Kantapääopistossa

Aina kantapään kautta

lauantai 23. helmikuuta 2019

Himos Winter Trail 2019

Himos Winter Trailin 25 km matkalle tuli laitettua ilmoa sisään jo marraskuussa, kun ajattelin, että olisi kiva päästä välillä kisaamaan talvellakin. Mielessäni oli lähinnä leppoisa polkurallattelu höntsäilymeiningillä. Alkuvuoden runsaat lumisateet petasivat kunnon hankileikittelyä ja olin maalaillut päähäni pirtsakan pyrähdyksen rapsakassa pikkupakkasessa, kevyen pakkaslumen peittämällä reitillä. Kevyttä, mukavaa menoa. Mitä lähemmäksi kisa-ajankohtaa tultiin, sitä vankemmaksi lumipeite alkoi vahvistua jopa meillä Porissakin. Somen välityksellä seurasin sympatiahikikarpalot otsallani, kun Winter Trailin järjestelyporukka aurasi ihmisvoimalla toimivalla vempeleellä kisareittiä kuntoon meitä juoksijoita varten. Kun vielä pari päivää ennen kisaa sää muuttui plussakeliksi, voin vain kuvitella millainen urakka tuon suojalumen auraaminen reitiltä on tuolla mies- ja naisvoimaisella härvelillä ollut. Veikkaan, että ko. ihmisaurat ovat melkoisen hyvässä kunnossa tällä hetkellä. Nostan lakkia isosti! Duunasitte meille kisailijoille upean reitin. 



Omasta treenaamisesta kisan alla ei hirveästi kerrottavaa ole. Tulos puhukoon puolestaan. Jälleen kerran tuli todettua se, että tämän tasoisella kuntoilijalla juoksukunto pysyy yllä vain juoksemalla ja tossua olisi syytä syöttää toisensa eteen ahkerasti kisojen välilläkin. Aina ei kannattaisi kuvitella, että vanhoilla pohjilla ja tahdonvoimalla pystytään raastamaan menemään. Vuodenvaihteen jälkeen lenkkikengät olivat vaihtuneet aivan liian usein suksiin ja liukulumikenkiin. Hyviä oheislajeja toki, mutta eihän se treenaaminen voi pelkkää oheislajitreeniä koko ajan olla. 

Sankkojen lumisateiden ja tykkylumitilanteen vuoksi Extreme-matkan reittiin oli jouduttu tekemään pieniä muutoksia ja kisareitti kiersi saman lenkin kolmeen kertaan. Minua tuo saman reitin kiertäminen ei haitannut lainkaan, ehkä pikemminkin päinvastoin. Jos pystyn kiertämään 80 kierrosta omaa pihaa ympäri, niin eipä tuollainen kolme samanlaista lenkuraa ehdi vielä meikäläistä tylsistyttämään. Ennemminkin nautin siitä, että ekan kiekan jälkeen tiesin, mitä on odotettavissa seuraavilla kierroksilla. Helpotti etenemistä siinäkin mielessä, että kun ensimmäisen kierroksen jälkeen meikäläisen paukut oli jo lähestulkoon syöty, niin ei tarvinnut pelätä, mitä tuleman pitää, vaan selviytyä joten kuten kaksi samanlaista kierrosta läpi. Ensimmäinen kierros tuntui pahalta, toinen kierros todella pahalta ja kolmas kierros aivan hirveältä. Reitti nöyryytti allekirjoittaneen niin pahasti, että varmaan jo viimeisellä kierroksella tuli naulattua se päätös, että ensi vuonna tänne on tultava uudelleen. Onnistuminen on hyvä motivaattori, epäonnistuminen vielä parempi, nöyryytys paras mahdollinen. 


Himoksen reittiprofiili

Olen tainnut ennenkin mainita kroppani olevan mallia vanha dieselkone. Sellainen kone, joka käynnistyy hitaasti ja lähteäkseen kunnolla käyntiin, vaatii alkuun hieman lämmittämistä. Jos tällä dieselillä tuuttaa käyntiin kylmiltään kaasu pohjassa, johtaa se siihen, että kone ei käynnisty missään vaiheessa kunnolla, vaan etenee yskähdellen ja alkaa piiputtaa ennenaikaisesti. Tässä mielessä Himoksen reittiprofiili oli silkkaa myrkkyä meikäläiselle. Heti alussa kivuttava ylämäki nostaa sykkeen kaakkoon ja mäen jälkeen alkava kohtuu nopea polku-ura takaa sen, että syke ei liiemmälti pääse tasaantumaan ylämäen jälkeenkään. Fiksuna olisin tehnyt alkuun kunnon verryttelyt, mutta enhän minä fiksu ole. Ajattelin, että kyllä se kroppa matkan aikana lämpiää ja on turha kuluttaa energiaa mihinkään alkuverryttelyyn. Matkaan lähdettiin yhdessä Sekopääjuoksijan kanssa ja tarkoituksena oli, että minä mukamas parempikuntoisena roikotan äijää mukanani. Lopulta homma menikin sitten aivan päinvastoin. Nyt roikotettiinkin muijaa. 

Kisa starttasi leveää hiekkatietä pitkin. Viitisen minuuttia juostuamme lähdimme kipuamaan reitin pisintä yhtämittaista nousupätkää. Olin unohtanut laittaa sykevyön ja hyvä niin. Tuntui, että pumppu hakkasi sataa ja tuhatta ja eteneminen olisi takuulla ollut vieläkin tuskallisempaa, jos olisin nähnyt, sykemittarin lukemat. Nousun jälkeen reitti kaarsi oikealle ja siirryttiin polulle. Hetken matkaa tasaista pätkää ja taas lähdettiin kipuamaan. Tällä kertaa nousupätkä oli lyhyempi, mutta riittävän hapokas se silti oli. Nousun tiukimmassa kohdassa, oli polun vieressä muovipussiin pakattu radio, josta kaikui ilmoille Finlandia. Mahtipontinen kappalevalinta aiheutti samaan aikaan huvittuneisuutta ja sisuuntumista. Kyllä se kroppa siitä pian käynnistyy, mietin ja yritin puskea tarmokkaammin eteenpäin. 

Ylämäkirypistyksen jälkeen reitti tasoittui ja kierroksen loppua kohti nousupätkät olivat maltillisia. Kapea polku-ura oli onnistuttu auraamaan tiiviiksi ja jalat eivät uponneet lumeen, ellei erehtynyt astumaan liiaksi reunaan. Polun reunassa oli jonkun verran lumeen uponneita askeleenpainaumia, jotka olivat potentiaalisia nilkanmuljautuspaikkoja. Tästä syystä juostava ura kapeni entisestään ja välillä eteneminen oli aikamoista tasapainoilua, kun piti asetella koipia siten, ettei astuisi kuoppaan. Poluilla ei ollut tilaa ohittamiseen, joten nopeimpia juoksijoita päästettiin ohi astumalla askel sivuun, mikä tarkoitti vajoamista reisiään myöden umpihankeen. Välillä ohitushetkellä hyppäsin tasajalkaa hankeen silkasta riemusta lumen määrää kohtaan. Kuinka mahtava tällainen talvi onkaan. Lumen peittämä metsä oli mielettömän kaunis. 




Reitin varrella oli yksi huoltopiste, joka ohitettiin Extreme-matkalla kaiken kaikkiaan kuuteen kertaan. Huoltopisteellä pysähtyminen piristi joka kerta huomattavasti. Kiitokset tästä kuuluvat huoltopisteellä talkoileville. Toki huoltopöydän antimet tarjosivat lisäbuustia, mutta eniten tsemppiä loivat iloiset kannustukset ja rupattelu huoltopisteen naisten kanssa. Muutenkin kohtaamiset reitin varrella päivystäneiden kanssa olivat mukavia tsemppihetkiä. En yhtään ihmettele, miksi Himoksen kisojen tunnelmaa ja järjestelyjä on kehuttu niin paljon. Vaikka oma juoksu ei kulkenutkaan yhtään, niin silti kisasta jäi päällimmäisenä hyvä fiilis. Kaikki toimi alusta loppuun mainiosti.  

Kisa eteni tasaisen hapokkaasti. Vaihdeltiin Sekopääjuoksijan kanssa vetovuoroja fiiliksen mukaan. Onnekseni olin viimehetkellä päättänyt lähteä matkaan nastareilla. Melkoisen lipoisaa olisi ollut muuten. Kierroksen loppupuolella olevat alamäkipätkät menivät nastareillakin välillä persliu'uksi ja tuli jossakin kohtaa pannutettuakin alamäessä. Tasamaan tallaaja ja mäet - tuskin koskaan pääsen niskan päälle niiden kanssa. Puista tippuva lumi toi oman jännitysmomenttinsa kisaan. Onneksi suurin osa tykkylumesta tömähteli maahan reitin ulkopuolella, mutta pariin otteeseen tuli niskaan kunnon satsi viilennystä. 

