keskiviikko 8. elokuuta 2018

Mutkia matkassa - kohti Pyhä Tunturimaratonia

Valmistautuminen kohti ensi lauantaina juostavaa Pyhä Tunturimaratonia ei olisi voinut kovin paljoa huonommin mennä. En ole nimittäin päässyt juoksemaan ollenkaan. Ongelmat alkoivat oikeastaan jo lievänä Aulanko Tower Trailin jälkeen. Kisan jälkeen aloin kärsimään pienestä lonkkakipuilusta, minkä johdosta keventelin treenejä melkoisesti. Lonkka ei vaivannut juostessa ollenkaan, mutta kipuili kävellessä. Oli melkeinpä sellainen fiilis, niinkuin jokin olisi pienesti pois paikoiltaan. Fyssari käsitteli lonkkaa, mutta tuosta käsittelystä ei ollut sanottavammin apua. Niinpä lähdin Pallakselle vähän pelko persuksissa. Lonkka ei kuitenkaan kisassa vaivannut ollenkaan. Sen sijaan lopun tiepätkällä ilmaantui polveen juoksijan polvi -tyyppistä kipua. Kisan jälkeen päätin antaa kropalle viikon totaalilevon ja sen jälkeen katsoa, miltä polvessa tuntuu. BTTF -tourista oli takana neljä kisaa eli seitsemän kisan putkesta jäljellä olisi enää kolme. Hyvä paikka hieman vetää henkeä ja palautella kunnolla. Kului viikko ja pari päivää päälle. Hellettä ja työkiireitä. Kropassa alkoi kuitenkin tuntua jo hyvältä ja tarkoitus oli palata treenien pariin. Sitten ilmaantui lisää mutkia matkalle. Laitoin aamulla töihin lähtiessa jalkaan uudet kengät, joiden kanssa tuli sitten taplailtua iltaan asti. Seuraavana aamuna kantapäässä tuntui hieman pahalta. Eri kengät jalkaan, mutta päivän aikana kipu alkoi voimistumaan. Lopulta kantapää oli niin kipeä, etten pystynyt varaamaan sille painoa ollenkaan. Plantaarifaskiitti!?! Tuo pelätty kantapäävaiva, joka vie tyypillisesti juoksijan telakalle pahimmassa tapauksessa moneksi kuukaudeksi. Ei hemmetissä nyt tähän kohtaan.

Päätin saman tien laittaa koiven totaalilepoon. Oli sopivasti viikonloppu tulossa, joten päätin rajoittaa kaiken liikkumisen niin minimiin kuin mahdollista. Ei painoa kantapäälle ennenkuin kipu olisi helpottanut. Kylmää, venyttelyä, teippausta. Tulipa testattua kaikki keinot kantapääkivun helpottamiseksi. Oireet eivät sitten kuitenkaan ihan sopineet plantaarifaskiittiin, koska minulla ei ollut mitään aamu-/liikkeellelähtökipua, joka on tyypillistä plantaarille. Puolitoista viikkoa ja sain jalan siihen kuntoon, että kantapää oli kivuton ja pystyin kokeilemaan juoksemista. Pari kilsaa kevyttä hölkkä-kävelyä ja kaikki tuntui hyvältä. Uskalsin antaa itselleni luvan lähteä Pyhälle.

Kävin maanantaina fyssarilla LPG-hoidossa ja tuossa yhteydessä havaittiin, että kantapäävaivaisen, vasemman jalan pohje on aivan hirvessä jumissa. Olen tässä nyt laskeskellut yksi yhteen ja pohdiskellut, että voisiko tämä kantapääkipu juontaa juurtaan tuohon lonkkakipuiluun. Lonkkakipu on oikealla puolella, kantapääkipu vasemmalla. Voisiko tuolla oikean puolen lonkassa jumittaa joku siten, että vasen puoli/kantapää/pohje kuormittuu tavallista enemmän? Tänään menen vielä osteopaatille, joten katsotaan löytyisikö sieltä joku järki tähän kaikkeen. Ko. osteopaatin käsittelystä olen saanut ennenkin apuja, joten minulla on vahva luotto, että kropassa olevia puolieroja saadaan korjattua tälläkin käynnillä.

Sanomattakin on silti selvää, että nyt lähdetään riskillä kisaan. Minulla ei ole Pallaksen jälkeen juostuna yhtään pitkää lenkkiä, jotta tietäisin, miten jalat kestävät pidempää juoksua. Polvi on ihan täysi kysymysmerkki. Huolettaa toki sekin, että mitä kroppa sanoo tällaisestä yhtäkkisestä rypistyksestä totaalilevon päälle? No toisaalta - vetihän Sekopääjuoksijakin 160 km lähes nollatreenillä läpi. Tuota olen nyt sitten hokenut päässäni tässä kisaviikolla. Vanhoilla pohjilla mennään.

Katkeaako BTTF -putkeni Pyhälle vai pääsenkö rämpimään Pyhä Tunturi -maratonin kunnialla maaliin asti? Instagram Storyn puolelle päivittyy lisää kisaviikonlopun tunnelmia. Ota seurantaan @kantapaaopistossa


Liikunta on viime aikoina ollut pääsääntöisesti tätä: Pihamaalla käyskentelyä, kukka- ja kasvimaalla kyykkimistä. Ihanaa silti tämäkin välillä.




SHARE:

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Nuts Pallas 2018 - miksi me juoksemme poluilla?


Tämä on erilainen kisaraportti. Koko matkan Pallaksella mietin, miksi siellä juoksen ja miksi ylipäätään tätä lajia harrastan. Kotimatkan aikana syntyi idea kysyä samaa muilta juoksijoilta. Omaa tarinaani siivittävät tällä kertaa muiden kertomukset siitä, mikä heitä vetää lajin pariin. Jokainen heistä osallistui tänä vuonna Nuts Ylläs Pallas kisaan ja jokaiselle päivä oli omalla tavallaan ikimuistoinen. 

Kuva:  Guillem Casanova Photography


Miksi?
Miksi mä teen tätä itselleni? Nuts Pallas 55 km kisaa on kulunut osaltani reilut 20 km ja olen täysin valmis keskeyttämään. Matkan teko on alusta asti ollut takkuista, muuttuen pikkuhiljaa tuskallisemmaksi. En tiedä, mikä kropassa on vialla, kun juoksu ei ole lähtenyt sujumaan ollenkaan. En saa energiaa kunnolla alas, jos yritän syödä, vatsa alkaa kramppaamaan. Otan suolaa, elektrolyyttijuomaa ja yritän muutenkin juoda koko ajan. Olo ei helpota. Sitä mukaa, kun energiat alkavat ehtymään, vajoan synkempiin ajatuksiin. Miksi teen tätä? Mikä ihme motivoi kerta toisensa jälkeen tällaiseen?

Tästä tulee jonkinlainen ripiitillä toistuva kela Pallas-Hetta matkalleni. Katson muita kisailijoita. Yhdessä ylämäessä nainen nojaa sauvojaan vasten ja näyttää siltä, että on pyörtymässä. Naisen kaveri pohtii, miten he voivat selvitä seuraavaan huoltoon. Kisan aikana näen monta matkan uuvuttamaa. Niitä, joiden eteneminen on muuttunut raskaaksi, itsensä teloneita ja niitä jotka ovat valmiita luovuttamaan. Jos tätä kaikkea seuraisi ulkopuolelta, se vaikuttaisi takuulla sekopäiden kokoontumisajoilta. Silti suurin osa meistä tulee tänne jälleen ensi vuonna uudelleen, takuuvarmasti suurin osa niistäkin, jotka nyt vannovat, etteivät tule enää koskaan. 

Ensimmäiselle huoltopisteelle päästyäni olen ylipuhunut itseni jatkamaan. Hyväksynyt sen, että tällä kertaa ei todennäköisesti ole juoksueuforiaa tulossa. Nyt on vain keskityttävä pysymään liikkeessä. Sivuuttaa paha olo ja keskittyä eteenpäin menemiseen. Yritän saada huollossa banaania ja sipsiä alas. Nollata päästä kaiken empimisen jatkamisesta.

Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Tavoitteiden asettaminen ja itsensä voittaminen
Lähden jatkamaan ensimmäiseltä huoltopisteeltä. Huoltotauko on tuonut hieman energiaa ja polku muuttunut nopeammin juostavaksi. Juoksu ei maistu edelleenkään, mutta pakotan itseäni eteenpäin. Jalat tuntuvat betonilta ja kompastelen jatkuvasti. Tämä kisa on palauttanut minut maan pinnalle tylysti. Ehkä nämä matkat eivät ole minua varten? Mikä pakottava tarve minulla on ylipäätään haastaa itseäni yli oman sietokykyni? 

”Mulle Ylläkselle lähteminen oli tärkeää, koska viime vuonna koin elämäni rankimmat hetket juurikin tuolla tunturissa. Halusin revanssin, jotta saan korvattua huonot muistot onnistumisella. Tietoisuus siitä, miten huonossa kunnossa voi selvitä kisasta maaliin antaa voimia jatkaa vaikeina hetkinä eteenpäin. Yritän myös aina nauttia kisoissa siitä matkasta ja muistuttaa itseäni, että väsyminen vaan kuuluu asiaan. Kai se itsensä voittaminen on mulle se juttu. Mulla pitää kuitenkin aina olla joku tavoite. Ilman motivaatiota lenkille lähteminen kaatosateessa, 32 asteen helteellä, pakkasella, pimeellä, kun väsyttää tai olis muutakin tekemistä on paljon vaikeempaa. Tänä vuonna juoksu sujui hyvin, mutta siitäkin huolimatta mietin jossakin vaiheessa, että miksi helvetissä olen täällä. Nopeasti sitä kuitenkin muistaa, kuinka siistiä on juosta maalisuoraa pitkin. Parhaimpia fiiliksiä on ne, kun juoksu kulkee, nautit ja ajattelet, miten muut ihmiset ei kyllä tajua, mistä kaikesta ne jääkään paitsi!” Nelli Avikainen, 30 km.

