikeastaan tarjonnut kauheasti mitään uutta, mutta Honkalan ulosanti ja kerronta ovat niin sujuvaa, että tämä kannattaa kuunnella jo ihan pelkästään senkin takia ja toki myös jos Honkala ja hänen saavutuksensa ovat ennestään tuntemattomia (kesto 32 min).
Kirjailija Leila Simosen jakso kannattaa kuunnella puolestaan sen takia, että siitä tulee niin hyvälle mielelle. 60-vuotiaan naisen juoksuinnostuksessa ja suhtautumisessa omaan harrastukseen on sellaista lempeyttä ja ilon kautta -ajattelua, jota haluaisin omassakin juoksemisessa pitää mukana aina. (kesto 22 min).

Mikko "Peltsi" Peltola - Uuden-Seelannin halki 50 päivässä
Mä tykkään Peltsistä, vaikkakin joskus Peltolan töksähtelevä tyyli pistää huvittamaan. Niin ajoittain tässäkin Podcastissa, jossa vieraana on sisututkija Emilia Lahti. Lahti on Sisu Not Silence -kampanjan perustaja ja keulakuva. Peltsin haastattelutyyli ja Emilia Lahden lempeä, avoin ja positiivinen tapa kertoa tarinaansa luovat jotenkin mielenkiintoisen kombon. Sisu Not Silence -kampanjan tavoitteena on rikkoa perheväkivaltaan liittyvää hiljaisuuden ja häpeän kehää. Kampanjan huipentuma on starttaamassa 18.1.2018, jolloin Lahti juokseen 50 päivässä Uuden-Seelannin halki, 1500 mailia, 50 mailia päivässä. Podcastissa Lahti kertoo omista kokemuksistaan, kampanjan synnystä ja Uuden-Seelannin reissulle treenaamisesta. (kesto 54 min.) Sisu Not Silence -kampanjan viralliset nettisivut löytyvät täältä.

Trail Runner Nation 
Trail Runner Nationin podcasteista löytyy takuulla mielenkiintoista kuunneltavaa kenelle tahansa juoksuun hurahtaneelle. Podcasteja on tehty jo vuodesta 2011 ja aiheita löytyy kaikesta mahdollisesta. Minua ärsytti ensin todella paljon podcastien alussa olevat mainososiot, joissa hehkutetaan erilaisia tuotteita ja kuuntelu meinasikin jäädä siihen. Kannattaa kuitenkin antaa näille mahdollisuus (ja kelata n. 5 minuutin mittainen mainososio aluista ohi). Trail Runner Nationin podcasteista löytyy monia todella mielenkiintoisia henkilöhaastatteluja sekä juoksijan fysiikkaan ja palutumiseen liittyviä juttuja sekä paljon paljon muuta. Viimeisimmässä podcastissa käsitellään mm. multitaskauksen vastakohtaa unitaskingia. Viimeisimpänä kuuntelin 14 kertaisen Western States -voittaja Ann Trasonin, seitsenkertaisen Western States top-ten finisherin Andy Jones-Wilkinsin ja ultrajuoksija/triatlonisti Lee McKinleyn keskustelun aiheesta Why don't we quit when it hurts. Todella mielenkiintoinen podcast, jossa sivutaan mm. aihetta DNF monesta eri näkökulmasta. Ann Trasonia kuuntelisin enemmänkin ja hän onkin yksi Trail Runner Nationin suosikkivieraista.

The Ginger Runner live
Ginger Runnerin livet ovat suosikeitani. Ne eivät ole podcasteja sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta niitä pystyy kuuntelemaan yhtälailla, vaikkei videoita katsoisikaan. Ethan Newberryn tyyli haastatella ja kertoa tekee kuuntelemisesta jotenkin helppoa. Liveistä löytyy mielenkiintoisia henkilöhaastatteluja, varuste- ja tuotearvioita sekä kisajuttuja. Suosittelen kuuntelemaan erityisesti The Ultra marathon man -kirjan kirjoittajan Dean Karnazes -jakson (kesto 1:18) ja Barkley Marathonin kolminkertaisen voittajan Jared Campbellin ja viimeisimmän Barkleyn kisan sydäntä särkevimmän suorituksen tehneen Gary Robinsin yhteishaastattelun (kesto 1:40:55).

Muita tutustumisen arvoisia:
The Sage Running podcast
Ten Junk Miles
Ultra Runner Podcast
Urheilun Ääni
Super Sets



Yhteistyössä Sudio Sweden #sudio
* Alekoodilla Johanna saat 15% alennuksen tilaukselle Sudio Sweden verkkokaupasta. Tsekkaa valikoima täältä.