Ensimmäinen kierros meni vielä kohtuullista vauhtia tunnissa. Toisen kierroksen ylämäkipätkä tuntui jaloissa jo niin paljon, että tiesin vauhdin hidastuvan merkittävästi seuraavilla kierroksilla. Ja eipä noista kierroksista olekaan mitään kunniakasta kerrottavaa. Melkoista selviytymistaistelua loppuun asti. Muovipussiradio soitti tokalla kierroksella Eye Of The Tigeria ja vaikka sain välittömästi mielikuvan Rockystä kipuamassa nahkatakki päällä vuorenrinnettä pitikin, en silti saanut tsempattua itseäni tarmokkaampaan menoon. Viimeisellä kierroksella radio oli hiljentynyt. Kuvaavaa ehkä jotenkin. Ei ollut hirveästi sanottavaa enää minullakaan. 



Sekopääjuoksijan lenkkari oli kevyempi ja hän olisi helposti voinut lähteä omille teilleen. Herrasmiehenä hän kuitenkin roikotti minua mukanaan ja hyvä niin. Yksin olisin taatusti parkkeerannut huoltopöydän ääreen ja jäänyt sinne nakertelemaan riisisuklaata ja suolakurkkuja, kunnes joku olisi tarjonnut kyydin maaliin. Jos jotain positiivista omasta suorituksesta voi maaliin taistelemisen lisäksi hakea, niin jalkojen kanssa ei ollut ongelmia. Kiva juosta vaihteeksi ilman mitään kiputuntemuksia. Kun nyt vielä olisi saanut hapen kulkemaan kunnolla keuhkoihin asti. No ei voi kaikkea vaatia yhteen kisaan. 

Maaliin rämmittiin lopulta ajassa 3:30. Naisissa sija 20/25. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tuo loppuaika jäänyt kaivelemaan. Mietitytti miksi juoksu oli niin tahmaista ja miksi kropassa tuntui niin huonolta. Maalissa kääretorttu kouraan ja suihkuun nuolemaan taisteluhaavoja. Nopeastihan se harmistus taas unohtui, kun pääsi suihkuun virkistymään ja sai kuivaa vaatetta päälle. Kisabuffetissa loputkin harmitukset haihtuivat, kun saatiin murua rinnan alle ja päästiin rupattelemaan mukavia tuttujen polkuhölmöjen kanssa. Tämähän näissä kisoissa parasta onkin - tunnelma, yhteisöllisyys ja jälkipelit.  

Kotimatkalla kirkastui omassa mielessä se, miksi näitä kisoja kannattaa käydä rämpimässä. Kannattaa siksi, että kisasuoritukset ovat paras mahdollinen mittari sen hetkisestä kunnosta ja usein myös herättelevät parhaiten siihen, missä mennään. Kotona on helppo sulkea varsinkin ne negatiiviset tuntemukset pois ja suorittaa treeniohjelmaa kiltisti läpi. Kisoissa on pitkään epämukavuusalueella ja se avaa kuuntelemaan kropan viestejä paremmin. Tällöin tuntee helpommin sen, milloin antoi todella kaikkensa, milloin säästeli liikaa ja milloin ei saanut parastaan syystä tai toisesta irti. Joskus fiilis kisan aikana voi kertoa senkin, että nyt on aika hengähtää hetki ja antaa kropalle aikaa. Tärkeitä viestejä, joita on syytä kuunnella tarkkaan. Kaikkea ei aina tarvitse oppia kantapään kautta. 





SHARE:

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Vedetään nippuun - BTTF 2018

Tässä ensi vuotta suunnitellessa on hyvä vetää kulunut kausi nippuun ja miettiä, mitä kantapääopiston oppia jäi käteen Buff Trail Tour Finlandista.
Alusta asti oli selvää, että seitsemän kisaa, viidessä kuukaudessa tulee olemaan iso haaste. Minulla on ollut jo aiemminkin ongelmia jalkojeni kanssa ja nyt kisatahti tulisi olemaan sellainen, että kisojen väleissä olisi aikaa vain kuukauden verran tai alle. Toukokuusta-lokakuulle oli määrä juosta yhteensä 7 kisaa, 2 puolimaratonin mittaista, kolme maratonin mittaista ja 2 miniultraa. 
5.5.2018 Bodom Trail 21 km
26.5.2018 Nuts Karhunkierros 53 km
30.6.2018 Aulanko Tower Trail 22 km
14.7.2018 Nuts Pallas-Hetta 55 km
11.8.2018 Pyhä Tunturimaraton 43 km
1.9.2018 Nuuksio Classic 42 km
6.10.2018 Vaarojen Maraton 43 km
yhteensä 279 kisakilometriä. 
Bodom Trailin maalisuoralla Elinan kanssa
Olin varautunut siihen, että ongelmia alkaa kisarupeaman aikana tulemaan ennemmin tai myöhemmin. Jo pelkästään se, että pääsisi rämpimään koko rupeaman läpi sairastumatta flunssaan minkään kisan aikana, tulisi olemaan jonkunlainen saavutus. Lopulta sairastin yhden flunssan maaliskuussa. Sitkeä tauti häiritsi treenikautta neljän viikon verran, mutta tämän jälkeen en onneksi sairastellut. Kuten ounastelin, jalkojen kanssa olikin sitten ongelmia enemmän kuin tarpeeksi. Ennen kisoja taistelin säärikipujen kanssa ja kisojen aikana ja välissä ongelmia aiheuttivat lonkkakipuilu, juoksijan polvi, kantapääkipu sekä jalkapöytäkipu. Loppua kohti homma menikin sellaiseksi, että juoksutreenit oli pakko jättää lähes kokonaan väliin, tehdä korvaavia harjoituksia pyöräillen ja vain säästellä jalkoja seuraavaan kisaan. Tämä aiheutti tietenkin vähän sellaisen orvanapyöräreaktion, kun jalat eivät saa riittävästi iskutusta juoksutreenien ansiosta, alkaa kisojen aikana tai jälkeen väistämättä ilmaantumaan ongelmia. Esim. Pallaksen ja Pyhän välissä pääsin juoksemaan vain yhden 3 km pituisen lenkin, koska polvea oli pakko säästellä niin paljon kuin mahdollista. Samoin kävi Pyhän ja Nuuksion välissä. Noiden kisojen välissä oli vain 3 viikkoa. Oli jotenkin hurja ajatus, että juoksin 4 viikon kesälomani aikana 2 maratonia. Silti en osaa pitää tätä BTTF:ää omalta osaltani mitenkään huikeana urheilusuorituksena. Liian paljon homma meni koipien säästelyksi ja varomiseksi. Jos olisin saanut ehjän treenikauden alle, homma olisi ollut toinen. Nyt saavutus oli lähinnä se, että sain jollakin ilveellä jalat kestämään niin, että pääsin kaikki kisat maaliin asti.
Nuts Karhunkierros oli parisuhdeaikaa parhaimmillaan. Kuva Onevision.fi / Juha Saastamoinen
Missään vaiheessa en kokenut kisaputkea kuormittavuudeltaan raskaaksi fyysisesti. Tästä kertoi ehkä sekin, että loppua kohti alkoi tulla fiilis ”nytkö tämä jo loppuu”. Kroppa alkoi myöskin tottumaan kisoihin ja niistä palautuminen muuttui koko ajan nopeammaksi. Henkisesti olikin sitten vaikeita hetkiä. Eniten kuormitti jalkaongelmien kanssa taisteleminen. Oli todella ärsyttävää, kun juoksuintoa olisi riittänyt vaikka kuinka paljon ja silti joutui treenaamaan koko ajan varoen tai olemaan treenaamatta kokonaan. Tuo söi kyllä matkan aikana naista huolella ja Sekopääjuoksijakin totesi lopussa, että monessa kohtaa hän ajatteli minun jo luovuttavan. Isoimpana oppina tältä turneelta jäikin käteen se, että näin tiuhatahtiseen kisaputkeen ja moneen kisaan yhden kesän aikana tuskin enää kovin helpolla ryhdyn. Kisojen liika ahnehtiminen on tässä lajissa suurena vaarana ja tällaisille ongelmakoivet omaavalle tuo kisojen haaliminen ei ole kovin pitkälle kantava idea. Vaikka BTTF oli kerta kaikkiaan upea ja ikimuistoinen kokemus, se toi kyllä myöskin itselle aika paljon realismia sen suhteen, millä perustein jatkossa kisoihin ilmoittaudun. Mieluummin lähden hyvin valmistautuneena ja vahvoilla pohjilla matkaan vähän harvemmin. Siltikin - parhaat muistot syntyvät usein juurikin niistä hulluimmista ideoista. Toivottavasti uskallan jatkossakin keksiä yhtä hulluja tempauksia. 
Aulanko Tower Traililla ryystettiin kaikki jaloista irti
Mitä sitten olisin tehnyt treenien osalta toisin? Jälkikäteen on aina helppoa keksiä korjattavaa. Ihannetilanteessa montakin asiaa olisin voinut tehdä eri tavalla. Lepistön Antin treeniohjelma loi vahvan pohjan kaikelle tekemiselle ja sen osalta en lähtisi muuttamaan mitään. Antti on laatinut minulle ohjelmia jo kesästä 2017 asti ja hänen askelmerkkeihinsä luotan sataprosenttisesti. Sen sijaan omassa tekemisessä on paljon korjattavaa, vaikkakin monessa kohtaa olin tekemättömän paikan edessä. Treenikilsoja olisi pitänyt kerätä auttamatta enemmän. Hyvillä viikoilla sain kasaan 55 juoksukilometriä ja loppua kohden huonoilla viikoilla pyöreät nolla. Nuo nollaviikot tosin johtuivat jalkaongelmista eli kyse ei missään vaiheessa ollut treenimotivaation puute. Myöskään omaan PK-tekemiseen en ole ihan tyytyväinen. Olisi pitänyt jaksaa kärsivällisemmin nylkyttää PK-lenkkejä riittävän matalalla syketasolla. Tämä kyllä onnistui hyvin pitkiksillä, mutta lyhyemmillä PK-lenkeillä annoin sykkeen usein karata liian korkealle. Tästä syystä PK-kunnon rakentaminen jäi mielestäni vielä hieman vaiheeseen. Tämä vaikutti varmasti osaltaan myös siihen, että jalkojen kanssa alkoi tulla ongelmia. Muuten ongelmien syntyä edesauttoi tuo aiemmin mainitsemani oravanpyöräreaktion lisäksi se, että juoksin paljon talven treeneistä ja eritoten VK-lenkeistä tiellä nastareilla. Kova, jäinen alusta ja nastalenkkarit ovat jaloille melko rankka yhdistelmä. Tästä seurasi sääriongelmia, joita sain onneksi pidettyä jotenkuten hallinnassa ahkeralla kylmäyksellä, fyssarin tekemillä faskiakäsittelyillä ja korvaamalla osan treeneistä kuntopyörällä tai hiihtämällä. Juoksukunnon kehittäminen vaatii kuitenkin juoksemista ja kyllähän se peruskunnon rakentamiseen paljon vaikutti, kun korvaavat harjoitukset koko ajan lisääntyivät.
Nuts Pallas-Hetta kisan lähtö - kisa oli vaikeuksia alusta loppuun
Lihaskuntotreenit jättivät myös paljon toivomisen varaa. Nyt kun selaan läpi treenikirjanpitoa, niin huomaan, että lihaskuntotreenien määrässä on tapahtunut selvä notkahdus siinä kohtaa, kun ongelmia alkoi ilmaantumaan. Kun passailin juoksutreenejä jalkaongelmien takia, olisin kyllä hyvin voinut tehdä kaikki ohjelmassa olevat lihaskuntotreenit. Noiden treenien väliin jättäminen on kyllä ollut ihan puhdasta laiskuutta. Ja tyhmyyttäkin! Kyllähän lihaskuntotreenien vähyys on omalta osaltaan ollut vaikuttamassa jalkaongelmien lisääntymiseen. Ei kaikesta voi liian tiuhaa kisatahtia syyttää.