Kuva: Guillem Casanova Photography

Ajatus lähteä juoksemaan koko Buff Trail Tour Finland läpi alkaa Pallaksen tuntureilla räpiköidessä tuntua koko ajan tyhmemmältä idealta. Silti samaan aikaan tiedostan, että jos nyt keskeytän, sarja katkeaa ja haave kaikkien kisojen läpi juoksemisesta on siinä. Punnitsen mielessäni keskeyttämisen tuomaa hetken helpotusta sitä vastaan, kuinka paljon jälkeenpäin harmittaa, jos homma katkeaa tähän. Moni voisi sanoa, että ainahan siellä voi keskeyttää, jos tuntuu vaikealta. Uskon, että jokainen tuolla poluilla juokseva tietää, kuinka vaikeaa keskeyttäminen itse asiassa on. Ei tuolla kukaan jätä leikkiä kesken heppoisin perustein. Matkan varrelle mahtuu yhtä monta asetettua tavoitetta, kuin on juoksijoitakin. Olipa tavoite mikä tahansa, sen saavuttaminen tuntuu uskomattoman hyvältä. Niin hyvältä, että se motivoi jatkamaan ja yrittämään uudelleen niidenkin kisojen jälkeen, kun tavoite jää syystä tai toisesta saavuttamatta. Käskytän jalkojani eteenpäin. Siinä hetkessä tavoitteeksi muodostuu vain maaliviivan ylittäminen ja se ettei BTTF -sarja katkea. Jalat toimivat, en ole oksentanut, liikun eteenpäin. Kaikki on hyvin.

Kovemmat haasteet ja kilpailuvietti
”Sain todellisen polkujuoksukipinän, kun kaverini osallistui kaksi vuotta sitten YPH kisaa. Näin kuvia reissusta sekä somessa videoita ja olin aivan myyty. Päätin heti silloin, että joskus minäkin olen tuolla ja vieläpä "perusmatkalla". En olisi koskaan uskonut, että se tapahtuisi näin nopeasti, koska en ole harrastanut juoksua kuin alle 2 vuotta. Jos jotain alan harrastamaan, niin tykkään myös kilpailla siinä, jotta voin katsoa millä tasolla olen. Minulla on aika kova kilpailuvietti. Lähdin pitkille matkoille koska maratoni tuntui liian helpolta, eikä tuntunut tarpeeksi kovalta haasteelta. Nyt minulla on takana 7 ultramatkaa ja jatkan tällä tiellä. Muistan YPH kisasta hyvin sen hetken, kun ennen Pallasta iski aivan järkyttävä koti-ikävä. Olin ihan maissa ja suoraan sanottuna vitutti. Onneksi sain käännettyä sen negatiivisen asian positiiviseksi ja sain siitä lisää voimia. Myös viimeinen nousu jäi mieleen kun jalat olivat ihan loppu, mutta silti jaksoi mennä eteenpäin ja sivuuttaa kivut pois.” Henry Aalto, 134 km

Kuva: Poppis Suomela

Luonto ja oman kunnon kehittäminen
2016 Nuts Pallas -kisa on jäänyt varmasti kaikkien osallistujien mieliin. Minulle se on jättänyt pienoisen kauhunsekaisen kunnioituksen reittiä ja kisaa kohtaan. Oma kisa tuolloin oli todella vaikea. Aloittelevan polkujuoksijan suuruudenhullu päähänpisto. Tähän kisaan startatessani olen ajatellut, että ainakaan yhtä pahalta ei voi tuntua. Nyt on sentään kilometrejä jo alla. Kuinka väärässä olenkaan. En pysty keskittymään muuhun, kuin että käskytän jalkojani eteenpäin ja yritän välttää kompastelua. Alan jo odottaa lopun tiepätkää. Yleensä vihaan asfalttia, mutta nyt kuvittelen, että tasainen tie tuo helpotuksen. Nämä kirotut kivet, ylämäet ja juurakot. Kömpelöt jalat, jotka eivät tunnu löytävän paikkaansa mistään välistä. Mikä näissä poluissa vetää puoleensa minua?

”Flat is boring, tiivistää aika hyvin miksi polut. Mutta miksi juoksu? Vajaa 4 vuotta sitten kesällä, saksalaisella pellolla Wacken festareilla pienessä kaljassa, kaveri ehdotti, että lähdetään lenkille ja tehdään lenkkisauna-perinne. Syksyllä sitten lähdettiin. Juoksu imi mukanaan, kun melkein heti toinen kaveri houkutteli Kiljavan poluille. Tasaisen tallaaminen ei varmasti olisi kantanut tänne asti. Polkujen maisemat ja joka askeleen erilaisuus viehättävät luontoa rakastavaa. Mikä sitten on kantanut harrastusta? Se mieletön fiilis, että tällä iällä voi kehittyä huimasti tässä hommassa. Viime viikolla tuli 42 vuotta mittariin. YPH 134 km oli yksi mittari ja välitavoite, jotta uskaltaa suunnitella tulevia haasteita. Seuraava suuri tavoite on Vaarojen 130 maaliin pääsy aikarajoissa ja ehjänä.” Riku Tiusanen, 134 km


Kuva: Guillem Casanova Photography

Nostan hetkeksi katseeni polulta ylös. Katson, kuinka polku mutkittelee tunturissa pitkälle horisonttiin. Maisema näyttää jatkuvan äärettömyyksiin. Kylmien väreiden hetki. Kropassa tuntuu tosi pahalta ja silti en haluaisi olla missään muualla nyt. Ei asfaltti ole minua varten. Meidän pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisen keskellä, jota ihminen ei ole rakentanut. Tuijottaa yksityiskohtia luonnossa ennemmin kuin itsessämme tai muissa ihmisissä. Se eheyttää paremmin meitä kuin mikään muu. Jatkan matkaani tarmokkaampana. Luonto ympärilläni on antanut taas takaisin vaatimatta mitään.


Kuva: Aapo Laiho

Oma aika ja meditatiivisuus
Pyhäkeron nousussa taakseni ilmaantuu mies, joka rupattelee hetken. En ole oikein juttutuulella ja vastailen lyhyesti. Olen aina ollut näissä polkukisoissa hieman sellainen yksinäinen taivaltaja. En oikein osaa kuvitella lähteväni matkalle porukassa tai juoksevani matkaa jonkun kanssa. Nautin omissa ajatuksissani taivaltamisesta liikaa. Sekopääjuoksija on poikkeus, mutta hänenkin kanssaan ollaan usein melko vähäsanaisia, jos yhdessä edetään. Usein minusta tuntuukin, että poluilla pääsen parhaiten tilaan, jossa saan olla 100% oma itseni. Hieman introvertti ja omissa maailmoissani. Tuntuukin, että polkujuoksu on välillä enemmän pääkoppaa kuin kroppaa kehittävä harrastus. Sen päätä nollaava vaikutus on minulle suuri henkinen voimavara.

”Polkujuoksu on minulle omaa aikaa itseni kanssa. Kliseisesti, mutta rehellisesti sanottuna, meditatiivista toimintaa. Se auttaa raskaammalla hetkellä, kun muistaa, että juoksee vain ja ainoastaan itseään varten. Pitkälle matkalle mahtuu lähes aina hyviä ja hankalia hetkiä. Kun muistaa tämän, se auttaa jatkamaan raskaamman hetken yli.” Antti Itkonen, 134 km.


Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Pyhäkeron laelle päästyäni en tunne kauheasti mitään. Kilometrit ovat tehneet tehtävänsä. Kun on keskittynyt ainoastaan käskyttämään jalkojaan eteenpäin, jokainen askel tuntuu saman arvoiselta. En osaa riemuita selätetystä noususta. Olen keskittynyt vain menemään eteenpäin. Päähän ei kauheasti turhia ajatuksia enää mahdu. Paha olokin on jäänyt jotenkin taka-alalle. Katson edessä avautuvaa alamäkibaanaa. Viimeksi en ole pystynyt juokemaan tässä kohtaa yhtään. Nyt annan jalkojen viedä. Puhdasta, lapsekasta riemua. Enää ei ole epäilystäkään, miksi poluilla juoksen.

Seikkailun halu, tuntemattomat kilometrit
Viimeisellä huoltopisteellä istun kiven päälle syömään banaania. Mäkäräiset pörräävät ahnaana ympärilläni, mutta en välitä niistä. Tiedän pääseväni maaliin. Tämä kisa ei ole osaltani onnistunut niin kuin sen etukäteen kaavailin menevän. Tämä on silti se pointti, joka minua näihin kisoihin paljolti vetää. Ennakkoon on todella vaikea tietää, millaiseksi päivä muodostuu. On aina pienoinen seikkailu lähteä poluille katsomaan, miten sen päivän haasteista selviää. Jokin tuossa epävarmuuden tilassa vetää puoleensa. Lähtöalueella fiilis on sanoinkuvaamattoman hieno. Kaikkien kasvoilta voi nähdä odotuksen ja innostuksen tunteen. Tuota fiilistä odotan joka kerta enemmän. Se on usein melkein siistimpää kuin maaliviivan ylittäminen. 