SHARE:

lauantai 9. joulukuuta 2017

Eroon pakkopullalenkeistä - Sudio Sweden -kuulokkeet

Valehtelisin, jos väittäisin, että lähden aina mielelläni lenkille. Juoksen kyllä mielelläni, kun sinne asti pääsen, mutta itse lenkille lähteminen on välillä melkoisen itse-motivoinnin takana. Varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun olemme jatkuvan pimeyden ympäröimänä. Sääolosuhteista ja pimeydestä valittaminen on mielestäni jokseenkin turhaa ankeuden maksimointia, mutta pakkohan se on myöntää, että välillä kysytään todella paljon kykyä kääntää omaa asennetta positiivisen suuntaan, ettei kypsy tähän jatkuvaan sateeseen ja pimeyteen. Olen viimeaikoina joutunut käymään melkoista tahtojen taistelua itseni kanssa, jotta olen kyennyt lähtemään lenkeilleni. Monesti sohva ja lämpöinen viltti vetävät puoleensa enemmän kuin kuraiset lenkkipolut. Silti olen lähtenyt. Olen lähtenyt, koska tiedän, että näitä pakkopullalenkkejä vaaditaan, jotta voisi olla niitä nautinollisia lenkkejä. Työn hedelmistä ei pääse nauttimaan ilman pohjatöitä. Niinpä vedän lenkkikuteet kiroillen niskaan ja lähden kipittämään, vaikka ei huvittaisi pätkän vertaa. Esimerkiksi eilen tulin töistä kotiin viiden jälkeen ja tarkoitukseni oli lähteä lenkille saman tien. Kotiin tullessani huomasin, että kelloni akku oli vähissä ja sykevyö hukassa. Lopulta pääsin matkaan ei niin hyvissä tunnelmissa käännettyäni kämpän kolmeen kertaan läpi ja löydettyäni sykevyöni keittiöstä. Vartin juostuani huomasin tehneeni täysin väärän kenkävalinnan, koska lenkkireittini oli paikoin lähes peilijäässä. Niinpä juoksin takaisin kotiin ja vaihdoin nastarit jalkaan ja lähdin matkaan uudelleen. Vastatuulessa, rännän pyryttäessä vasten kasvojani ja kiukkuisena kuin ampiainen mietin hetken, että onko tässä nyt yhtään mitään järkeä, kunnes totesin, että onneksi lähdin. Lenkin vaikein osuus oli jo suoritettu. Se lähteminen.


Tänä syksynä olenkin miettinyt keinoja helpottaa tuota lähtemisen tuskaa. Luulen myös löytäneeni keinon. Muistan joskus lukeneeni, että jotkut kuuntelevat lenkeillään äänikirjoja ja ihmetelleeni tätä tapaa melkoisesti. Itse olen kuunnellut lenkeilläni aina musiikkia ja ajatus jonkun keskittymiskykyä vaativan kuuntelusta juoksun lomassa on tuntunut jokseenkin vieraalta ajatukselta. Sitten kuuntelin kotona jonkun juoksua käsittelevän podcastin. Kuten yleensä käy, niin myös tuollakin kertaa olin kuuntelun jälkeen todella motivoitunut lähtemään lenkille. Muiden juoksutarinat kun inspiroivat yleensä väistämättä. Tuolloin sain idean, että mitäpä jos alkaisin kuuntelemaan näitä juoksu-/urheiluaiheisia podcasteja myös lenkkieni aikana. Voisiko se edes hieman muuttaa nuo pakkopullalenkit hetkiksi, jolloin saan motivaatiota omalle harratukselleni ja juokseminen tapahtuu ikäänkuin siinä sivussa? Ja kyllähän siinä vähän niin kävikin. Ehkä vähän koomista kuunnella juostessa juttuja juoksemisesta, mutta olen alkanut jo vähän odottaa noita juoksutarinahetkiäni. En väitä, että lähteminen vieläkään sujuisi joka kerta täysin ilman kamppailua, mutta se on ainakin hivenen helpompaa nykyisin.

Ensin otin podcastit kuunteluun lenkeilläni, tämän jälkeen punttitreeneissä ja nyt kuuntelen podcasteja jo siivotessa ja pihahommissakin. Podcastit toimivat motivaattorina oikeastaan kaikessa, mikä vaatii jonkinmoista ryhtymistä. Kuunnellessa erilaisia tarinoita ja haastatteluja ajatus pakkopullatekemisestä tuntuu katoavan. Näissä kuunteluhetkissä langattomat kuulokkeet ovat osoittautuneet käteviksi. Sain kesällä testiin Sudio Swedenin langattomat TRE bluetooth kuulokkeet ja ne ovat olleet ahkerassa käytössä siitä asti. Erityisesti punttitreeneissä kuulokkeet ovat kätevät, kun voin jättää puhelimen pöydälle ja kolistella painojen kanssa rauhassa ilman, että luuria pitää kantaa mukana. Kuulokkeiden kantavuus on 15 metriä, joten ne toimivat hieman kauempanakin puhelimesta. Kuulokkeiden akku riittää yllättävän pitkään (aktiivisena 9 tuntia), joten pidemmätkin lenkit niiden kanssa onnistuvat. Kuulokkeet pysyvät hyvin korvissa eivätkä häiritse menoa juostessa irtoilemalla. Minulla käytössä olevat TRE kuulokkeet on tehty erityisesti urheiluun ja kestävät hyvin vettä ja hikeä. Erityisen kivaa on kuulokkeiden äänenläpäisy, jonka ansiosta kuulee myös ympäristön äänet ilman, että kuulokkeita tarvitsee alkaa repimään pois korvilta kesken treenin. Tärkein ominaisuus on kuitenkin äänen laatu, joka Sudion kuulokkeissa on mielestäni mainio. Puolen vuoden testailun jälkeen voin nyt hyvillä mielin suositella näitä kuulokkeita.