Pyhä Tunturimaraton - startissa jännitti enemmän kuin missään muussa kisassa. 
Yksi iso ongelma oli myös treenimaastojen helppous. Nousumetrejä ei omilla lenkkimestoilla juurikaan saa kerrytettyä ja kotipolut ovat teknisyydeltään aivan liian helppoja. Tämä näkyi kyllä auttamatta ihan jokaisessa kisassa. Kaikki vähänkään teknisemmät pätkät ja ylämäet tuottivat isoja ongelmia. Toki kävin vetämässä erikseen ylämäkitreenejä, mutta kun alueen isoimmassa ja lähestulkoon ainoassa mäessä saa kerrytettyä yhdellä kipuamisella nousua alle 20 metriä, ei noillakaan treeneillä kuuhun mennä. Ajankäytöllisistä syistä minulla ei ole mahdollisuutta tai edes halua lähteä ajamaan tunnin matkaa edes takaisin, jotta pääsisin tekemään kunnon mäkitreenin. Treenaaminen lohkaisee jo muutenkin ison palasen työpäivän jälkeisestä ajasta, joten lenkkimestat pitää löytyä kodin lähettyviltä, jotta homma pysyy mielekkäänä. Mäkitreenipaikkojen puute tulee jatkossakin olemaan ongelma, johon on vaikea täällä entisessä merenpohjassa asuessa löytää ratkaisua. Sen sijaan teknisiä polkupätkiä kyllä löytyy lähialueeltakin, kun hieman näkee vaivaa niiden etsimisessä. Jatkossa on siis syytä lähteä pois mukavuusaluepoluilta, jos haluaa edes piirun verran nopeutta hankalammille pätkille.
Ekalla huoltopisteellä Nuuksiossa
Kaikkein eniten annan itselleni sapiskaa kehonhuollosta. Se on aina ollut tervanjuontia meikäläiselle. Olen vaan auttamatta liian laiska noissa huoltotoimenpiteissä, mikä tietysti osaltaan edesauttaa rasitusvammojen syntyä. Tästä syystä varasinkin heti alussa ajat fysioterapeutilta, siten että kävin käsittelyssä aina kisaviikolla ja noin viikko jokaisen kisan jälkeen. Lisäksi lopussa mukaan tulivat myös LPG-hoidot, joiden ansiosta sain karistettua kantapäävaivat Pyhän kisaan mennessä ja juoksijan polven Nuuksion kisaan mennessä. Ilman säännöllisiä fyssarikäyntejä homma olisi tyssännyt viimeistään Pallaksen kisaan. Pyhän isojen polviongelmien jälkeen, kävin ennen Nuuksion kisaa fyssarilla ja LPG-hoidossa, yhteensä neljä kertaa ja kisaa varten kävin myös teippauttamassa polven. En usko, että ilman noita käyntejä olisin päässyt juoksemaan ilman kipua maaliin Nuuksiossa. LPG-hoito oli ihan ehdoton apu siihen, että jalat pysyivät juoksukuntoisena loppuun asti. Siihen aion turvautua jatkossakin kisojen ympärillä. Sen sijaan oma panostus kehonhuoltoon muuten, kuin kylvämällä rahaa fyssareille, jätti paljon toivomisen varaa. Toki tein paljon kaikenlaista huoltotoimenpidettä, mutta isoimmin vasta siinä vaiheessa, kun ongelmia oli jo ilmaantunut. Jatkossa pitää panostaa vielä enemmän ennaltaehkäisyyn. Toimistotyöläisen kroppa on rautakanki ja istumatyö omiaan lisäämään kehon liikkuvuuspuutteita. Paljon on parannettavaa tällä saralla.

BTTF:n läpäisseen maalijuhlaa Vaaroilla...
Yksi mainitsemisen arvoinen asia on BTTF:llä käyttämäni lenkkarit. Juoksin koko turneen sekä treenikauden jääkautta luukuunottaman Salomonin S-lab Sense Ultrilla. Lenkkarit toimivat todella hyvin alusta loppuun, mitä nyt lopussa alkoi hieman jo pito ehtymään. Vaikka Sense Ultrat olivat lähellä täydellisiä lenkkareita minulle, olen sitä mieltä, että en ole vieläkään löytänyt niitä ihan parhaita juoksukenkiäni. Täydellisten lenkkareiden metsästys siis jatkuu yhä. Saattaa olla loputon metsästys.
Lenkkarit viimeisen kisan jälkeen

Joku kysyi jossakin vaiheessa, että ”mitä BTTF:n läpi juoksemisesta saa?” Voisin sanoa vaikka niin, että ainakaan maineen ja kunnian tai palkintojen vuoksi ei tätä turneeta kannata lähteä läpi rämpimään. Oma motiivi hommalle oli tehdä jotain ikimuistoista 40-vuotis synttärivuoden kunniaksi ja tältä osin pääsin kyllä tavoitteeseeni enemmän kuin uskoinkaan. Koko BTTF ja jokainen sen kisa olivat unohtumattomia elämyksiä, joita muistelen suurella ilolla vielä pitkään. Pääsin näkemään kaikki Suomen upeimmat polkujuoksumestat yhden kesän aikana ja juoksemaan tourin läpi, kun mukana oli ekaa kertaa 7 osakilpailua. BTTF:ssä tehtyjen muutosten myötä tour tässä kombinaatiossa  jäänee ainutkertaiseksi kokemukseksi, kun ensi vuodelle muutamia tourin kilpailumatkoista (Nuts Hetta-Pallas ja Pyhä Tunturimaraton) päätettiin lyhentää. Tänä vuonna koko BTTF:n juoksi läpi 3 naista ja 1 mies. Olen todella onnellinen, että uskalsin lähteä mukaan. BTTF oli yksi hienoimpia kokemuksiani ikinä.
SHARE:

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

BUFF Trail Tour Finland finaali - Vaarojen maraton 2018

Ylitän maaliviivan. Tuuletukset jäävät, nyt seison maalissa reisiini nojaten ja huohotan. Ei tullut kuperkeikkaa, ei minkäänlaista riemuntanssia. Tuntuu vain kuin koko Tourin uupumus vyöryisi kerralla kroppaani. Sekopääjuoksija halaa ”sä teit sen”, veli halaa ja onnittelee. Istun penkille ja kääriydyn huopaan. Sekopääjuoksija kaataa lasiin shampanjaa. Mieli on aivan tyhjä. Kun on viimeisen kahdeksan tunnin ajan tuntenut kaikkea potenssiin kymmenen, on vaikea tuntea mitään nyt. Olen joskus aiemminkin sanonut, että minulle nämä maaliintulon hetket eivät ikinä ole niin sykähdyttäviä, kuin hetket lähdössä tai matkan varrella. Siltä tuntuu nytkin. On omituinen fiilis, kun yhtä aikaa on helpottunut, että se on ohi ja toisaalta haluaisi heti takaisin. Olen näköjään päässyt tai joutunut siihen pisteeseen, jossa matkanteko alkaa tuntumaan turvallisemmalta olotilalta, kuin maalin saavuttaminen. Tiedän jo nyt, että kohta mielen valtaa enemmän haikeus kuin riemu. Ehkä se kertoo jotain tästä matkastani. On ollut tärkeämpää olla matkalla seitsemän kertaa kuin maalissa seitsemän kertaa. 
Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Kaarran satamatieltä kohti loppunousua. Edessä on kaksi kilometriä ylämäkiraastoa. Katson mäkeä – tuohon urakkaan reiteni eivät ole enää halukkaita ryhtymään. Silti lähden kipuamaan ylöspäin. Tuntuu, kuin liikkuisin lyijypainot nilkoissani. Kuinka väärässä olinkaan, kun kuvittelin, että voisin juosta ylämäessä askeltakaan. Myös ajatukset villistä tuuletuksesta maalissa hyytyvät sitä mukaa, kun sykkeeni nousee ylemmäs. Maaliin on kuitenkin pakko juosta. En ole tullut vielä kertaakaan kävellen maaliin, enkä aio tulla nytkään. Loppunousu on jälleen pahempi kuin muistinkaan. Juoksen kaikki tasaiset pätkät, mutta ylämäessä tahdonvoima ei enää riitä. Kourallinen porukkaa on kerääntynyt reitin varrelle. Tiristän jotain hymyn tapaista kasvoilleni, kun ohitan heidät. Enpä olisi uskonut olevani tässä kohtaa näin katki. Jotenkin ajattelin, että saan hurmoksen päälleni, enkä välittäisi vaikka syke on kaakossa. Muutama sata metriä enää ja olen maalissa. On vaikea uskoa, että retkeni saa päätöksensä ihan kohta.



Lähden viimeisestä huollosta tarmokkaana eteenpäin. Matkaa on jäljellä enää 10 kilometriä. Yleensä tässä kohtaa kilometrit alkavat jo painamaan ja viimeinen kymppi tuntuu pitkältä. Tällä kertaa fiilis on aivan erilainen. Reitti muuttuu helpommaksi ja nautin juoksemisesta ihan älyttömän paljon. Olen kiitollinen, että viimeinen kisa on ollut tällainen. Mitään seinää ei ole tullut matkan aikana vastaan. Oikeastaan syksyinen lauantaipäivä ei voisi tämän upeampi olla. Ilma on kirpeän raikas, ruska esittelee viimeistä väriloistoaan ja aurinko korostaa keltaiseksi värjääntyneitä puiden lehtiä entistäkin kauniimmaksi. Meille kisaajille on maalattu täydellinen tausta retkellemme. Missään muualla en haluaisi olla nyt.




Viimeisessä huollossa hymyilen juomapisteen tädille ja sedille. Vaarojen maratonin juomapisteiden tunnelma on uniikki. Se on rauhoittava ja tyyni, vähän kuin olisi hetken mummolassa. Kiitän juomapullojeni täyttämisestä ja hymyilen takaisin niin kuin pikkutyttö hymyilisi mummolleen. Yhdestä juomapisteen miehestä tulee mieleen isoisäni. Ukki. Joku kyselee häneltä, onko maaliin varmasti matkaa 10 kilometriä, eikä enemmän. Mies vastaa vääntäen samanlaista savoa pilke silmäkulmassa, kuin ukkini. Hän olisi nauranut tälle touhulle. Nauranut, mutta ymmärtänyt silti varmaan jotenkin. Uskon, että minun ja veljeni kestävyysurheilugeenit on ukilta perittyä. Veljelle niistä on tosin mennyt isompi annos kuin minulle, mutta olen saanut riittävästi, jotta pitkänmatkanjuoksu on minulle ominaisempaa kuin lyhyen. ”Liikkua pitää” – muistan ukin joskus sanoneen. Hän oli hyväkuntoinen loppuun asti. Niin minäkin haluaisin olla. Se tähän hommaan myös paljolti motivoi, halu pysyä liikkeessä ja hyväkuntoisena niin pitkään kuin mahdollista. Juomapisteiden ukit ja mummot ovat kuin muistutuksia tästä isoisäni henkisestä perinnöstä. Yritän noudattaa ukkini ohjetta. Tuo perintö on arvokas minulle.




Ryläyksen laella otan nopeasti kuvan kyltistä ja lähetän sen Sekopääjuoksijalle. ”Täällä ollaan!” Jatkan matkaani saman tien eteenpäin. On niin hyvä fiilis, etten halua pysähtyä. On hassua, miten reitistä on tullut jo paikoin ihan tuttu. Alkaa tietämään jo ennalta missä kohtaa reitti kaartaa polulta tielle ja missä kohtaa lenkkarit saavat pinnalleen sitkeän mutakuorrutuksen. Muistaa viime vuoden fiiliksiä tietyistä kohdista ja ensimmäisen vuoden kauhun sekaista odotusta Ryläystä kohtaan. Reitti ei tunnu yhtään helpommalta jaloissani nyt, mutta pääkopassa se tuntuu. Tällä kertaa en sukella missään vaiheessa synkkiin ajatuksiin. Energiaa uppoaa tasaiseen tahtiin ja kaikki maistuu hyvältä. Napsin vuoron perään sipsejä, irtokarkkeja ja suklaata. Painan mieleeni havaintoja: Kinderin maxi-patukka on loistava kisaeväs, täydellinen sukellus sokerihumalaan. Näitä otan jatkossa mukaani aina. Sen sijaan Kismet ei toimi. Liian kuivakkaa, liian vähän suklaata. Matkan varrella törmään myös tuttuihin. Tai he törmäävät minuun. Ensin ohi tulee Paalijärven Harri ja sitten Tiusasen Riku. On jotenkin hauska nähdä pitkien ultrien miehiä vähän lyhyemmällä matkalla tällä kertaa. Kevyellä jalalla he vilahtavat ohitseni. Nämä kohtaamiset tuovat lisää virtaa, mutta jatkan silti rauhassa eteenpäin. Haluan maaliin ehjin jaloin. Tänä vuonna aion juosta sataman jälkeisessä ylämäessä edes pieniä pätkiä. Haluan jättää kaikki jaloistani loppunousuun ja riemuita maalissa hullun lailla. Suunnittelen kaikkia erilaisia tapoja tuulettaa maaliviivan ylitettyäni. Mietin pystyisinkö heittämään kuperkeikan maaliviivan yli? 




Noin 25 kilometrin kohdalla veljeni päättää irtaantua juoksemaan omaan tahtiinsa. Jo pitkään hänen jalkansa on ollut keveämpi, kuin minun ja olen jäänyt jälkeen. Huikataan, että ”maalissa nähdään” ja veli häviää nopeasti. Yhdessä taitetun alkumatkan johdosta hänen loppuaikansa tulee olemaan hitaampi, kuin koskaan. Se ei kuulemma haittaa. Saapahan hänkin nautiskella matkasta koko rahan edestä. Vajoan nopeasti omaan maailmaani. Matka kohti Ryläystä on haastava, mutta tuon pätkän haastavuus ei enää pääse yllättämään. Tiedän jo ennalta, että nyt ei olla minun vahvuusalueellani. Kivikoissa etenemisessä en ole kehittynyt pätkän vertaa. Edelleen olen käsittämättömän hidas ja varovainen. Tällä kertaa vielä normaaliakin varovaisempi. Vaikka etenen hitaasti, etenen silti vailla mitään epätoivoa. Eteenpäinpyrkimys tyhjentää päästäni kaiken turhan. Täällä en ole huonompi muita. Olen omalla matkallani ja vain sillä on meritystä nyt. 