”Minua motivoi polkujuoksukisoihin ja pitkille matkoille ne tuntemattomat kilometrit. Homma muuttuu kiinnostavaksi siinä vaiheessa, kun on ollut liikkeellä pidempään kuin koskaan ennen. Kai se on sitten vähän myös sitä, että haluaa testata mihin kroppa ja mieli pystyvät. Minulle haaste tulee matkan pidentämisestä, ei suorituksen parantamisesta ajallisesti. Lisäksi kisat ovat aina vähän kuin seikkailuja, kun yhtään ei tiedä etukäteen millaisia haasteita kisan aikana kohtaa. Eniten kisoihin vetää kuitenkin niissä oleva tunnelma ja kanssakisailijat, joihin olen vuosien varrella tutustunut. YPH kisaan lähtemistä mietin tänä vuonna viime hetkeen asti. Kisatunnelma veti puoleensa lopulta niin paljon, etten malttanut jäädä pois.” Timo Ketola, 134 km


Yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys
Etukäteen olen päättänyt ottaa lopun tiepätkästä tällä kertaa niskalenkin ja juosta sen kokonaan. Kävellä ei tuolla helpolla pätkällä saa askeltakaan. Pusken eteenpäin, mutta pääkoppa lyö jarrua juoksulle. Välillä siirryn kävelemään ja joudun todella taistelemaan, että saan pätkiä juostua. Muillakin näyttää olevan samaa tietuskaa menossa. Vaikka etenenkin yksin, helpottaa hieman kun ympärillä on muitakin taistelemassa. Tämä pätkä muistuttaa meitä kaikkia taas siitä, miksi poluilla juoksemme.

”Polkujuoksukisoissa varsinkin, on melkein parasta tuo yhteisö. Kaikki treenaaminen ja reissun suunnittelu ja muut juoksijat. Välillä tuntuu, että juoksu on se helpoin osuus. On myös hienoa, kun saa jonkun uuden kaverin poluille mukaan ja huomaa, kuinka tämä polkupöljyys leviää. Poluilla juostessa on sekin parasta, että silloin ajalla ja vauhdilla ei ole merkitystä ja se on varmaan niitä hienoimpia asioita tuolla metsissä. Nyt viikonloppuna parasta kyllä oli huikeat maisemat ja ne kauheat kivikot, joiden jälkeen oli jo ihan voittajafiilis.” Kirsi Niemi, 30 km

Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Asfalttitietä kävellen taapertaessani ajattelen juuri, etten juokse enää askeltakaan, kun viereeni ilmaantuu Mira ja Janna. ”Lähde Johanna meidän mukaan”. Tuossa hetkessä yksinäiselle taivaltajalle tarjous, johon en voi olla tarttumatta. Tuntuu todella hyvältä, kun naiset nappavat minut messiin. Lämmin, toisista välittävä tunnelma, jossa kaikki tsemppaavat toisiaan. Sellainen on ilmapiiri näissä kisoissa. Se ei jätä kylmäksi edes tällaista omissa oloissaan viihtyvää polkumörköä. Miran ja Jannan kanssa jaksan taapertaa viimeisiä kilometrejä, kunnes polvi alkaa ilmoittamaan, että asfalttijuoksu saa riittää. Kiitän naisia vetoavusta ja siirryn kävelemään. Muutama sata metriä enää.

Se kaikki
"2015 mulla heräsi innostus polkujuoksuun ja joskus talvella tuli ilmottauduttua Nuts Pallas 55 km matkalle, jonka taapersin 9,5h maaliin. Fiilis ja kanssajuoksijat olivat niin mahtavaa porukkaa, että halu juosta polku-ultria kasvoi. 2017 YPH keskeytyi nikkaongelmiin, mutta fiilis oli hyvä ja kisasta jäi hampaankoloon sen verran, että oli pakko ilmottautua uudestaan. UTTF -ajatus heräsi talven 2017/2018 aikana ja päivitin keväällä matkan perusmatkaksi. KK 160km menikin taistellen maaliin ja palautuminen YPH:n perusmatkalle meni mukavasti. 
Pallaksen kisa lähti mukavasti hissukseen Ylläksen rinnettä nousten ja kuuma oli heti alussa. Juoda yritin niin paljon, kuin pystyi, mutta ensimmäisessä huollossa oli vain vajaa litra nestettä mennyt. Kellokkaan huollosta lähtiessa jo vatsa möyräisi siihen malliin, että oli alettava katselemaan paikka puskassa käymiseeen. Kisa etenei ja Äkäskeron päälle päästiin vielä hyvissä voimin, mutta sen jälkeen alkoi vatsassa höllyä ja tuntui, että neste jäi vatsaan killumaan. N. 38 km kohdalla tuli jyrkkä ylämäki, jonka puolessa välissä alkoi huippaamaan ja oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Muu porukka jatkoi matkaansa ja jatkoin hetken huilattuani yksin. Olo alkoi pikkuhiljaa huonontumaan ja hetken päästä okensin kaiken pihalle. Olo koheni hetkeksi ja jatkoin juoksemista, kunnes kaikki tuli taas pihalle. Tätä rumbaa jatkui n. 7 km Pahtavuoman huoltoon, jonne päätin jättää leikin kesken. Oksentelin vielä 3 kertaa raatobussin kyydissä ja vielä aamulla klo 6. 
Mikä mua vie uudestaan mukaan näihin hullutuksiin on halu haastaa itseään ja katsoa, mihin miehestä on. Mä en kuitenkaan voitoista taistele, joten itsensä voittaminen ja se, että oppii tuntemaan itseään paremmin, on parhaat palkinnot näistä reissuista. Ja kyllähän nuo maisemat reiteillä ovat vaan niin hienoja nähdä uudestaan ja uudestaan. Polkujuoksuyhteisö on myös niin mahtavaa porukkaa, että sekin on yksi isoimmista syistä, miksi tätä hommaa teen ja ultrille lähden mukaan. Ja kun kauas kotoa lähdetään, niin mennään sitten koko rahalla. Kisareissut on hienoja tapahtumia ja aina saa uusia kavereita ja some-tutuille kasvoja. Pidemmän tähtäimen tavoitteet on sitten Euroopan kisat, mutta niille ei mikään kiire ole. Pallaksen kisan jälkeen jo sunnuntaina kotimatkalla heräsi ajatus ensi vuodesta. Kolmas kerta toden sanoo." Pasi Pirhonen, 134 km

Kuva Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Elämästä nauttiminen, hetkessä eläminen
Maaliporttien näkyessä koko mennyt matka tuntuu yhtäkkiä silmänräpäykseltä. Kymmenen tuntia. Vielä hetki sitten matka on tuntunut päättymättömältä ja nyt se on vain pieni tuokio, jonka olen kokenut. Jotenkin aika on menettänyt merkityksensä matkallani.  

Minua on useasti kehotettu lopettamaan itseni kiusaaminen ja nauttimaan elämästä. Lakata suorittamasta. ”Eikö nyt jotain helpompiakin harrastuksia voisi olla?” En pidä ajatuksesta, että joku voisi määritellä toisen puolesta, mikä on elämästä nauttimista. Minulle elämästä nauttiminen tarkoittaa sitä, että teen sellaisia asioita, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen innostumaan. Sellaisia, joissa voin kokea olevani omimmillani. Poluilla juokseminen on minulle juuri sitä. Mahdollisuus irtautua kaikesta turhasta, olla läsnä vain ja ainoastaan siinä hetkessä, mikä nyt on käsillä. On todella vaikeaa selittää sitä hyvänolon fiilistä, jonka poluilla ja metsässä liikkuessani saan. Se on jotakin sellaista kokonaisvaltaista onnen tunnetta, joka mielen valtaa. Kisassa vaikeat hetket opettavat parhaiten hetkessä elämistä. Niistä ammentaa paljon muuallakin kuin juostessa. Olen joskus lukenut jostakin seuraavan lainauksen ”En halua vain olla hyvä vaikeissa asioissa. Haluan löytää hyvää vaikeista asioista.” Tähän lauseeseen ehkä kulminoituu se kaikki, miksi näihin kisoihin osallistun. 

Kun kuulen maalialueen äänet, siirryn juoksemaan. Lähestyvä maaliviiva tuo uutta virtaa kroppaan. Koko taaksejäänyt matka tuntuu päässäni sumuiselta ja epätodelliselta. En voi uskoa, että olen saanut käskytettyä itseni maaliin. Juoksen maaliporttien alta ja nostan nyrkin ilmaan. Se on merkki voitetusta taistelusta. Kuinka vahvaksi voikaan ihminen itsensä tuntea, vaikka kroppa on aivan lopussa. Istun maahan, "ei koskaan enää!" Silti melkein jo tiedän, että tulen tänne vielä uudelleen. Sekopäiden kokoontumisajojen maalialueella juoksijoiden ilmeistä näkee, ettei tarvitse kysellä miksi he täällä juoksivat. Aika moni näyttää löytäneen vastauksensa. Niin minäkin löysin jälleen kerran.

Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Lämmin kiitos Nelli, Henry, Riku, Antti, Timo, Kirsi ja Pasi, kun vastasitte miksi -kysymykseeni. Oli mahtavaa kuulla ja ennen kaikkea saada jakaa tarinanne. 