Jos sinulla on tarvetta langattomille kuulokkeille, niin käyppä tutustumassa Sudio Swedenin TRE kuulokkeisiin ja koko valikoimaan TÄÄLTÄ. Koodilla JOHANNA saat 15% alennuksen kaikista tuotteista sekä ilmaisen toimituksen lisäksi jouluun asti tehtyihin tilauksiin lahjapaketoinnin kaupan päälle.

Seuraavassa postauksessa pistän jakoon podcast -vinkkini.

Yhteistyössä - Sudio Sweden








SHARE:

maanantai 20. marraskuuta 2017

Yö-Rogaining 2017


Olimme Sekopääjuoksijan kanssa mukana 10.11.2017 järjestetyssä Tampereen Yö-Rogaining tapahtumassa. Tämä oli meikäläisen ensikosketus lajiin, Sekopääjuoksija on sen sijaan osallistunut jo pariin kisaan aiemmin ja harrastaa (onneksi) myös suunnistusta. Meikäläisen suuntavaistolla ja kartanlukutaidolla kun oltaisiin varmaan vieläkin pusikoissa rypemässä. Tämän Rogaining-kokemuksen jälkeen tulinkin siihen lopputulokseen, että ehkäpä olisi vihdoin aika ottaa härkää sarvista ja perehtyä edes hieman tuohon suunnistukseenkin. Ihan jo pelkästään senkin takia, että onhan tuo rogaaminen nyt ihan älyttömän hauskaa puuhaa. Haluan mukaan toistenkin ja mieluiten niin, että voin muutakin kuin ainoastaan peesata.
Perjantaina työpäivän jälkeen pakkasimme kauhella kiireellä kisavarusteet ja eväät autoon ja lähdimme ajelemaan kohti Tamperetta. Sääennusteet olivat luvanneet kuivaa yötä ja muutaman asteen plussakeliä, joten emme olleet varautuneet vesisateeseen. Molempien kuoritakit jäivät autoon. Sealskinzin sukat tosin pakkasin juoksureppuun, mutta niitä en sitten lopulta ottanut käyttöön missään vaiheessa. Kisataktiikkana oli mennä pitämään hauskaa, syödä mahdollisimman paljon mahdollisimman epäterveellisiä eväitä ja lopettaa siinä vaiheessa, kun homma alkaa muuttumaan vähemmän hauskaksi. Itseäni kiinnosti myös kovasti ottaa selvää, miten oma kroppa ja pää kestävät väsymystä. Odotin mielenkiinnolla sitä, missä kohtaa alkaa silmä painaa huolella ja miten sen jälkeen eteneminen sujuu. Tällaisesta yö-valvomisesta liikuntasuorituksen lomassa kun minulla ei ole mitään aiempaa kokemusta. Sekopääjuoksija oli käynyt noutamassa kisaeväiksi Porilaisesta Pressan Pizzasta legendaariset fantasia kolmoset, jotka pakattiin juoksureppuihin mukaan. Muutenkin kisaeväät oli tällä kertaa valittu varsin rennolla kädellä. Karkkia, suklaata, pizzaa. Ei ollut messissä geelejä tai mietittynä minkään näköistä tankkaussuunnitelmaa. Syödään, kun on nälkä, juodaan kun on jano, lopetetaan, kun alkaa ketuttaa. Siinä yön suunnitelma pääpiirteissään.  

Kisapaikalle saavuttiin siinä vaiheessa, kun kartat oli laitettu jo jakoon ja Tamppi Areenan suuri liikuntasalin lattia täyttynyt reittiä suunnittelevista kisailijoista. Porukkaa oli niin paljon, että päädyimme lopulta kakkoskerroksen ryhmäliikuntasaliin, jonka lattia verhoutui nopeasti kartoista ja joukkueista epämukavissa köyryasennoissa. Rogainingissa ideana on siis se, että joukkue (2-5 henkeä) saa kaksi tuntia ennen starttia käteensä kartan sekä rastimääritteet ja tuon kahden tunnin aikana pitää laatia reittisuunnitelma. Etenemisjärjestyksen saa itse valita ja rasteja kiertää niin paljon kuin määräajassa (tässä tapauksessa 8 h) ehtii ja jaksaa. Karttaan merkityt rastit ovat eriarvoisia, joten osasta rasteja saa napsittua pisteitä huomattavasti enemmän kuin toisista. Maaliin saa tulla missä vaiheessa tahansa eli koko määräaikaa ei liikkeessä tarvitse olla. Eniten pisteitä kerännyt (ja tasatilanteessa nopeiten maaliin ehtinyt) joukkue voittaa.