Kiviniemen huollosta jatkamme veljeni kanssa nopeasti eteenpäin. Tankkaan kävellessäni energiaa ja samaan aikaan joku 130 km juoksija rynnistää ohitsemme. Mies juoksee ylämäkeen ja katoaa hetken kuluttua näköpiiristä. Tekisi mieli piilottaa oma numerolappu, jossa näkyy matkani pituus. Melkein hävettää kävellä. Se, että joku juoksee tuollaisella tarmolla yli satasen kisassa vielä tässä vaiheessa, on minulle yhä jotenkin ihan käsittämätöntä. Nostaisin juoksulippaani hänelle, jos ehtisin. Sen sijaan pyydän veljeäni siirtymään edelle juoksemaan. Koko alkumatkan olen vetänyt kahden hengen letkaamme ja nyt epäilen, alkaako veljeäni jo kypsyttää verkkainen tahtini.  Kyselen, eikö hän jo halua irtaantua juoksemaan omaa tahtiaan? ”Ei ihan vielä”. Yleensä nautin yksinäni juoksemisesta, mutta nyt veljeni seura on ollut tervetullutta. Emme me paljoa ole jutelleet, mutta on ollut mukavaa olla matkassa yhdessä. Turvallista jotenkin. Vauhti on ollut juuri sopivan leppoisa. Tänään ei ole ollut haluja edetä mukavuusalueen ulkopuolella. Nuuksion kisasta sain tuliaisina kivun jalkaterääni, joka on muistutellut olemassaolostaan lähdöstä asti. Olen päättänyt sulkea kaikki tuntemukset pois ja edetä rauhassa, jotta jalka kestää loppuun asti. Onneksi matkan aikana tulee puljailtua useamman kerran. Kylmä vesi turruttaa jalan, eikä kipu häiritse etenemistä. Iloitsen siitä, että jalkani ovat kestäneet tänne asti. Monessa kohtaa BTTF:n aikana se on ollut epävarmaa. Nyt olen onnellinen, että pääsin kokemaan kaikki kisat. Jokainen niistä on ollut unohtumaton kokemus. 




Alkuun juostaan isossa letkassa helppoa reittiä. Välillä letka siirtyy kävelemään, välillä pysähtelee. Edetään leppoisaa vauhtia veljeni kanssa peräkanaa. On ihanaa olla liikkeellä vihdoin. Mietin, miten täällä, tasan vuosi sitten, tämä hölmö ideani juosta koko tour läpi syntyi. Miten se pieni hetki, tuntemattoman henkilön kanssa juostessa ja jutellessa vaikutti minuun, vaikken sitä sillä hetkellä vielä edes tiennyt. Tuolloin juoksin täällä pätkän miehen kanssa, joka 50-vuotis synttärivuoden kunniaksi oli päättänyt juosta koko Buff Trail Tour Finlandin läpi. Hän kertoi tästä kisaputkestaan ja minä mietin, miten mahtava idea tuo oli. En tosin tuossa vaiheessa vielä ajatellut, itse ryhtyväni samaan. Jotenkin tuo idea jäi kuitenkin kytemään ja lopulta kypsyi tahdoksi yrittää samaa oman 40-v synttärivuoden kunniaksi. Haluaisin kiittää tuota miestä idean kylvämisestä. Joskus kyselen itseltäni, miksi oikein osallistun näihin kisoihin, vaikka eniten nautin omassa rauhassa juoksemisesta. Nyt ymmärrän, että suurin syy on inspiraation saaminen. Kun pääsee osaksi sitä tunnelmaa, mitä kisoissa on ja näkee ja kuulee muiden tarinoita itsensä ylittämisestä, uskaltaa lähteä itsekin yrittämään jotain sellaista, mihin ei ehkä muuten ryhtyisi. Mikään ei ole niin kutkuttavan siistiä, kuin haaste, jonka läpäisemisestä ei voi olla itsekään yhtään varma. Olen niin onnellinen, että uskalsin haastaa itseni tähän. Katselen ympärillä olevia juoksijoita ja mietin, kuinka mahtavaa on olla osa tätä porukkaa. Tähänkin päivään mahtuu lukemattomia kohtaamisia juoksijoiden välillä, jotka inspiroivat odottamattomalla tavalla. Siinä on jotain todella arvokasta.



Kävelen kohti starttia veljeni kanssa. Ollaan sovittu, että juostaan yhdessä alkumatka. Fiilis on koko aamun ollut innostunut ja malttamaton. Haluaisin vain päästä liikkeelle. Muutama sekunti ennen starttia mielen valtaa rauha. Seuraavien tuntien aikana ei tarvitse tehdä muuta kuin pysyä liikkeessä. Tuossa on jotain tavattoman rauhoittavaa ja jännittävää yhtä aikaa. Rakastan tätä tunnetta lähdössä. Lopulta starritorvi törähtää. Edessäni on seikkailu jälleen kerran. 

SHARE:

perjantai 5. lokakuuta 2018

Vaarojen kisaennakko

Huomenna on luvassa legendaarinen Vaarojen Maraton, polkukauden finaali ja meikäläisen BTTF turneen päätöskilpailu. Kisareppu on pakattuna ja kisavermeet valmiina. Enää pitäisi juosta. Kirjoittelen kisaennakkoa Instagram Stories:in puolella ja kertoilen, miten valmistautuminen tähän viimeiseen kisaan on sujunut. Laitan sekaan myös vähän varustejuttuja ja viimehetken kisafiilistelyä. Instasta minut löytää nimellä @kantapaaopistossa
Pitäkäähän peukkuja, että nainen rämpii tämän viimeisen koitoksen kunnialla maaliin.


SHARE:

lauantai 8. syyskuuta 2018

Nuuksio Classic 42 km

Pyhän kisan jälkeen homma eteni samalla kaavalla, kuin Pallaksen jälkeen. Lepoa ja rasitusvamman parantelua. Pystyin juoksemaan Pyhän ja Nuuksion välissä yhden 4 km pituisen lenkin, koska polvea oli pakko säästella niin paljon kuin mahdollista. Juoksijan polvi saattaa olla todella sitkeä vaiva, joten parempi antaa jalalle huilia, kuin lähteä kokeilemaan, miten se kestää. Koska Pyhän ja Nuuksion välissä olevat kolme viikkoa eivät kauhesti antaneet mahdollisuutta minkään huiman kuntopiikin luomiselle, katsoin järkevämmäksi jättää juoksulenkit väliin. Pyöräilin, kävelin ja tulipa myös retkeiltyä rinkka selässä pitkin Helvetinjärven kansallispuiston polkuja. Tämän lisäksi kroppaa huollettiin fyssarilla huolella, yhteensä neljän käynnin verran. Silti polven kestävyys Nuuksion kisassa tulisi olemaan täysi kysymysmerkki. Fiilikset olivat aika lailla maassa. Alkoi tulla myös vähän sellaista käänteistä turnausväsymystä, kun en päässyt juoksemaan. Treenien tekeminen on minulle todella mieluisaa puuhaa ja nyt kun juoksulenkit olivat jääneet väliin oikeastaan jo Aulangon kisasta asti, alkoi tunnelma hieman laskemaan. Päivä ennen kisaa oli suoraan sanottuna täysin hälläväliä olo. Olin aika lailla varma, että polvi alkaa kisassa vaivaamaan ja homma menee taas kävelyksi. Ei olisi oikeastaan huvittanut lähteä Nuuksioon ollenkaan, enkä varmaan olisi lähtenytkään ilman BTTF-urakkaani. Harmitti myös se, että kaikki loppu- ja alkuvuoden aikana tehty työ tuntui valuvan hukkaan, kun jouduin koko ajan säästelemään. Jos homma ei menisi polven takia kävelyksi, niin sitten se olisi kunnon puolesta yhtä haparointia. Yritin hakea fiilistä katsomalla perjantaina UTMB:n livelähetystä. Käsittämättömän upeita Suomalaissuorituksia, joita seuratessa ei voinut muuta, kuin tulla hyvälle tuulelle. Lopulta annoin itselleni pari kuvitteellista avaria poskelle ja päätin lähteä Nuuksioon sillä taktiikalla, että unohdan koko BTTF:n. Nyt mentäisiin todellakin askel kerrallaan ja mietittäisiin sitten vasta kisan jälkeen, miten siitä eteenpäin.