Loppuun normaalit kiitokset ja kumarrukset Nutsille. Ylisanani ovat jo kuluneet loppuun. Toivottavasti kiitos on luettavissa riveiltä ja rivien välistä.

Kiitokset myös kaikille kuvaajiille. Teette viikonlopun aikana melkoisia ultrasuorituksia kameran varressa. Nämä kuvamuistot ovat jokaiselle kisaajalle arvokkaita. Nöyrät kiitokset hetkien ikuistamisesta. 





SHARE:

torstai 5. heinäkuuta 2018

Aulanko Tower Trail


Aulanko Tower Trail juostiin viime viikonloppuna Hämeenlinnassa. Kyseessä oli kolmas Buff Trail Tour Finlandin osakilpailuista, matkana 22 km.

Voisi sanoa, että Aulanko Tower Traililla meni nappiin kaikki. Monipuolinen ja todella nopea reitti, hyvin järjestetty kisa, täydellinen juoksukeli ja oma suoritus. Kerrankin maalissa oli fiilis, että kisassa en olisi voinut tehdä mitään paremmin. Sain ryystettyä hitaista jaloistani kaiken irti ja tehtyä loppuvahvan suorituksen. Parasta oli fiilis siitä, että ehkä vihdoin on jotain kehitystäkin alkanut tapahtumaan. Aulangon kisa jätti myös pienen palon näille lyhyemmille matkoille. Ehkä BTTF:n jälkeen voisin juosta jatkossa enemmän näitä.

Olin laatinut kisaan sellaisen taktiikan, että Bodomin virhettä ei saa toistaa. Jalkoja ei saa ryystää loppuun ekalla puolikkaalla, vaan paukkuja pitää jäädä loppuunkin. Tarkoitus oli lähteä mittaamaan omaa kuntoa ja rutistamaan jaloista mehut huolella irti. Olin liikenteessä vahvasti sillä mielellä, että leppoisia viikonloppupitkiksiä voi vetää kotimaisemissa ihan ilmaiseksikin, joten tässä kisassa ei pk-sykkeillä mennä. Pahalta saisi tällä reissulla tuntua kunnolla. Olin asettanut tavoitteeksi päästä maaliin ajassa 2:45. Omalle tasolle kutakuinkin realistinen tavoite, joka vaatisi kuitenkin sen, että kaikki menisi nappiin. Vaikkakin aikatavoitetta oli siinä mielessä melko vaikea asettaa, että minulla ei ollut reitistä juuri muuta tietoa, kuin että nousumetrejä kertyy matkalle reilut 500 metriä ja että reitin pitäisi olla kohtuu nopea.

Oma kisa starttasi perinteiseen tyyliin hieman yskähdellen. Kun kroppa on diesel -tankilla varustettua mallia, kestää joka kerta se maagiset 5 kilometriä ennen kuin koneeni käynnistyy. Alussa edettiin ylämäkivoittoisesti leveää ulkoilureittiä pitkin ja vaikka koko porukka starttasi yhteislähdössä, ei reitti juurikaan ruuhkautunut. Syke huiteli alusta asti vahvasti VK-alueella, eikä paljoa laskenut sieltä matkan aikana. Erityisen tyytyväinen olenkin siihen, miten hyvin pystyin pitämään tasaista vauhtia yllä epämukavuusalueella. Oli sellainen fiilis, että jalat halusivat vain mennä, vaikka pää halusi ajoittain jarrutella. Jossakin puolivälin paikkeilla oli hieman tuskaisempaa etenemistä ja hoin koko ajan itselleni, että sykettä on saatava pudotettua kymmenen pykälää alemmaksi, jotta en vedä ihan hapoille itseäni. Eihän se vauhti siitä mihinkään silti pudonnut. Ihan kuin jalat olisivat olleet oma irrallinen osansa, joka ei ota päänupin käskyjä vastaan. Niinpä annoin jalkojen viedä.

Nautin nopeasta reitistä todella paljon. Tekniset pätkät eivät yleensä ota sujuakseen meikäläiseltä yhtään, joten oli kiva päästä kerrankin juoksemaan eikä räpeltämään. Eka puolikas tuli peesailtua omaan vauhtiin sopivien juoksijoiden perässä. Toisen puolikkaan vedin pitkälti omassa tahdissani ilman peesiapua ja voi pojat, kuinka siistiä oli painella omassa rytmissään.

Eka puolikas 11 km meni ajassa 1:24, 15 km ajassa 1:53. Ynnäilin vauhtia ja matkaa mielessäni ja hieman alkoi iskemään epävarmuus, että pystyisinkö pitämään samaa vauhtia ja jopa hieman kiristämään loppua kohti, jotta pääsisin aikatavoitteessa maaliin. Tiesin, että lopussa olisi tulossa vielä muutama kunnon nousurypistys, joissa vauhti hidastuisi väistämättä etanavauhtiin. Jossakin kohtaa ennen viimeistä juomapistettä muistan tulleeni ynnäilyssäni siihen tulokseen, että jään väistämättä aikatavoitteestani reilusti. Ketutti! Vaikka oma taso on siellä tuloslistojen häntäpäässä ja olen vahvasti hölkkäkuntoilija enkä mikään urheilija, niin silti lajissa kehittyminen ja omien suoritusten parantaminen on se juttu, mikä minua motivoi eteenpäin. Aulanko tarjosi kaikki mahdollisuudet tehdä oma paras suoritus. Harmittaisi todella paljon, jos jäisin tavoitteestani.

Viimeisellä juomapisteelle päästyäni ja urheilujuomat naamariin heitettyäni tajusin, että kropassahan tuntuu todella hyvältä, mikä siis tarkoitti sitä, että paukkuja löytyy vielä reilusti. Maalissa ei saisi tuntua näin hyvältä tai sitten jäisi pahasti hampaan koloon. Päätin laittaa uuden vaihteen silmään ja pyrkiä niin lähelle aikatavoitetta kuin mahdollista. Loppu oli osaltani jonkinmoista hurmosta. Meno tuntui todella vahvalta ylämäistä huolimatta. Varmaan etenin lopun pelkkänä Hangon keksinä, niin siistiä oli! Viimeisen kilometrin menin alle 5min/km vauhtia, joka on minulle jo suorastaan lentämistä. Lopun maalisuoralle päästyäni katsoin kelloa ja tajusin, että tavoiteaika on vielä saavutettavissa. Viimeiset metrit ähkien, maaliviivan ylitys ja kello pysähtyi ajassa 2:45:11. Ihan mahtava fiilis omasta venymisestä. Oli ihan sellainen olo, kuin olisin voittanut koko kisan. Sehän näissä kisoissa parasta onkin, että kilpailun voi voittaa niin monella eri tavalla. Tulemalla ensimmäisenä maaliin, voittamalla itsensä ylipäätään osallistumalla kisaan, pääsemällä maaliin vaikeuksista huolimatta tai sitten venymällä siihen parhaimpaan suoritukseensa ja tuntea maalissa antaneensa kaikkensa.

Aulanko Tower Trailissa puitteet ja järjestelyt olivat kyllä 6/5. Toki oma onnistuminen myös edesauttaa ylisanoihin, mutta Aulangosta jäi kyllä vain ja ainoastaan hyvät fiilikset. Hatunnosto järjestäjille näin mahtavasta onnistumisesta heti kisan 1-vuotena. Kiitokset myös kaikille reitin varrelle talkoilleille, sain tosi paljon energiaa kannustuksestanne. Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan!

Viimeinen kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

   






SHARE:

tiistai 29. toukokuuta 2018

Nuts Karhunkierros 2018


Säpsähdän hereille klo 5:03, nappaan puhelimen käteen ja avaan gpsseuranta.net sivun. Sivun päivittyminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Missä kohtaa pallo liikkuu? Jännittää niin paljon, että sydän jättää lyöntejä välistä. Hetken kuluttua lista aukeaa. Sekopääjuoksijan pallo liikkuu. Se on käynyt Hautajärvellä ja jatkaa hyvää vauhtia eteenpäin. Jumalauta! Voiko olla totta? Tuo mies on tulossa maaliin tänään. Entuudestaan tiedän, että Hautajärven puoliväli on Sekopääjuoksijalle reissun kulminaatiopiste. Jos siitä kykenee jatkamaan eteenpäin noin hyvällä vauhdilla, se kertoo paljon. Viime vuonna retki pysähtyi Hautajärvelle. Tänä vuonna ei ole DNF:ää tulossa. Olen siitä nyt aivan varma. Oma 53 km kisa on starttaamassa klo 10 Oulangasta ja kello on viritetty herättämään seitsemältä. Makaan sängyssä ja seuraan palloa, nukkumisesta ei tule enää mitään. Kun pallo ylittää 100 km maagisen rajan, riemu vetää kropan ylikierroksille. 6:55 soi puhelin – etukäteen olemme sopineet, että jos keskeytysajatuksia matkan aikana ilmaantuu, Sekopääjuoksija soittaa minulle. Nyt tiedän jo ennalta, että tämän puhelun aikana ei tulla puhumaan keskeyttämisestä. ”Huomenta” kuluu luurin toisesta päästä. Ääni on pirteä ja tarmokas. Tuo ei varsinaisesti hillitse riemuani. Tekisi mieli huutaa täysillä puhelimeen ”sä teet sen”!!! Maltan kuitenkin mieleni. Onhan se tyhmää nuolaista tässä vaiheessa. Matkaa on jäljellä ihan hitosti. Silti olen täysin varma. Tänään saadaan mies maaliin!
Hassua sinänsä, sillä koko alkuvuoden olen ollut täysin varma, että maaliin ei ole mitään mahdollisuuksia päästä. 2015 Nuts Pallas 134km DNF, 2016 Vaarojen Maraton 130km DNF, 2017 Karhunkierros 160km DNF, 2017 Vaarojen Maraton 130km DNF. Unelmaa pitkästä ultrasta on metsästetty pitkään. Epäilys ei johdu tuosta DNF-putkesta, vaan siitä että Sekopääjuoksija ei ole treenannut tähän Karhunkierroksen kisaan. Ei oikeastaan pätkääkään. Itse olen vetänyt marraskuusta asti hyvää treeniputkea. Sekopääjuoksijan olen saanut pari kertaa väkipakolla mukaan lenkille. Muuten olen juossut sateen ja loskan keskellä yksin. Vaaroille vedetty kova treenijakso ja DNF on aiheuttanut Sekopääjuoksijalle jonkinmoisen burn outin koko hommaan. KK:lle ei ole tarkoitus lähteä juoksemaan ollenkaan. Jossakin kohtaa kamelin selkä katkeaa ja mies ostaa paikan kisaan joltakin toiselta juoksijalta. Tämän jälkeen meikäläinen vuoroin soittaa poskea ja vuoroin läksyttää Sekopääjuoksijaa. ”Ei mitään mahkuja, jos et ala treenaamaan!” Ei jää epäselväksi kenellekään, että en usko pätkänkään vertaa maaliin pääsyyn.
Kisabussissa matkalla Oulangalle huomaamme veljeni kanssa, että GPS-pallo liikkuu niin hyvää tahtia, että tulemme näkemään Sekopääjuoksijan Oulangan huollossa ennen omaa starttiamme. Sekopääjuoksija on taittanut matkasta pääosan yksin. Viimeiset 50 km tulee olemaan tuskallinen taival. Yksin siitä tulee vielä tuskallisempi. Yhtäkkiä oma kisa menettää täysin merkityksensä. On päivän selvää, että minun tehtäväni on nyt tarjota kaikki tuki ja turva loppumatkalle, jos Sekopääjuoksija niin haluaa. Se auttaa ihan valtavasti, kun voi seurata jonkun askelia edessä, eikä joudu taapertamaan yksin omissa ajatuksissa. On aika maksaa vetojuhdan velka takaisin.


Kuva onevision.fi /Juha Saastamoinen
Pallas heinäkuu 2016. Oksennus pyrkii kurkkuun. Mikään energia ei uppoa alas. Taaperran viluissani eteenpäin Suomen upeimmat maisemat tarjoavalla polkukisareitillä. Tosin tänä vuonna maisemia ei näy. Näkyy porukkaa hoippumassa myrkyssä kertakäyttösadetakit päällä ja kumihanskat kädessä, harmautta ja kaatosadetta. Meikäläinen polkujuoksunoviisina on haukannut aivan liian ison palan ilmoittatumalla 55 km kisaan. Tyhmä päähänpisto! Ei koskaan enää! 10 metriä edellä tanssahtelee Sekopääjuoksija. Heiluttaa peppua, hypähtelee ja hymyilee. Huutaa kannustuksia ”hyvältä näyttää” hyvin etenee” ”ei paljoa jäljellä”. En jaksa juosta askeltakaan enää, mutta liikun eteenpäin, koska mies liikkuu edessä. Sekopääjuoksija on itse tarjoutunut matkalle mukaan turvaksi. Varmaan arvannut, että muija jäisi muuten tunturiin. Maaliin tulemme siinä vaiheessa, kun Jokke on jo keräämässä reittikylttejä lopun tiepätkältä pois. Oma matkani on ollut kauhea, mutta yhteinen matkamme ikimuistoinen. Edessäni kulkeva tsemppari on ollut uskomaton tuki koko kisan ajan. Niinhän hän on muutenkin aina joka hetki.
Oulangassa odotan hirveän jännityksen vallassa, milloin Sekopääjuoksija ilmestyy huoltoalueelle. Matkaa hänellä on takana 110 km. Kuinka valtavan väsynyt hän mahtaa olla? Näen puiden välistä, kun asfalttitietä pitkin vilahtaa hahmo tutulla askelluksella. Kohta portaat alas juoksee hyvävoimainen mies. Viidenkympin juoksijat kannustavat kovaa. Uskomatonta! Miten hän voi olla noin hyvissä voimissa? Tekisi mieli röyhistää rintaa ja huutaa kaikille ”katsokaa mun mies”. 160 km kisailijoilla on ollut paljon ongelmia ensimmäisen päivän kuumuudesta johtuen. Moni on joutunut keskeyttämään imeytymisongelmien vuoksi. Sekopääjuoksija istahtaa huoltoon, taitettu matka ei näy ulospäin. Nopea huolto ja matka jatkuu. On hyvä päästä pois 53 km ryhmän alta. Kysyn haluaako Sekopääjuoksija, että mennään loppumatka yhdessä. ”Tulisitko todella mun kanssa?” Eipä ole vaikea vastata kyllä. Tästä tulee upein kisa ikinä.



Sekopääjuoksija jatkaa Oulangasta eteenpäin, kun omaan starttiin on aikaa noin vartin verran. Lähdetään matkaan veljen kanssa. Sovitaan, että juostaan yhdessä, kunnes saan Sekopääjuoksijan kiinni. Veli katsoo GPS-seurannasta, että pitää juosta reippaasti yli tunti, jotta saadaan mies kiinni. Jossakin kohtaa Jarkko ottaa meidät kiinni ja jatketaan kolmeen pekkaan eteenpäin. Lottaankin olen törmännyt jo startissa ja nähdään muutamaan otteeseen alkumatkalla. Kivaa nähdä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia. Kaikki ovat matkassa hyvällä fiiliksellä. Aurinko paistaa ja läppä lentää. Mahtava tunnelma!

1h20min myöhemmin näen, että Sekopääjuoksija seisoo polun reunassa ja katsoo meihin päin hymyillen. Ollaan varmaan mölytty niin kovaa, että meidät on kuullut jo pitkältä. Hetki jatketaan porukassa eteenpäin. Ensin erkaantuu Jarkko ja sitten veli lähtee juoksemaan omaa kisaansa. Tuossa kohtaa näen ensimmäisen kerran, kuinka matka alkaa painamaan miestä. Hetken mietin, onko sittenkään hyvä idea, että liityn seuraksi. Joskus tsemppihenkki hyytyy läheisen kanssa nopeammin. On helppo alkaa purkamaan huonoja tuntemuksia tutulle ihmiselle ja sitten jäädä vellomaan niihin. Päätän ottaa taktiikaksi pitää meidät koko ajan liikkeessä. Liikkua tarmokkaasti eteenpäin, niin kyllä se mies siellä perässä seuraa. Kuljen edellä ja höpöttelen kaikkea olematonta edellisen illan syömisistä energiapatukoiden makuvaihtoehtoihin. Lähes kaikki ohittajat tsemppaavat Sekopääjuoksijaa. Hän vastaa jokaiselle, tsemppaa takaisin. Oma numerolappuni on kiinni etupuolella ja saan osan glooriasta, kun ohitse menevä porukka luulee, että minäkin olen perusmatkalaisia. Alussa jaksan selittää, että olen viiskolmosen juoksija ja vain vetojuhtana. Lopussa en jaksa enää selittää, vaan kiitän vain tsempeistä. Porukka varmaan luulee, että etummaisena kulkee se huonohappinen perusmatkalainen. Sekopääjuoksijan pirteys on käsittämätöntä. Itse olisin tuossa kohtaa täysin jo puhekyvyttömässä tilassa. Mies jaksaa vastata kaikkiin kysymyksiin ja kertoa fiiliksistä. "Fiilis on vähän semmoinen, kuin olisi kaadettu kasa leegoja sukan sisälle""Siellä ne rakot poksahtelee yksi toisensa jälkeen" Mietin, että niin kauan kuin suu liikkuu noin paljon, kaikki on ihan hyvin.



Ekaan huoltoon on Oulangasta matkaa reilut 30 kilometriä. Tuo väli tuntuu todella pitkältä. Katson kellosta aikaa, jotta muistamme ottaa energiaa riittävän usein. Sekopääjuoksijalta ei kiinteän syöminen oikein enää onnistu. Geelejä hänelle uppoaa onneksi tasaiseen tahtiin ja välillä sullon energiablockseja suoraan suuhun. Miehen sisuskalut ovat tämän reissun jälkeen teflonia. Itse syön ihan valtavasti. Nyt ei saa päästään energiaa loppumaan ja mieltä mustumaan. Välillä pysähdytään ottamaan purosta lisää vettä, kun pullot tyhjentyvät ennen aikojaan. Jollakin purolla sattuu hassu hetki, kun vettä ottaessa meinaa sammakko uida pulloon. Onneksi huomaan kaverin ennen kuin päätyy lötköpullon sisuksiin. Sekopääjuoksija pitää monta turhaa puskataukoa. Hieman alkaa huolettamaan, kun mitään ei tule ulos. Komennan juomaan tiuhempaan ja ottamaan suolatabletin. Tämä tuottaa onneksi pian tulosta.