Hyvä reittisuunnittelu on koko homman a ja o. Sen näki jo tuolla Tamppi Areenan lattialla, kun seurasi miten pieteetillä kokeneet rogaajat reittejään suunnittelivat. Monet olivat varanneet reittisuunnittelun nuppineuloja, lankaa ja kartan alle pohjan (esim. ilmoitustaulun), jota vasten nuppineulojen tökkiminen onnistuu. Me olimme varanneet mukaan kaiken muun, paitsi tuon pohjan. Niinpä nuppineulat ja lanka jäivät käyttämättä ja aloimme tehdä suunnitelmaa erilliselle paperille. Sekopääjuoksija teki reittisuunnitelmaa rastilta toiselle ja meikä kirjasi rastit numeroineen järjestyksessä ylös. Lopuksi piirsimme suunnitelman karttaan viivalla ja merkkasimme vielä myös rastimääritelistaan jokaisen rastin järjestysnumeron suunnitelmassamme. Ajatuksena oli liikkua pääasiassa maastorasteilla ja palata lähelle kisakeskusta ja kiertää city-rasteja vasta lopussa, kun väsymys alkaa jo painaa. Muutamaan kertaan jumpattiin suunnitelmaa ees taas ja vaihdettiin reittiä. Hommaan käytettiin kokonaisuudessaan noin puolitoista tuntia. Moni jatkoi suunnitteluaan ihan viime minuuteille asti. Tuo kaksi tuntia ei todellakaan ole paljon, jos suunnitelman tekee oikein huolella. Me vedimme koko homman läpi hyvin rennolla kädellä ja suunnittelimme lähinnä mahdollisimman helpon reitin lyhyillä rastiväleillä. Lopulta suunnitelmassamme oli yhteensä 24 rastia. Matkaksi koko rypistykselle mittasimme/arvioimme tulevan hieman yli 30 kilometriä.

Starttipaikalle taisimme lopulta saapua vasta noin minuuttia ennen starttia, kun huomasin viime tingassa, etten ollut muistanut täyttää juomapullojani ollenkaan. Siinä sitten juostiin auton ja Tamppi Areenan väliä hippulat vinkuen ja lopulta lähtöön. Matkaan päästiin siis hyvin nopeasti. Ehdittiin ihmettelemään vain, että täällähän sataa ja sitten lähdettiin liikeelle. Pyöräsarjan joukkueet olivat lähteneet matkaan viisi minuttia tossusarjalaisia ennen ja lamppupäisiä pyöräilijöitä vilahteli edestä ja takaa ohitse. Ensimmäisellä rastilla oli pienoinen ruuhka ja varsinaista rastin löytämisen riemua ei vielä noilla ensimmäisillä pisteillä ehtinyt tulla, kun porukkaa parveili paikalla niin paljon, ettei hirveästi ollut epäilystä, missä kohtaa rasti sijaitsee. Rastit leimasimme kännykällä QR-koodilukijalla, mikä toimi osaltamme moitteettomasti. Meikäläisen osaksi lankesi rastimääritteiden lukeminen, Sekopääjuoksija hoisi suunnistuksen ja hyvä niin koska emme pummanneet kertaakaan.

Vesikuurojen lisäksi reitti oli tiepätkiä lukuun ottamatta monelta osin mutalillua tai muuten vain märkää pohjaa. Ensimmäiset puljut tulikin otettua taas perinteiseen tyyliin ihan reitin alkupätkällä, kun etsittiin ojanylityspaikkaa ja oikaistiin jonkun kosteikon kautta. Eipä tämä menoa silti haitannut. Sallut pumppasivat veden nopsaan pois ja jotenkin tuntuu siltä, että nihkein jaloin eteneminen on jo muodostunut enemmän normitilaksi kuin kuivin jaloin matkan taittaminen. Vettä saatiin niskaan välillä ihan huolella ja Sekopääjuoksijan Berghausin juoksutoppis imi sadetta sisäänsä antaumuksella. Itselläni oli astetta parempi asuvalinta ja Odlon hiihtotakki ei kastunut läpimäräksi asti. Onneksi molemmilla oli alla merinovillaa ja kylmä ei päässyt yllättämään, kuin hetkeksi evästauon jälkeen.