Aja! - Terho Lahtisen lähtömerkin kaikuessa ilmoille pääsin vihdoin piinastani ja matkaan. Jollakin minulle hyvin epätyypillisellä tavalla onnistuin unohtamaan polven tuntemusten kuulostelemisen lähes kokonaan alusta asti. Epätyypillistä oli myös se, että meno maistui jo alussa yllättävän hyvältä. Ei ollut sitä normaalia diisselkoneen hitautta, joka laittaa kropan yskähtelemään ensimmäiset viisi kilometriä. Nautin älyttömästi Nuuksion nopeasta reitistä. Pyhän kivikoissa toikkarointien jälkeen tuntui mahtavalta päästä juoksemaan nopeasti edettävää polkua. Niinpä tuli hieman keulittua vauhtien osalta ja jo kympin paikkeilla alkoi koipi painamaan. Swinghillin mäki ei tuntunut mitenkään pahalta. Nousu ei ole kovinkaan pitkä, mutta sen jälkeen olevassa ensimmäisessä huollossa aloin ounastella, että kohta hyytyvät jalat. Ounastelut eivät menneet pieleen. Ekan ja tokan huoltopisteen väli oli osaltani todella takkuista etenemistä. Tuolle välille osui myös kisan hitaimmin edettävä pätkä, joka raskailla jaloilla tuntui todella hitaalta. Oli melkoisen synkkiä hetkiä. Toiseen huoltoon tullessani laitoin Sekopääjuoksijalle viestiä. Hän oli paikanpäällä seuraamassa kisaa, joten oltiin sovittu, että laitan aina huoltopisteille päästyäni tilannetiedotusta, jotta hän tietää, miten homma etenee. "Toine juomapiste. Vittu mitä paskaa. Ei kulje. Polvi ok." No joo - siinä aika hyvin tiivistettynä sen hetken fiilikset. Tuossa yhteydessä olin unohtanut puhelimen näppäinlukon auki ja sen lisäksi, että puhelin lähetti Sekopääjuoksijalle ja veljelleni liudan kuvia juoksureppuni taskusta, se soitti Sekopääjuoksijalle WhatsAppin kautta videopuhelun. Tuo on ominaisuus, jota en ole ikinä käyttänyt, joten olin ihmeissäni, kun miehen naama ilmestyi yhtäkkiä ruudulle. Tuo vahinkopuhelu osoittautui kuitenkin ilmeisen tarpeelliseksi, koska sen jälkeen alkoi taas kulkemaan.


En tiedä, mitä tuon toisen huoltotauon aikana tapahtui, mutta voisin jopa vähän maksaa, jos joku kertoisi minulle sen. Nimittäin seuraavien kuuden kilometrin aikana tapahtui jotain, mitä en ole ennen kokenut. Toiselta huoltopisteeltä lähdettyäni olin yhtäkkiä kuin uudestisyntynyt. Tästä alkoi polkuhurmos. On todella vaikea kuvailla tuota fiilistä sanoin. Olen yrittäessäni kirjoittanut rivit tähän ja pyyhkinyt ne pois jo useaan otteeseen. Parhaiten sitä tunnetta kuvaa puhdas ilo. Vajosin täysin sen hetken vietäväksi ja juoksin vailla mitään painetta tai pyrkimystä. Kuin leikkien. Aiemmin raskailta tuntuneet jalat olivat yhtäkkiä kepeät ja meno oli niin helppoa, että lisäsin koko ajan vauhtia. En tuntenut hengästymistäni, vaikka taatusti huohotin ääneen. Tuon hurmoksen aikana juoksin jalkani alta. Täydellistä juoksun riemua, joka oli kaiken sen arvoista mitä hurmoksestani seurasi. Yhtäkkiä säpsähdin ja tajusin, että sykkeeni on aivan kaakossa. Tämän jälkeen jalat alkoivat pikkuhiljaa muutua betoniksi. Viimeiselle huoltopisteelle päästyäni laitoin taas tilannetiedotusta menemään. "Vika huolto. Sain jonkun hurmoksen päälle ja juoksin jalat tos vikalla välillä aivan ojoon. Aika hapokasta nyt. Tulee kiva loppu"



Viimeisestä 9 kilometristä oli hurmos kaukana. Parhaiten tuota pätkää voisi kuvailla vaisuksi taaperrukseksi. Tuntuu kuin kaikki minusta olisi irrotettu tuolle kuuden kilometrin pätkälle ja nyt tuon hölmöilyn jälkeen maksettaisiin kalavelat, kun tonnin painoisilla koivilla yritettiin raahustaa maaliin. Silti olin älyttömän onnellinen siellä Nuuksion metsässä. Kisasta oli tullut minulle kaikkea muuta kuin hälläväliä juoksu ja se oli minulle todella merkityksellistä. Yhtäkkiä jokainen mennytkin BTTF -kisani nousi uudelleen arvoonsa ja ymmärsin, kuinka paljon olen niistä jokaisesta saanut. Loppusuora maaliin tuli keveiden jalkojen sijaan keveällä mielellä. Olin niin iloinen, että polvi kesti, mutta eniten iloitisin siitä juoksun riemusta, jota matkani aikana olin saanut kokea. Ymmärsin myös, miten tärkeiksi kisan aikana koetut hetket muodostuvat jälkikäteen. Se tunteiden vuoristorata, jota yhden kisan aikana käy läpi, on jotain ihan ainutlaatuista. Sellaista on vaikea kokea missään muualla. Onneksi lähdin Nuuksioon. Onnekseni!


Kiitokset kisajärjestäjille ja kaikille reitin varrella ja juomapisteillä. Upea tapahtuma, jonka tunnelma ei jätä ketään kylmäksi. Tulen taatusti uudelleen.



SHARE:

perjantai 31. elokuuta 2018

Riippumattoretki Helvetinjärvelle

Suomen Luonnonpäivän aattona, neljä naista eri puolilta Suomea tapaa toisensa Helvetinjärven kansallispuiston parkkipaikalla. Halaamme toisiamme, "ihanaa vihdoin tavata". Rinkat selässä lähdemme kävelemään yöpymispaikkaamme. Pystytetään teltta ja kiinnitetään riippumatot puihin. Iltanuotion äärellä syömme retkieväitä ja juttelemme aivan kuin olisimme aina tunteneet. Yöllä sataa kaatamalla, mutta olemme suojassa katosten alla ja teltassa. Luonnonpäivän aamu valkenee aurinkoisena. Kaikki pulahtavat vuoron perään aamu-uinnille. Vesi tuntuu kylmältä, mutta silti niin hyvältä. Tällä tavalla haluaisin aina herätä. Aamupala kalliolla, kahvit nokipannusta, sateen jälkeinen raikas aamuilma. Voiko parempaa olla?

Luonnonpäivänä kiertelemme kansallispuistossa ja käymme ihmettelemässä Helvetinkolun sammaleen peittämiä vihreitä seinämiä. Päiväkahvit pysähdymme nauttimaan mättäälle, kun kahvihampaita alkaa kolottaa. Puhumme rakkaudestamme luonnossa liikkumiseen. On helppo jutella, kun jaamme saman intohimon ja innostuksen.

Toiseksi illaksi leiriydymme Haukanhietaan. Hiekkarannalle on pystytetty paljon telttoja ja nuotioiden ympärille on kertynyt porukkaa nauttimaan elokuun viimeisestä illasta. Suomen luonnopäivä tarjoilee parastaan. Kiinnitämme riippumatot puihin. Tänä yönä ei katoksia tarvita, koska luvassa ei ole sadetta. Jokainen haluaa ihastella tähtitaivasta riippumatostaan. Auringon laskiessa taivas värjäytyy lilan, pinkin ja oranssin sävyihin. Emme pysty lopettamaan sen ihastelemista. Luonto todellakin on paras taidemaalari. Tuollaisia värejä on mahdotonta yhdenkään  ihmisen toistaa.

Illan pimetessä kokoonnumme nuotiolle valmistamaan ruokaa. Jopa retkimuona pussistakin maistuu todella hyvältä. Satu paistaa meille lättyjä ja Sini grillaa vaahtokarkkeja nuotiolla. Vähän siirappisia hetkiä, mutta näitä jokainen tarvitsee elämäänsä silloin tällöin. Lopulta raittiin ulkoilman väsyttämät retkeilijät käpertyvät riippumattoihinsa. Kirpeä yö tarjoilee vielä unohtumattoman täysikuun, joka katoaa usvan peittämään horisonttiin nopeasti. Riippumaton syleilyyn on hyvä nukahtaa. Kiitos Suomen luonto. Taas annoit niin valtavasti vaatimatta mitään.






Kuva: Hanna Kiiski








Yksi parhaita asioita tämän blogin kirjoittamisessa on ollut vuorovaikutus muiden bloggareiden kanssa. Oli mahtavaa vihdoin päästä tutustumaan Hannaan, Satuun ja Siniin livenä. Ihania, inspiroivia ja positiivisella energialla ladattuja naisia. Viikonlopun aikana puhuimme paljon somemaailmasta ja tällä kertaa nimenomaan niistä positiivisista vaikutuksista, joita se tarjoaa. Ihan liikaa tartutaan usein niihin negattiivisiin piirteisiin. Koen, että jokainen näistä kolmesta naisesta on välittänyt positiivista inspiraatiota bloginsa välityksellä aidosti. Livenä heistä välittyi ihan samanlainen kuva, kuin mitä olen heidän blogejaan lukiessa saanut. 