Jonkin verran ennen ekaa huoltopistettä Sekopääjuoksija ottaa sauvat avuksi. Edetään pääasiassa kävellen ja kuuntelen kuinka sauvat takovat maata vasten. Iskut ovat tarmokkaita ja päättäväisiä. Tuo ääni on jotenkin todella lohdullinen. Joka askeleella, joka iskulla edetään kohti päätepistettä. Basecampille saavuttaessa Sekopääjuoksija on taittanut matkaa 28 tuntia ja 142 km, minä 6 tuntia ja 32 km. Istutaan tankkaamaan, täytän pulloja vedellä ja mätän banaania ja sipsiä naamaan. Sekopääjuoksijakin saa banaania ja mandariineja alas. Kilometrit vaativat kuitenkin jo verojaan ja väsymys alkaa olemaan valtavaa luokkaa. Katson kuinka mies tärisee penkillä viluhorkassa ja alan olemaan todella huolestunut. Matkaa on jäljellä vielä 23 km ja vauhti tulee lopussa hidastumaan huolella. Seuraavaan huoltoon on matkaa noin 16 km. Miten päästään eteenpäin, jos kroppa vetää sulkutilaan? Ulospäin en tietenkään voi omaa huoltani näyttää. Nyt ei auta kuin jatkaa. Sekopääjuoksija vetää irtohihat päälle ja matka jatkuu. Tärinä jää Basecampille. Me jatkamme juosten pitkin hiekkatietä.

Välillä Basecamp Konttainen juoksemme paljon pieniä pätkiä. En voi käsittää, miten Sekopääjuoksija pystyy juoksemaan yhtäkään askelta. Yritän välttää kaikkia "jaksaa jaksaa" lauseita. Enemmän ne ärsyttävät kuin tsemppaavat. Eikä niitä kyllä tarvitakkaan. Välillä tuntuu, että Sekopääjuoksijan meno on tarmokkaampaa kuin minun. Luovuttamisesta ei keskustella koko matkan aikana. Se ei ole ollut vaihtoehto missään vaiheessa.


Jossakin Basecampin ja Konttaisen puolivälissä unohdan itse ottaa energiaa riittävästi ja matka rankaisee saman tien. Syöksy pahaan oloon on nopea. Aloittelijan virheitä! Pitäisi jo tajuta, että meikäläisen kroppa vaatii energiaa todella tiuhaan tahtiin. Pahaa oloa ei tässä kohtaa kuitenkaan voi näyttää. Kaivan energiapatukkaa repusta ja toivon, että se vaikuttaa nopeasti. Huomaan olevani hiljainen. Varsinainen tsemppari! Alan miettimään, miten selviämme lopun nousuista. Alamäet alkavat olla Sekopääjuoksijalle jo melkoista tuskaa. Huomaan vajoavani synkkiin ajatuksiin. Matka alkaa tuntumaan päättymättömältä. "Hyvät pakarat" kuuluu takaa. Alan nauraa ja totean mielessäni, että meillä ei ole mitään huolta. Ei sitten yhtään mitään.

Joulukuussa 2014 olen vetämässä kotona leukaa, kun tanko pettää ja putoan selälleni takana olevan tuolin kulmaan. Seurauksena kaksi katkennutta kylkiluuta ja useamman viikon sairasloma. Himoliikkujalle pahin mahdollinen rangaistus. Päivät neljän seinän sisässä tuntuvat loputtomilta. Olen sinkku ja kipulääkepäissäni keksin mennä Tinderiin lähettämään kaikille matcheilleni "moi" viestin. Viesti lähtee myös yhdelle Porilaiselle miehelle, joka on ollut matchini Tinderissä jo pidemmän aikaa. Hän on kategoriassa "mulla ei oo mitään mahkuja", joten en ole uskaltanut ottaa aiemmin yhteyttä. Kun asutaan vielä samassa kaupungissa, niin hiton noloa saada pakit. Nyt kuitenkin lääkepäissäni päätän, että katsotaan, miten muijan käy. Syteen tai saveen! Mies vastaa. Lopulta viestitellään kaikki joulun pyhät. Sitten kutsun käytännössä tuntemattoman tyypin viettämään uutta vuotta kanssani omaan kotiini. Ihmisen, jota en ole ikinä tavannut. Täysin luonteeni vastaista toimintaa. En kerro kavereillekaan mitään. Potentiaalinen kirvesmurhaaja on tulossa kotiini ja kukaan ei tiedä asiasta. Vähänpä tiedän mihin Sekopäähän tutustun. Mies kertoo illan aikana polkujuoksusta. En ole ikinä kuullutkaan moisesta lajista. Minä juoksen vain asfaltilla.

Konttaisten huoltoon saavuttaessa oma olo on edelleen hivenen heikko. Sekopääjuoksija ehdottaa nopeaa huoltoa, mutta kerron, että minun on pakko mättää kunnolla energiaa koneeseen. Tuputan banaaneja ja sipsejä myös Sekopääjuoksijalle. Edessä on reitin rankin rypistys. Tässä kohtaa myös ilma on viilennyt selkeästi. Vedetään molemmat takit päälle ja lähdetään kohti viimeistä taipaletta hampaat kalisten. Viime vuoden DNF:n takia minulla ei ole enää tarkkaa muistikuvaa loppupätkästä. Ensimmäiseltä vuodelta siitä on piirtynyt mieleen kuva ihan hirvittävänä raastona. Järkyttävää nousua ja laskua kivikoissa. Onneksi tankkaan kunnolla. Saan virtaa koneeseen ja loppupätkä tuntuu todella helpolta. Sekopääjuoksijalla ei ole enää helppoa. Eteneminen alkaa olemaan melkoisen tuskaista ähkimistä. Silti hän vielä ehdottaa juoksemista jossakin kivikkoisessa alamäessä. Ajattelen, että nyt on päästy reitin siihen vaiheeseen, kun äijältä alkaa kuuppa pettämään. Kysyn onko hän nyt ihan tosissaan ja saan myöntävän vastauksen. Kertakaikkiaan totaalinen sekopää! Ylämäissä etenen aina pienen matkaa eteenpäin ja jään odottamaan, että Sekopääjuoksija saavuttaa minut, jonka jälkeen taas pieni matka eteenpäin ja odotus. Vaikka vauhti on hidas, sauvat tikkaavat tarmokkaasti ylämäissä. Ohitamme joitakin lyhyemmän matkan menijöitäkin. Alamäet ovat tuskaa ja ne eivät ota sujuakseen minultakaan. Jotenkin huomaamattamme olemme kuitenkin yhtäkkiä Valtavaaran nousussa. Takana tuleva mies on kaikkensa antanut. Silmät ovat raskaat ja kasvot kalpeat uupumuksesta. Päättäväisyys ei kuitenkaan ole kadonnut matkan aikana mihinkään. Kyyneleet nousevat silmiin. On vaikea kuvailla sitä riemua, mikä tuossa hetkessä mielen valtaa. Suurta onnea toisen puolesta. Ihan kohta tavoite on saavutettu. Ihan kohta!

Kuva onevision.fi / Juha Saastamoinen
Valtavaaralle kivutessamme bongaan vaaran laella entisen luokkakaverini, valokuvaaja Juha Saastamoisen. Juha ymmärtää heti, kuinka merkityksellinen tuo hetki on meille ja antaa kameran laulaa. Pahimpien linssiluteiden titteli tässä kisassa on ansaittu. Kiitokset Juhalle upeista kuvista. Kiikkustuolimuistoja potenssiin kymmenen.

”Kiva kerhotukka” sanoo Sekopääjuoksija eräänä aamuna, kun herätään. Uuden vuoden jälkeen homma on ollut melkoista salamarakkautta. Ei mene kauaa, kun jo asutaan kimpassa. ”Siis mikä?” kysyn. ”No kerhotukka!” Sekopääjuoksija selittää, että hänellä tukka näyttää joka aamu sellaiselta kuin lapsena tarhakuvissa. Meikäläisen tukka näyttää kuulemma aamuisin samalta. ”Kerhotukka” – ihan loistava termi. Keväällä 2017 juostaan yhdessä Madeira Island Ultra Trailin kisassa. Lapuissa lukee Team Kerhotukat Finland. Tämän jälkeen tiiminimi jää pysyvään käyttöön.

Viimeinen nousu Rukalle on legendaarinen. Se on kuin reitin viimeinen pirullinen vitsaus, joka pitää selättää, jotta matka saa kruununsa. Kun pääsemme hyppyrimäen viereen uskallan vihdoin huutaa "sä teit sen"! Tekisi mieli kiivetä hyppyrimäkeen ja mennä huutamaan sinne. Se tapa, jolla Sekopääjuoksija veti kisan läpi on ihan uskomaton. Positiivisella ja iloisella mielellä koko ajan. Monessa kohtaa oli vaikea uskoa, että mies on perusmatkalla. Oli upeaa olla mukana kisan loppupätkä. Viimeiseen alamäkeen menemme peräkkäin, minä Sekopääjuoksijan takana niinkuin me aina lenkillä mennään. Loppusuoralla laitamme juoksuksi ja otamme toisiamme kädestä kiinni. Maaliviivan ylitys tuntuu paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Kisa, jossa omalla lopputuloksella ei ollut mitään merkitystä ja silti se on ollut merkityksellisin kisa ikinä.
Kiitokset kaikille kanssajuoksijoille, talkoolaisille, järjestäjille! Mahtava viikonloppu, unohtumaton kisa!