Kisan alku tuntui etenevän rastilta toiselle nopsaan tahtiin. Tai oikeastaan koko kisa eteni viimeistä tuntia lukuunottamatta. Tuollainen etapilta toiselle liikkuminen tuntui jotenkin lyhentävän juostavaa matkaa ja kilsoja kertyi plakkariin ihan huomaamatta. Tavallaan sitä kertynyttä kilsamäärää ei oikein edes noteerannut. Oli vain hauska päästä juoksemaan lamppu päässä metsäpoluille ja -teille. Vähän tuntui siltä, että pääsin jotenkin lähemmäs sitä todellista liikkumisen riemua tuolla. Hommassa ei ollut mitään pakotettua. Eikä oikein myöskään mitään tuntua siitä, että oltaisiin mukana jossakin kilpailussa. Siellä metsässä rypiessä, kun ei ollut mitään tietoa siitä, kuinka hyviä tai huonoja muut kisailijat suhteessa meihin olivat. Oli helppoa olla aloittelijanakin mukana.

Välillä poluilla oli melkoista ruuhkaa, kun pyöräilijat ja juoksijat yrittivät edetä samaa väylää pitkin. Lakin nosto pyöräilijöille. Minusta ei olisi etenemään senttiäkään tuollaisessa maastossa pimeässä. Melkoisia tasapainotaitureita pyöriensä kanssa siellä kivikoissa ja juurakoissa. Ensimmäisestä kahdeksasta rastista 6 oli maastorasteja. Saatiin kerättyä pisteet rasteilta ilman suurempia hakemisia ja 12 km jälkeen mentiin kisapirtin kämppäkahvilaan taukoilemaan. Tuossa kohtaa oltiin oltu liikenteessä 2,5 tuntia. Hain kupilliset kahvia ja kaivettiin fantasia kolmoset repusta esiin. Palanpainikkeeksi vedettiin puolikas Fazerin sinisestä ja koska oli alkanut viluttamaan, jälkkäriksi hain vielä toiset kupilliset kahvia. Vähän kyllä mietitytti, että mitäköhän vatsa moisista mätöistä tykkää ja kuinkakohan monella pitstopilla homma tästä eteenpäin jatkuisi.
Tauon jälkeen olin aivan umpijäässä. Noin kovaa vilua en muista aikoihin tunteneeni ja hetken jo huolestutti, että mitenköhän homma jatkuu, kun lämmin ei tuntunut tulevan päälle sitten millään. Aikamme hölkättyämme kroppa alkoi onneksi jälkeen lämpenemään ja matka jatkui energisenä eteenpäin. Pizza ja kahvi oli ollut hyvä veto tuossa vaiheessa ja noilla eväin pärjättiinkin ihan loppuun asti. Eikä ollut mitään vatsaongelmiakaan. Muutaman kerran syötiin matkan aikana vähän salmiakkia ja suklaata ja minkäänmoista energiavajetta ei tullut, vaikka sen enempää emme tankanneetkaan. Aikamoista kamaa tuo fantasia kolmonen näköjään.

Yöstä jäi käteen pelkästään hyviä fiiliksiä. Välillä oli melkein epätodellinen olo rymytä pitkin täysin outoja mestoja keskellä yötä. Vähän kuin olisi ollut jossain rinnakkaistodellisuudessa. Metsässä sammalkin näytti otsalampun valossa neonvihreältä, enkä voinut lopettaa tuon värin ihmettelemistä. Kaupungissa ei tuntunut liikkuvan ketään muita, kuin meitä valopäitä. Hervantajärven rannalta rastia hakiessamme tosin taisimme keskeyttää joidenkin pahaa aavistamattomien lemmenleikit. Tai mistä minä tiedän, mitä siellä puuhasteltiin, mutta jotenkin ne huurteiset autonlasit eivät jättäneet paljoa arvailujen varaan. Onhan siinä saattanut ketuttaa, kun kesken kiihkeimpien hetkien ovat tajunneet treffipaikkansa valinnan tuona iltana hieman epäonnistuneen. Puskista sinkoilevat valopäät eivät meinaan varmaankaan ainakaan lisänneet romantiikkaa tuonne ahtaaseen lemmenpesään.


Etukäteen olin ajatellut, että viimeistään kolmen aikaan alkaa varmasti armoton väsymys. Kumma kyllä tuo väsymys iski oikeastaan vasta neljän jälkeen, eikä ollenkaan niin megalomaanisena kuin olin kuvitellut. Enemmänkin alkoi kroppaa väsyttää kuin että olisi unettanut. Loppumatkalle tuli jonkun verran asfalttipätkiä ja niitä edetessä alaselkä ja ongelmapolvi alkoivat jo vähän heittää vastalauseitaan. Puoli viiden aikaan aloin olla jo niin hiljaista matkaseuraa, että Sekopääjuoksija taisi ymmärtää yskän ja totesi, että jätetään osa suunnitelmassa olleista rasteista käymättä ja juostaan kahden seuraavan rastin jälkeen maaliin. En pistänyt vastaan. Kello läheni aamu viittä ja osaltani hyvä meininki alkoi olla loppumassa. Niinpä etukäteen sovitun kisataktiikan mukaisesti päätettiin taputella homma siihen. Viimeinen rasti ja suunta kohti Tamppi areenaa. Lämmin suihku ja autossa odottava toinen laatikollinen fantasia kolmosta alkoivat tuntua jo varsin houkuttelevilta. Maalirasti leimattiin ajassa 6:50:53. Rasteja kertyi lopulta yhteensä 22, joista pisteitä plakkariin saatiin 107. Alkuperäisessä suunnitelmassamme rasteja oli 24 kpl, joten vain 2 jäi lopulta käymättä. Reittisuunnitelmaa noudatettiin tuota loppua lukuunottamatta melkein prikuulleen.
Kisan jälkeen Tamppi areenan lämmin suihku tuntui melko taivaalliselta. Kisailijoille olisi ollut paikanpäällä tarjolla myös buffetaamiainen, mutta tuo jäi testaamatta, kun päätimme lähteä saman tien ajamaan kohti Poria. Fantasia kolmosta naamaan ja menoksi. Voin kertoa, että kotimatka oli melkoisen pitkä. Pysähdyimme matkan aikana ainakin kolme kertaa tienvarteen nukkumaan, kun väsymys oli niin armoton. Kotona oma sänky ei ikinä ole tuntunut niin hyvältä. Sinne oli yöllisen seikkailun jälkeen ihan parasta nukahtaa.