Käyppä inspiroitumassa:
Sporttaillaan (Hanna ei tällä hetkellä valitettavasti kirjoita blogiinsa uusia juttuja, mutta vanhoissa postauksissa riittää rutkasti mahtavaa luettavaa)


SHARE:

tiistai 21. elokuuta 2018

Pyhä Tunturimaraton

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, valmistautuminen Pyhän Tunturimaratonille ei sujunut lainkaan suunnitelmien mukaan. Ennen kisaa fiilikset olivat vahvasti sellaiset mitäköhän tästäkin nyt tulee ja kisapäivän saapuessa jännittyneet tunnelmat vain kasvoivat. Kisahermoilu omalla kohdallani heijastuu yleensä suoraan tehtyjen treenien määrästä. Vähälle jäänyt treenaaminen tarkoittaa isoa kisajännistystä. Pallaksen ja Pyhän välissä total treenimääräni oli 2 juostua kilometriä. Voitte tästä arvioida hermoiluni määrän. Ei ollut vahva tai luottavainen olo missään määrin. Kun päälle lisätään vielä se, että kantapään ja polven kestävyys oli täysi kysymysmerkki, niin jännäpissalla tuli rampattua ennen kisaa normaaliakin enemmän. Mietiskelin, että näiden ongelmien jälkeen voin olla todella tyytyväinen, jos pääsen seitsemässä tunnissa maaliin. Tai maaliin ylipäätään.


Matkaan lähdin tällä kertaa melkolailla erilaisella tankkaussuunnitelmalla ja eväsarsenaalilla kuin aikaisemmin. Energiaa oli messissä huomattavasti vähemmän kuin normaalisti johtuen siitä, että Pyhän kisassa huoltopisteitä on paljon. Matkan varrelle mahtuu yhteensä 5 huoltopistettä, joten energiaa pystyy tankkaamaan huolloissa, eikä repussa tarvinnut kantaa niin paljoa syötävää mukana. Pelasin myös vähän upporikasta tai rutiköyhää ja mukaan lähti kaikkien ohjeiden vastaisesti urheilujuomaa, jota en ollut testannut vielä kertaakaan aiemmin. Kovasti pussinkyljessä vakuuteltiin, että tämä legendaarinen Tailwind energiajauhe ei aiheuta minkäänlaisia vatsavaivoja. Kun nyt muutenkin olitiin vähän riskillä liikentessä, niin ajattelin että vedetään nyt sitten kunnolla lisäjännitysmomentteja kisaan. Tailwind, jonka Sekopääjuoksija nimesi pyrstöyskäjuomaksi, toimi kuitenkin hyvin eli mitään vatsavaivoja tai muita ongelmia energian kanssa ei ilmaantunut. Tosin - en ole yhdessäkään kisassa tai lenkillä rampannut puskapissalla niin paljoa, kuin Pyhällä. Tailwind tuntui tulevan suoraan lävitseni ja könysin kyykkimään kuusenjuurelle jatkuvalla syötöllä. Kertonee muuten jotain meikäläisen loistavasta suuntavaistosta, että jossakin kohtaa pitstopiltani polulle palatessani jouduin hetken aikaa miettimään kumpaan suuntaan olin menossa. Tämän jälkeen päätin, että kaikki puskapysähdykset suoritan jatkossa polun vasemmalle puolelle. Onneksi reitit on näissä kisoissa aina merkitty hyvin. Muuten saattaisi tulla pitkiä reissuja minulle ja etsintäpartioille.

Lähdöstä homma eteni tuttuun tapaan. Ensimmäiset viisi kilometriä todella tahmeaa ja tuskaista, jonka jälkeen juoksu alkoi joten kuten kulkea. Tällä kertaa tosin tuo joten kuten erityisen alleviivatusti. Kuukauden juoksutauko kyllä väistämättä tuntuu koko kropassa. Kuulostelin myös koko ajan kantapään tunemuksia ja jossakin kohtaa jouduin jo vähän huomauttamaan itseäni, että turha kuulostella. Murehditaan sitten, jos kipua ilmaantuu. Eihän se kantapää sitten ongelmaksi tällä reissulla muodustunutkaan. Tuokin todisti taas sen, että eipä tuolla juostessa kannata etukäteen mahdollisia ongelmia spekuloida. Niitä joko tulee tai ei tule. Ennalta murehtiminen on aika lailla hukkaan heitettyä energiaa.

Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Reitistä minulle on jäänyt mieleen päällimmäisenä kolme asiaa. Kivikko, rakka ja irtokivet. Reitti koostui pätkistä, joissa pystyi minun taidoillani jotenkuten juoksemaan, muttei todellakaan kannattanut nostaa katsettaan polulta hetkeksikään, pätkistä, jotka olivat nopeasti juostavaa, helppoa retkeilyreittiä ja pätkistä, joissa ei meikäläisen taidoilla juostu senttiäkään. Noita viimeksi mainittuja pätkiä tuntui olevan yhdelle polkumaratonille ihan riittävästi. Vaikka kuinka paljon kaunistelisin, en voi sanoa nauttineeni reitin kivikko-osuuksista. Noilla pätkillä kokemattomuuteni metsäpoluilla vaeltamisessa näkyy. Meno muuttuu kävelyvauhdiksikin mitattuna tuskallisen hitaaksi. Paljolti tämä johtuu liiasta varovaisuudesta. Asettelen jalkojani kivien päälle harkiten ja koipien sovitteluun ja helpoimman linjan etsimiseen menee luvattoman paljon aikaa. Oma hitaus ja varovaisuus alkaa turhauttaa. Pitäisi varmaan rakentaa omaan pihaan joku rakkasimulaattori.

Kuva: All About Lappland / Alexander Kuznetsov

Kisa eteni osaltani verkkaiseen tahtiin. Puolivälin huollossa kello näytti aikaa kuluneeksi 3:30. Oli aika leppoisat fiilikset. Tiuhat huoltovälit rytmittivät matkantekoa mukavasti ja kilometrit kertyivät jotenkin huomaamatta. Ei ollut ongelmaa energioiden kanssa ja taitoin matkaa ilman paineita loppuajasta. Pääasia, ettei kantapäähän satu. Etenin kisan häntäpäässä ja alkua lukuunottamatta sain taittaa matkaa yksinäni. Nautin taas tuosta yksinmöllöttelystä ihan valtavasti. Jotenkin huvittavaa hakeutua massatapahtumiin ja pyrkiä siellä omaan rauhaansa. Onneksi hidas vauhtini usein takaa sen, että saan olla omissa oloissani. Kyllä silti välillä mietin onko paikkani näissä kisoissa ollenkaan vai voisinko käydä vain omilla juoksuvaelluksilla ihan keskenäni. Toisaalta nämä kisat toimivat hyvänä treenimotivaation lähteenä, joten uskon, että näillä on jatkossakin paikkansa juoksukalenterissani.

Pyhän reitistä jäi mieleen myös se, että matkan varrella olevat nousumetrit kertyivät jotenkin huomaamatta. Muistan katsoneeni kelloani ja ihmetelleeni, missä vaiheessa näytöllä näkyvät 900 metriä olin oikein kivunnut. Mieleen ei muistu lopun nousurypistyksen lisäksi oikein mitään selkeää tunkkauspätkää. Ehkä olen tuijottanut koipiani kivikoissa niin herkeämättä, että nousut ovat jääneet huomaamatta. Lopussa toki pääsi kipuamaan kivillä maustetussa ylämäessä sydämmensä kyllyydeestä, mutta ei tuokaan pätkä niin mahdottoman pitkältä nousulta tuntunut. Pyhän kisan nousuprofiili onkin varsin maltillinen. Haaste tulee ennenminkin reitin tekinisyydestä kuin nousuista. Suosittelen kisaa ketterille menijöille.


25 kilometrin kohdalla juoksin pitkin jotain helpompaa polkupätkää, kun vasemmassa polvessa alkoi vihloa huolella. Kipu paheni jokaisella juoksuaskeleella. Tuttu kipu. Viimeksi tunsin tuon Pallaksen viimeisillä kilometreillä ja nyt kipu teki paluun astetta voimakkaampana. Juoksijan polvi. Helvetin juoksijan polvi. Tiesin heti, että tämän kisan juoksut alkavat olla nyt siinä. Siirryin kävelemään ja kun polvi ei kävellessä sattunut ollenkaan, tein saman tien päätöksen jatkaa kävellen maaliin. Aikaa kyllä olisi. Vai olisiko? Välillä 25-33 km tuli tehtyä monenmoisia laskelmia, kun ynnäilin päässäni olevaa matkaa ja kilometrivauhtia, jota pitäisi pitää yllä, jotta pääsisin aikarajassa maaliin. Leppoisa matkan taittaminen katkesi tuohon, kun homma alkoi mennä aikaa vastaan taisteluksi. Sekopääjuoksija oli Pyhän reiteillä maastopyöräilemässä ja kohtasimme ennen toiseksi viimeistä huoltoa. Olin tullut ynnäilyissäni siihen tulokseen, että meikäläisen kävelyvauhdilla tulee olemaan lähes mahdotonta ehtiä maaliin ajoissa. Olisi pakko myös juosta pätkiä, jotta ehtisin. Oli melko vähäsanainen kohtaaminen. Suoraan sanottuna vitutti huolella. Onko tässä nyt järkeä kiirehtiä, jos maalissa odottaa hylätty suoritus. Jokke sattui olemaan huollossa paikalla ja taisin hänellekin sanoa, että hieman mietityttää ehdinkö ajoissa maaliin. Hän kannusti jatkamaan ja vetämään takkia niskaan, koska tunturissa oli menossa joku myräkän poikanen. Sekopääjuoksija siirsi takin repussani niin, että se oli paremmin hollilla ja lähdin tikkaamaan eteenpäin.