Kuva: onevision.fi / Juha Saastamoinen




.
SHARE:

perjantai 25. toukokuuta 2018

DNF-mörön selätykseen

Hiiohoi ja terveiset Rukalta. Saattelin juuri Sekopääjuoksijan 160 km matkalle ja GPS-palluroiden kyttäämisen ohessa ajattelin kirjoitella hieman ennakkotunnelmia huomisen 53 km kisaan. Eihän tästä kirjoittamisesta nyt mitään tule. Liian jänniä palluroita.

Siispä lyhyesti tunnelmat. Tälle vuodelle Karhunkierrokselle on vahvasti yksi tavoite. Karistaa viime vuoden DNF-mörkö selästä ja rämpiä kunnialla maaliportin alitse. Viime vuonna starttasin matkaan riskillä, tänä vuonna alla on kohtuu ehjä treenikausi ja jalkojen pitäisi olla juoksukunnossa. Kompastuskiveksi saattaa muodostua vatsa/energian imeytyminen. Kroppa selkeästikin totuttautuu vegaaniruokavalioon vielä ja vatsan toiminta on hieman toivottua nopsempaa. Toivotaan, ettei koko homma mene sontakärpästen lauantaibileiden järjestelyksi. Muilta osin fiilikset ovat hyvät ja odottavaiset. On kova hinku jo päästä matkaan ja selvittämään, kuinka hyvin jalat tänä vuonna kantavat.

Nuts Karhunkierros 2018 53km faktat:

  • Buff Trail Tour Finland toinen osakilpailu 
  • Kisa starttaa klo 10
  • Karhunkierroksella reitti kulkee Oulangan luontokeskukselta Rukalle
  • 716 juoksijaa 
  • Matkan oikea pituus 55,5 km
  • Nousumetrit n. 1500 m 
  • Reittiennätykset: naiset 5:23:33 Maija Oravamäki (2016), miehet 4:43:57 Henri Ansio (2016)
  • Liveseurantaan täältä


SHARE:

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Bodom Trail 2018 21K - Buff Trail Tour Finland avaus

Eilen kisattu Bodom Trail oli Buff Trail Tour Finlandin avauskisa. Tour pitää sisällään 7 osakilpailua ja huipentuu lokakuussa Kolin Vaarojen Maratonille. Ennen Bodomin kisaraporttia pohjustan hieman kertomalla omista suunnitelmistani tälle kaudelle.

24. joulukuuta 2018 meikäläiselle räpsähtää mittariin 40-vuotta. Pyöreitähän pitää ilman muuta juhlistaa jollakin tavalla. Järkätä synttäribileet, hankkia itselleen joku mahtava synttärilahja, lähteä matkoille tai tehdä jotain muuta ikimuistoista. Viime vuoden Vaarojen Maratonilla juoksin pätkän miehen kanssa, joka 50-vuotis synttäreiden kunniaksi oli päättänyt vetää läpi kaikki Buff Trail Tour Finlandin kisat. Ihan mahtavan hullu idea, ajattelin tuolloin. Jotenkin ajatus jäi kytemään ja lopulta kypsyi ideaksi tehdä sama omien 40-vuotis synttärien kunniaksi. Niinpä synttärilahjani minulta minulle on tässä:

Buff Trail Tour Finland:
5.5. Bodom Trail 21km
26.5. NUTS Karhunkierros 53km
30.6. Aulanko Tower Trail 22km
14.7. NUTS Pallas 55km
11.8. Pyhä Tunturimaraton 42km
1.9. Nuuksio Classic Trail Marathon 42km
7.10. Vaarojen Maraton 43km


Bodom Trail 21km

Pöljä urakkani starttasi siis eilen Bodom Trailin 21 kilometrillä ja olihan se melkoinen aloitus. Puhelin herätti klo 04:00, kerrankin hyvin nukutun yön jälkeen. Herätessäni huomasin, että kurkussa tuntuu jotenkin ikävältä. Pistin kurkkukivun siitepölykauden piikkiin ja unohdin asian. Kamat kasaan ja matkaan. Oltiin pakattu pyörät messiin ja tarkoituksena oli ajaa Oittaan pysäköintipaikalta pyörillä kisapaikalle. Sekopääjuoksija oli tällä kertaa mukana autokuskin ja huoltomiehen roolissa, hän ei ollut tulossa juoksemaan kisaa. Kisapaikalle saavuttiin hieman ennen yhdeksää. Oli hyvin aikaa säätää kamojen kanssa ja olla vessajonossa. En tiedä, mikä oli sotkenut mahani totaalisesti. Kisa-alueen Bajamajoissa tuli vierailtua ennen starttia niin monta kertaa, että vähän alkoi jo huolestuttaa selviänkö kisasta puhtain housuin maaliin asti. Pointsit järjestäjille kaiken muun lisäksi siitä, että vessoja oli alueella runsaasti ja jonot vetivät nopeasti.

Matkaan lähdin klo 10.10 kolmannessa lähtöryhmässä. Tämä oli ensikertani Bodomilla ja reitistä tiesin etukäteen lähinnä sen, että ensimmäinen 12 km on kohtuu nopeaa baanaa ja viimeiset 9 km vauhti hidastuu, kun ryvetään muta- ja suoliejussa koko rahan edestä. Olin siis laatinut sellaisen kisataktiikan, että eka 12 km vauhdilla läpi ja loppu 9 km rauhassa mutaleikeistä nautiskellen. Kisataktiikka piti melko hyvin kutinsa, tosin toinen kierros oli kyllä lopulta vielä ajateltuakin rauhallisempi. Onnistuin jyystämään jaloista tehot irti ekalla kiekalla niin totaalisesti, että viimeiset 9 kilometriä lähinnä vedin jalkoja perässäni. Bodomin reitti yllätti rankkuudellaan monellakin tapaa.


Starttimerkki "aja" ja lähtöryhmämme säntäsi matkaan. Alussa paineltiin hyvää höökiä jonossa pitkin helppokulkuista reittiä. Melko nopeasti metsään päästyäni huomasin, että eipä tämä Bodomin reitin eka osuuskaan taida niin nopeaa baanaa olla. Kömpelöt koivet hakivat paikkaansa juurakoissa ja syke huiteli VK-alueen yläpäässä. Melko aikaisessa vaiheessa alkoi käymään selväksi, että tokasta kiekasta on tulossa melko hapokasta menoa. Olin asettanut tavoitteeksi käyttää ekaan kierrokseen aikaa maksimissaan puolitoista tuntia. Tuli vilkuiltua kelloa aika tiuhaan tahtiin vauhtien osalta. Tämä auttoi pistämään tossua toisen eteen niissäkin kohdissa, kun olisi huvittanut pistää kävelyksi.

En ottanut mukaan lisäenergiaa tai vettä. Näin lyhyessä kisassa en kokenut lisäenergiaa tarpeelliseksi ja vettä sai tarvittaessa huoltopisteiltä, joita oli ripoteltu noin viiden kilsan välein reitille. Mukana oli ainoastaan Salomonin lötkömuki, jonka olin pakannut juoksutrikoiden takataskuun. Ekalla juomapisteellä en meinannut saada mukia millään kaivettua esiin trikoiden taskusta ja päätin, ettei moiseen räpeltämiseen ole aikaa enää muilla juomapisteillä. Niinpä tungin mukin rintsikoiden väliin ja seuraavilla juomapisteillä kaivoin lötkömukin sujuvasti esiin omien kannujen välistä. Hemmetin kätevää! Suorastaan Niksi-Pirkka -ainesta sanoisin.


Eka kierros eteni mukavassa vauhdissa ja matkalle mahtui myös muutama runner's high -hetki. Noissa hetkissä kömpelöt jalat muutuvat yhtäkkiä ketteräksi ja tulee vaan ihan voittamaton fiilis. Mulla on oikeastaan kaksi syytä kiertää näitä kisoja. Ensimmäinen syy on se fiilis lähdössä. On ihan älyttömän siisti tunne, kun ei voi yhtään tietää mitä on tulossa ja odotat vaan sitä starttitorven törähdystä. Mulle nuo kutkuttavat odotuksen ja innostuksen hetket ovat jostain syystä paljon siistimpiä, kuin maaliviivan ylitykset. Toinen syy ovat nämä runner's high -hetket poluilla. Niiden ansiosta rämpii ne paskemmatkin pätkät lävitse. Tällä kertaa euforiaa säesti Jamiroquain Time Won't Wait. Kun Jay Kay lauloi luureissa "Time won't wait for you, so do all the things you wanted to" ja "Every second screams, listen to your dreams" tajusin, että hitto vie, juuri tuotahan mä oon tässä tekemässä. Aika siisti fiilis valtasi mielen tuossa kohtaa.

Ekan kierroksen päätyttyä olin maalialueella ajassa 1:30. Ensimmäinen tavoite oli siis saavutettu ja aloin valmistautua reitin rämpimisosioon. Rypemään päästiinkin melko nopeasti, kun reitti taitti hiekkatieltä metsään. Mutalillu ja turvelöllö -osuuksia oli turha lähteä kiertämään. Helpommalla pääsi, kun veti suoraan lävitse. Välillä upposin liejuun melkein polvia myöden. Viime vuosilta olen kuullut lukuisia tarinoita turpeen syövereihin kadonneista lenkkareista. Omat Sallut pysyivät kuitenkin onneksi hyvin jaloissa ja lieju tuntui lähinnä ihanalta viilennykseltä lenkkareissa.