-----------------------------------------------------------------------
Yö-Rogaa voin kisana suositella ihan kenelle tahansa. Tapahtuma on hyvin järjestetty ja tunnelma huikea. Mukaan voi lähteä leppoisasti retkeilymeiningillä vaikka kävellen. Yöllä kisaaminen luo hommaan oman mausteensa. Oli hauska päästä testailemaan omia rajojaan tästäkin näkökulmasta. Ehdottomasti osallistumme toistenkin.

















SHARE:

perjantai 10. marraskuuta 2017

112 - Me rogataan yö

Se on kuulkaas nyt semmoinen juttu, että allekirjoittanut ja Seköpääjuoksija on matkalla kohti Tamperetta ja meinaa viettää ensi yön Nääsvillen polkuja ja teitä könyten. Mistä on kyse, se on itsellekin vielä hieman epäselvää. Sen voi nyt ainakin todeta, että meidän käsityksemme pariskunta-ajasta on ilmeisen kieroutunut. Eräs ystäväni totesikin varsin osuvasti pari päivää sitten sanoessaan: "Mietinkin, voiko nuo teidän touhut mennä enää tuosta hullummaksi? Näköjään voivat!"

Meidän hullutukset vievät siis tällä hetkellä kohti Tampereen 8 tunnin Yö-rogaining kisaa. Kahdeksalta saamme käteemme rastikartan ja meillä on kaksi tuntia aikaa laatia reittisuunnitelma yötä varten. Klo 22.05 starttaa Team Kerhotukat lamput päässä rastien metsästykseen. Mielenkiintoisen hommasta tekee se, että meikäläinenhän ei siis osaa suunnistaa. En pätkän vertaa! Meinasinkin revetä, kun huomasin joukkueemme saaneen kisanumerokseen numeron 112. Toivokaamme, ettei tuon numeron muistaminen tule ensi yön aikana tarpeeseen...

Jos Rogaining terminä on ihan outo, niin tässäpä rogaining.fi -sivuilta lainattu lajikuvaus:
"Rogaining-kilpailuissa liikutaan 2–5 henkilön joukkueilla sarjasta ja kilpailusta riippuen yleensä kahdesta tunnista vuorokauteen. Kilpailijoiden tarkoituksena on kerätä mahdollisimman paljon pisteitä käymällä eriarvoisilla rasteilla haluamassaan järjestyksessä annetun ajan puitteissa.
Kisa huipentuu muutamia minuutteja ennen ajan loppumista viimeisten kisajoukkueiden kiiruhtaessa maaliin.
Kilpailijat saavat palata kilpailukeskukseen syömään, juomaan, lepäämään ja vaihtamaan varusteitaan milloin vain. Pitkäänkin kilpailuun voi hyvin osallistua, vaikka ei olisikaan huippukuntoinen kestävyysurheilija, sillä maastossa voi liikkua juuri itselle sopivaa vauhtia ja pitää taukoja niin paljon kuin haluaa. Voittopalkintoja tärkeämpää on rastien löytämisen riemu, hyvä tunnelma ja uusien ystävien tapaaminen."