Tuon huollon jälkeen päätin, että etenen lopun niin nopeasti kuin suinkin pystyn. Ei ainakaan jäisi harmiteltavaa, jos en ehtisi aikarajassa maaliin. Tunturiin päästyäni tuuli oli yltynyt ja t-paidassa alkoi olla kylmä. Kaivoin takin esille ja pelkäsin, että tuuli vie sen mennessään ennen kuin ehtisin saada sen päälleni. Takki ei kuulunut Tunturimaratonin pakollisten varusteiden listalle, mutta itse olen sitä mieltä, että vedenpitävä takki kannattaa pakata reppuun mukaan aina kaikille puolimaratonia pidemmille matkoille. Kävellessä saattaa tulla todella kylmä. Varsinkin tunturissa.

Jälleen kerran maisemat tunturissa mykistivät. Teki mieli jäädä paikalleen tuijottamaan näkymää, mutta yltyvä tuuli ja tikittävä kello pakottivat eteenpäin. Kun laskeuduin alas helppokulkuiselle retkeilureitille oli pakko pistää juoksuksi. Polvi kesti pieniä pätkiä juoksua, kunnes kipu laittoi irvistelemään sen verran paljon, että jatkoin pikakävelyä eteenpäin. Alamäissä alkoi kipu tuntumaan jo kävellessäkin, joten en odottanut innolla lopun jyrkkää laskettelurinnettä. Tuo pätkä pitäisi olla se, jossa rallatellaan alamäkeä niin lujaa kuin uskaltaa maaliin, mutta tiesin jo ennalta, että meikäläiselle tuosta alamäestä muodostuu kaikkea muuta kuin rallattelua.


Kisareitti taittaa lopussa retkeilyreitiltä polulle, josta jatketaan kohti viimeistä nousua. Kello tikitti armottomasti aikarajaa kohti. Tuijotin tunturin päällä olevaa mastoa ja mietin, että tuon juurelle olisi nyt päästävä niin nopeasti kuin mahdollista. Ylämäki ei ollut osaltani nopea. Mieluusti näkisin, miten kärkinaiset ja -miehet etenevät tuossa kohtaa. Paikoin polku katosi ja askelsin kiveltä toiselle kieli keskellä suuta. Lopulta pääsin kivikoiden ylitse ja kohti viimeistä kipuamista. Tunturin päällä näin tutun pakettiauton ja yritin tähyillä, onko Saastamoisen Juha jossakin kuvaamassa. Lopulta näin, että Juha valokuvaa autonsa sisältä ja auton viereen päästyäni kysyin kuinka pitkä matka maaliin on. Aikaa maalin sulkeutumiseen oli enää alle 10 minuuttia. "Kilsan verran". Samassa myös Jokke käveli vastaan ja sanoi, että "nyt kannattaa ehkä pistää juoksuksi". Tein työtä käskettyä ja siirryin juoksemaan v-sanojen höystäessä matkantekoani.


Molemmat kuvat: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Laskettelurinteen päällä näin, että Sekopääjuoksija odotti alhaalla pyöränsä kanssa. Hän huusi moneen otteeseen jotain, mutta en kuullut tuossa kohtaa mitään. Varmaan omat kirosanani vaimensivat kaikki äänet ympäriltäni. Yritin ensin edetä alamäkeä normaalisti, mutta eihän siitä mitään tullut. Sitten jatkoin sivuttain jotain puolittaista hevosloikkaa, jotta pääsisin nopeammin alas. Ketutti aivan älyttömästi, kun en pystynyt etenemään nopeammin. Katsoin kelloani ja näin kuinka kahdeksan tunnin aikaraja menee umpeen. Harmitti ehkä sekunnin, jonka jälkeen jatkoin loikkimistani alaspäin. Olin jo lähes alhaalla, maaliin enää muutama kymmenen metriä, joten tuossa kohtaa hyvän olon endorfiinit alkoivat jo virtaamaan kropassa. En jaksanut pilata maalihetkeäni voivottelemalla ajan umpeutumista. Niinpä otin perinteiseen tapaan loppukirin ja juoksin maaliin niin lujaa, kuin pystyin. Kello pysähtyi ajassa 8:03. Maalissa oli tosi hyvä fiilis. Olin ehkä jopa vähän hämilläni siitä, miten vähän polvikipuilu ja aikarajan umpeutuminen harmitti. Enemmän olin kiitollinen sen kertaisesta kokemuksestani. Myöhemmin huomasimme, että olin kuitenkin saanut hyväksytyn suorituksen. BTTF putkeni siis jatkuu myös tuloslistalla. Omassa mielessäni se jatkui siinä kohtaa, kun ylitin maaliviivan.

Nutsille kiitokset, että mahdollistatte nämä kokemukset meille. Nämä ovat monella tapaa unohtumattomia päiviä. Olette elämyksien tuottajia potenssiin kymmenen.

Lopuksi - tätä kisaraportti kirjoittaessani mietin paljon sitä, haluaako joku mahdollisesti nyt kritisoida sitä, että sain kisasta hyväksytyn suorituksen, vaikka ylitin maaliviivan maalin sulkeutumisen jälkeen. Mietin, onko järkevämpää jättää mainitsettamatta tuo asia postauksessani. Hyväksytty tulos oli järjestäjän tekemä päätös, johon minulla itselläni ei ollut muuta tapaa vaikuttaa, kuin suorittaa kisa läpi lähtöviivalta maaliin asti. Olisin hyväksynyt myös hylätyn tuloksen. Syy miksi asiaa mietin johtuu siitä, että polkujuoksussa olemme viime aikoina nähneet käänteen, jossa osallistujille on langetettu syystä tai toisesta aikasakkoja. En tunne yksityiskohtia, mutta oletan, että aikasakot on langetettu jonkun toisen osallistujan tai kisan ulkopuolisen henkilön tekemän protestin johdosta. Säännöt ovat sääntöjä ja ymmärrän, että protestin saapuessa järjestäjällä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin tulkita sääntökirjaa mahdollisimman tarkasti ja langettaa mahdolliset aikasakot näiden tulkintojen perusteella. Jossakin todettiin, että käänne tarkoittaa lajin muuttumista enemmän kilpailu-urheilumaisempaan suuntaan. Hyvä niin, tämä vie varmasti lajia eteenpäin, mutta itse toivoisin, että tämä tietynlainen ryppyotsaisuus ei leviäisi myös meidän lajia kuntoilumielessä harrastavien keskuuteen. Tietyt asiat, kuten roskaaminen, epäurheilijamainen käytös ja kilpakumppanin auttamatta jättäminen ovat tietenkin aikasakkoon oikeuttavia asioita, mutta ei aleta suolaamaan toisiamme tieten tahtoen. Lajimme yksi parhaimmista asioista on mielestäni aina ollut tietynlainen reilu meininki ja yhteisöllisyys, johon ei liika tiukkapipoisuus sovi. Samat säännöt toki pitää olla kaikilla ja niitä pitää noudattaa. Uskon kuitenkin, että näissä kisoissa liikkuu porukkaa, joka ei tarkoituksellisesti sääntöjä lähde rikkomaan. Iso osa meistä on kilpailemassa vain ja ainoastaan itseään vastaan.

No toisaalta, tuskinpa meikäläisen muutamalla minuutilla yliajassa vedetty kisasuoritus kiinnostaa ketään niin paljon, että joku haluaisi asiasta sen kummemmin protestoida. Kuten todettu, itselleni merkityksellistä tällä kertaa oli se, että suoritin reitin läpi lähdöstä maaliin. Loppuajalla ei nyt ollut minulle suurtakaan merkitystä. Tämä retki antoi minulle jälleen henkisesti todella paljon. Se, jos mikä on minulle merkityksellistä. Ei se, mitä tuloslistassa lukee.

 Kuva: Onevision.fi /Juha Saastamoinen

SHARE:
Blog Design Created by pipdig