Pitäkää peukkuja. Palaan raportoimaan kuinka meidän kävi. Vähän kyllä hykerryttää nyt. Tämmöset hölmöt hypyt tuntemattomaan saavat jotenkin aina meikäläisen innostumaan kovin :)







SHARE:

torstai 12. lokakuuta 2017

Vaarojen maraton 2017 43 km - riittävän pitkä matka


Voi Vaarat – on vaikea kirjoittaa tarinaa tavalla, jonka tuo päivä ansaitsee. Siellä Kolin metsissä koettua on hankala sanoiksi pukea. Yritetään…

Voisin kirjoittaa alkuun kilometrin pituisen pohjustuksen tälle matkalleni. Ehkä on kuitenkin parempi lähteä kerrankin suoraan liikkeelle.  
Vaarojen aamu käynnistyy kisapaikalla 130 km puolivälin huollossa, jonne Sekopääjuoksija on juuri saapunut koko yön taivalluksen jälkeen. Hän vaikuttaa hyvävoimaiselta mitä nyt jalkapohjat ja varpaat tuntuvat olevan ihan säpäleinä. Odotukset maaliinpääsystä ovat silti kovat. Ehdimme vaihtamaan tunnelmia vain hetken, kun on jo aika rientää omaan starttiin. Perusmatkan juoksijat ovat kertoneet, että reitti on pahimmassa kunnossa ikinä. Märkää ja mutaa on tarjolla koko rahan edestä. Varaudun henkisesti persliukuihin ja kurassa rypemiseen, mutta kumman tyynesti silti olen lähdössä matkaan. Kun alla on kolmen kuukauden juoksutauko, niin paineita ei kauheasti ole. Ennen starttia lyömme vielä käsipäivää My Dirty Fatbike -blogin Jarkon kanssa, joka on veljeni juoksukavereita. 
Starttitorvi törähtää melkein varkain. Lähden liikkeelle veljeni ja Jarkon kanssa verkkaiseen tahtiin. On mukava jutella juoksujuttuja ja hölkötellä eteenpäin. Alku on hämmästyttävän helppoa. Yleensä kroppani käynnistyy hitaasti ja ensimmäiset kilometrit kärsin. Nyt tuntuu hyvältä. Melko nopeasti matkaseurani katoaa näköpiiristä ja jään taittamaan matkaani yksin. Nautin kaikesta muusta paitsi ylämäistä. Viime vuonna Mäkrä nitisti lopussa viimeiset mehut minusta hitaasti ja piinaavasti. Tänä vuonna se tulee vastaan heti alussa jyrkempänä ja on kuin isku vasten kasvoja. Mäessä tuntuu, että sydän yrittää keuhkojen kautta ulos rinnastani. Vingun ja huohotan hirveän kovaäänisesti. Yritän olla katsomatta ylöspäin, jotta matka huipulle ei tuntuisi niin pitkältä. Liike hiipuu ja tunnen kuinka pohkeet vetävät hapoista koviksi. Ei olla tultu edes neljää kilometria ja olen loppu. Nämä ylämäet tulevat viemään minusta voiton. Ei se haittaa ajattelen, senkus vievät. Paskalla kunnolla on jotenkin leppoisampaa edetä. Ei ole kauheasti paineita lopputuloksesta. Tästä eteenpäin koko loppumatkan sykkeet ovat enemmän ja vähemmän kaakossa. Olen onnellinen, että jätin sykevyön kotiin. Jos näkisin sen lukemat keskeyttäisin varmaan.
  Olen ennenkin maininnut, että nautin yksin juoksemisesta. Se on suunnitelma tälläkin kertaa. Taittaa matka yksin omissa ajatuksissani. Melko nopeasti seuraani kuitenkin liittyy yksi herrasmies ja hetken kuluttua toinen. Ihmetyksekseni nautin tosi paljon porukassa juoksemisesta. Kilometrit taittuvat huomaamatta, kun juttelemme. En taaskaan huomaa kysyä nimiä. On hassua, miten sitä melkein kertoo osan elämäntarinastaan tuntemattomille tietämättä edes heidän nimiään. Siellä polulla on vaan jotenkin niin helppo jutella kenelle tahansa. Se on helppoa, koska tietää että keskustelukumppani ymmärtää mistä hänelle puhut. Ei ole ihmettelyä siitä mitä järkeä tässä touhussa on. On vaan jotenkin sellainen tosi hyvä yhteenkuuluvuuden fiilis. Jaetaan kokemuksia varusteista ja kerrotaan tarinoita menneistä kisoista sekä siitä, miten on löydetty lajin pariin. Toinen miehistä on juossut koko Buff Trail Tourin läpi tänä vuonna. Vaarat on tourin viimeinen kisa ja hän haluaa juosta sen rauhassa maaliin asti. Tiemme erkaantuu hieman ennen Kiviniemeä, enkä enää näe häntä matkallani. Hän saa tourille kruunun Kolilta. 
Kiviniemessä avaan nopeasti 130 km:n gps-seurannan ja näen, että Sekopääjuoksija on edennyt toisella kierroksellaan todella hyvin. Se on mahtava tieto, joka antaa lisää puhtia. Vointi on muutenkin tuossa kohtaa hyvä. Olen ihmeissäni, etteivät jalkani satu, polvikaan ei ole antanut merkkiäkään kipuilusta. Kaikki on kropassa tosi hyvin. On ihan hillitön onni liikkua ilman kipuja. Koko kesän olen miettinyt kestääkö polveni enää juoksemista ollenkaan. Nyt nautin jokaisesta askeleesta. Tiedän jo Kiviniemessä, että polvi tulee kestämään loppuun asti. En voi kuin hymyillä. Energian kanssa on kyllä vähän ongelmia, kun eväät eivät oikein tahdo laskea alas, mutta sekään ei nyt haittaa. Tuntuu, että tänään ei oikein jaksa murehtia mistään. Kunhan liikun jotenkuten eteenpäin, se riittää. Syön kaiken, minkä pystyn ja lähden pikkuhiljaa jatkamaan kävellen kohti Ryläystä.
Mitä pidemmälle kohti Ryläystä etenen, sitä enemmän ymmärrän, että liike on ystäväni. Seuraan jalkojani, jotka liikkuvat tahdissa eteenpäin. Liikkeeni ei ole nopea tai ketterä, jalat hakevat paikkaansa, välillä nilkka vääntyy, välillä lipsun ja liukastelen. Olen kömpelö ja hidas, mutta liikkeessä koko ajan ja siinä jatkuvuudessa on jotain lohduttavaa. Elämä tuntuu jotenkin helpolta siinä hetkessä, kun ei ole mitään muuta kuin askel toisensa jälkeen ja pyrkimys päästä eteenpäin. En tunne mitään, keskityn vain siirtämään jalkaa toisen eteen. On kuin seuraisin metronomin liikettä ja lopulta vajoan liikkeen virtaan. Siinä virrassa kaikki muu katoaa. Kun puhutaan flow-tilasta, niin se on varmasti tätä. En tunne kipua, en väsymystä, en murhetta, surua tai painetta mistään. Päätepistekin tuntuu häviävän eikä maalia enää ole. On vain se liike. Etenen hirveän hitaasti, mutta se ei haittaa. Siinä liikkeessä on vain nyt niin hyvä olla. Ohitan Ryläyksen huipun ja tervehdin paikkaa mielessäni. Tänä vuonna teit tehtäväsi. Polkusi riisuivat kyydistä kaiken turhan.
Kuva: Teemu Takkula
Jostakin syystä olen keksinyt, että toisen vesipisteen on määrä olla jo kolmenkymmenen kilometrin kohdalla. Kun 30 km täyttyy ja vesipistettä ei ala kuulumaan, kadotan flow-tilani. En ole enää hetkessä, vaan alan odottaa tulevaa. Kuluu kilometri ja toinen ja odotan. Jossakin kohtaa mietin, olenko mennyt huomaamattani pisteen ohi. Odotus alkaa muuttumaan tuskastumiseksi ja liikkeen taika häviää. Missä hitossa se vesipiste nyt oikein tulee? Yritän muistella viime vuotta ja tunnistaa tuttuja mutkia. Tuon mäen jälkeen se varmasti tulee. Ihan kohta sen on pakko tulla. Ei pitäisi miettiä mennyttä tai tulevaa. Ei täällä poluilla kannata antaa ajatusta sille, millaista on joskus ollut tai mitä on tulossa. Siinä tappaa sen liikkeen virran. Huomaan keskittyväni liikkeen sijaan ihan liikaa siihen, miltä minusta tuntuu. Se on virhe ja muuttaa etenemisen taisteluksi. Energiat on ehtyneet kropastani täysin. Lopulta saavun vesipisteelle ja kaivan puhelimeni esiin. Ruudulla viesti Sekopääjuoksijalta, että hän on keskeyttänyt. Soitan ja kyselen mitä on tapahtunut. Ei ole enää mitään kiirettä jatkaa.

Loppu matka menee vähän rallatellen. Tavallaan sääli, koska paikoin on montakin juostavaa pätkää, mutta en saa itsestäni mitään irti. Kiirehtiminen ei tunnu tärkeältä enää tässä kohtaa. Jotenkin on sellainen fiilis, että olen jo saanut tältä reissultani kaiken. Lopun mäet yllättävät silti. En muistanut, että ne ovat niin raastavia. Kun käännyn Rantatieltä kohti viimeisiä nousuja, taidan vasta tajuta, että minähän pääsen maaliin. Tuo oivallus tuo valtavan ilon ryöpsähdyksen. Se on osittain helpotusta siitä, että taivallus on vihdoin loppumassa, mutta eniten iloa siitä, miten hyvä tämä matka on minulle ollut. Viimeinen nousu ja pääsen loppusuoralle. Juoksen niin lujaa kuin jaksan maaliviivan yli. Hymyilen ja vedän henkeä. Kaikki on jätetty poluille.
Joku voisi sanoa, että taipaleeni kesti hirveän pitkään. Minä sanon, että olin matkalla juuri riittävän kauan. 
Kuva: Onevision.fi/Juha Saastamoinen

Loppuun tuhannet kiitokset ihan jokaiselle, joka on ollut osallisena tämän kisan järjestämisessä ja toteuttamisessa. Teette meille juoksijoille ikimuistoisen viikonlopun! Kaikki kisapaikalla ja matkan varrella toimi loistavasti. Ensi vuoteen!



SHARE:
MINIMAL BLOGGER TEMPLATES BY pipdig