Viidentoista kilometrin kohdalla jalat alkoivat painamaan toden teolla. Jalka ei enää noussut mihinkään. Pelkäsin koko ajan, että kohta pannutan kunnolla. Vauhti hidastui huolella, enkä pystynyt pistämään enää vauhtia edes helposti edettäville pätkille. Kovalla sykkeellä vedetty eka kierros oli vetänyt koivet hapoille ja nyt alkoivat olla lihakset kunnolla juntturassa. Tönköin jaloin yritin suoriutua eteenpäin ja tuntui, että porukkaa juoksee jatkuvalla syötöllä joka suunnasta ohi. Välillä koitin liimautua jonkun peesiin, jotta saisin pidettyä edes jonkinmoista vauhtia yllä. Melko laihoin tuloksin. Kun koipi ei nouse, niin se ei nouse.

Bodomin-järven rannalle saavuttuani ehdin miettimään, kuinka kutsuvalta järven vesi näyttää ja kuinka haluaisin juuri nyt hypätä pommilla jorpakkoon. Seuraavassa hetkessä upposin polveani myöden johonkin lillukohtaan. Tällä kertaa lieju imaisi minut syövereihinsä niin huolella, etten varmaan olisi päässyt omin voimin sieltä ylös. Onneksi perässäni tuleva juoksija tarjosi heti auttavan käden ja kampesi minut ylös mudasta. Kiitin avusta ja jäin mietiskelemään, miksiköhän nainen oli niin tutun näköinen. Jatkettiin eteenpäin, mutta jossakin kohtaa välähti ja oli pakko kääntyä kertomaan, että minähän taidan tuntea hänet. Tai siis sometuntea. @suunnistaja nimimerkin Elina on minulle tuttu Instagramista. Alettiin rupattelemaan, molemmilla oli sama ongelma tönkköjalkojen kanssa ja eteneminen oli muuttunut vähemmän ketteräksi. Matkaa oli onneksi maaliin tuossa kohtaa enää pari kilometria ja loppumatka kulki leppoisasti siinä kuulumisia vaihtaessa. Maalisuoralle tultiin rinta rinnan, yritettiin siinä jotain loppukiriäkin, mutta meikäläiseltä ei enää oikein lähtenyt. Maalissa olin tyytyväinen. Jaloista en olisi saanut rutistettua tänään yhtään enempää, joten eipä siinä jää harmitukselle sijaa. Loppuaika 2:55 jäi kymmenisen minuuttia omasta tavoitteesta. Jotain siis jäi hampaan koloon ja sehän on hyvä juttu se.


Kisan jälkeen kurkku alkoi sattumaan toden teolla ja äänikin lähtemään. Kurkkukipu ei johtunutkaan mistään siitepölyoireista, vaan olen onnistunut saamaan jonkun flunssataudin. Tällä hetkellä olo on kuin onkimadolla. Eilinen rypeminen tuskin helpotti oloa. Karhunkierrokseen on aikaa enää kolme viikkoa, joten tähän kohtaan en flunssaa olisi enää toivonut. Koko Trail Tour -urakka tulee olemaan jo muutenkin niin iso haaste, että minkäänmoinen sairastelu seuraavan puolen vuoden aikana ei ole toivottavaa. Nyt ei auta kuin levätä ja toivoa, että pystyn selättämään tämän mahdollisimman nopeasti.

Bodom Trail kisana oli pelkästään positiivinen kokemus. Reitti on sopivan haastava ja mielestäni juuri nappi valinta kauden avaavaksi kilpailuksi. Kisajärjestelyt toimivat moitteettomasti ja kisapaikalla ja reitin varrella talkoili ihan mahtavaa porukkaa. Upeaa päästä kisailemaan tällaisissa puitteissa. Kaiken päälle reitin turveliejuosuudet tuovat oman hauskan mausteensa kisaan. Siellä lilluissa rypiessä tunsi itsensä vuosia nuoremmaksi. Selkeästikin turpeella on myös joku sielua hoitava ominaisuus. Kiitos Bodom Trail! Eka, mutta ei takuulla vika kerta.











SHARE:

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Pohjallisnoteeraus

Eilen loppui kärsivällisyys, meni hermo ja katkesi kamelin selkä.

Aloitin tämän polkujuoksuharrastuksen noin kolme vuotta sitten, juoksuharrastuksen olin aloittanut jo vuosia aiemmin. Käytännössä koko tämän ajan olen tahinut erilaisten jalkaongelmien kanssa. On ollut penikkavaivaa, kantapäävaivaa, nilkkavaivaa, akillesvaivaa, polvivaivaa, nivusvaivaa, jalkapöytävaivaa ja ties mitä vaivaa. Olen ravannut fysioterapeuteilla, osteopaatilla, työterveyslääkäreillä ja ortopedilla. On tutkittu, hutkittu, magneettikuvattu ja hoidettu vaikka millä tavoin. Olen jumpannut, tehnyt toiminnallisia harjoituksia, vahvistanut tukilihaksia, tehnyt varvasjumppaa, harjannut hampaitani iltaisin yhdellä jalalla seisten, katsonut telkkaria tasapainolaudalla keikkuen, venytellyt, putkirullannut, hoitanut kylmällä ja kuumalla, pitänyt kompressiotrikoita, -sukkia ja säärystimiä, sivellyt kipukohtiin Mobilaattia, Voltarenia, arnikaa, Perskindolia ja ties mitä, kokeillut jopa homepaattisia pillereitä. Olen yrittänyt optimoida palautumista seuraamalla leposykkeitä, nukkumalla ja syömällä riittävästi. Olen käynyt säännöllisesti fyssarilla faskiakäsittelyssä, jalkoihin on vedetty kinesioteippauksia ja koipia on hoidettu ultralla. Olen googlettanut satoja artikkeleita, jumppaohjeita ja neuvoja rasitusvammojen hoitoon. Viime aikoina lähes joka ikinen lenkki on päättynyt siihen, että kotiin tullessani sidon kylmäpakkauksen säären tai polveen, jotta ennaltaehkäisen mahdollisia kipuja. Kaikki lenkit viimeisen puolen vuoden aikana olen juossut pienoinen pelko persuksissa, että koska alkaa taas joku paikka sattua niin paljon, että joudun telakalle. Vielä olen saanut juosta kivuitta, mutta vähän silleen hilkulla on menty.

Ja tämähän on ihan perseestä, kun jatkuvasti joutuu hieman himmailemaan. Kun motivaatiota ja innostusta olisi niin maan paljon, mutta missään vaiheessa ei oikein pääse täysillä treeniin kiinni, kun aina parin hyvän treeniviikon jälkeen alkaa tulla tuntemuksia, että paikat hajoaa. On todella turhauttavaa, kun koko ajan pitää hieman varoa ja säästellä. Ja vielä turhauttavampaa on koko ajan spekuloida ja selvittää, missä vika ja mitä voisin asialle tehdä. Olen varmaan kohta kävelevä tietosanakirja näiden juoksijan jalkavaivojen suhteen. Silti en ole löytänyt omiin vaivoihini mitään vedenpitäviä ratkaisuja. Tai no yhden - olla juoksematta.


Tällä hetkellä vaivaa oikean jalan sääri, ikuisuusvaiva, jonka kanssa olena tahinut enemmän ja vähemmän alusta asti. Alussa vaivasi penikka, nyt kipukohta on siirtynyt säären yläosaan ja säteilee ilmeisesti polven sisäsyrjältä. Vaiva ei vielä ole paha, mutta aiemmasta tiedän, että jos jatkan samaan tahtiin, kohta sattuu ja paljon. Tuoreessa muistissa on vielä se, kun aikanaan tilanne oli äitynyt todella pahaksi ja fysioterapeutti hieroi penikat auki. En välttämättä haluaisi kokea tuota enää uudelleen. Tuo nimittäin ei ollut mikään hellittelyhetki missään muodossa.

Säärivaivani taustalta löytyy oikean jalkani askellusvirhe, ylipronaatio, minkä johdosta askeltaessa nilkka kiertyy sisällepäin mikä taasen kuormittaa jalkaani säären sisäpuolelta ja nyt myös polven sisäpuolelta. Tuo ylipronaatio näkyy hyvin selvästi, kun juoksuani on videoitu. Sen verran paljon nilkka tilttaa sisäänpäin, että on suoranainen ihme, että olen selvinnyt näin pienellä kipuilulla.

Tässä kohtaa voisin palata siihen, mitä opin silloin, kun tuo vaiva ensimmäisen kerran minulle ilmaantui. Esim. Juoksija-Lehti kirjoittaa penikkavaivasta seuraavaa: 

"Sääriluun mediaaliseen kipusyndroomaan (penikkatauti) liittyy useasti virheellinen kuormitus, jonka taustalla on usein alaraajojen rakenteellinen tai toiminnallinen virheasento. Alaraajojen virheasennoista todennäköisesti yleisimmin hoidettu on ns. ylipronaatio. Sen korjaamista esimerkiksi asentoa korjaavilla tukipohjallisilla tai tuetuilla juoksukengillä suositaan sekä fysioterapian parissa että urheiluliikkeiden palvelutarjonnassa."
Ja edelleen
"Ylipronaatio ei välttämättä ole oireiden varsinainen aiheuttaja. Siksi juoksijan tekniikan ja kokonaisvaltaisen biomekaniikan arviointi on äärimmäisen tärkeää onnistuneen kuntoutuksen kannalta. Esimerkiksi lonkan alueen lihasten epätasapainoon ja heikkoon lihasvoimaan kiinnitetään aivan liian vähän huomiota. Alaraajojen virheasentojen tai virheellisen toiminnan selvittäminen perinpohjaisesti on erittäin tärkeää penikkataudin hoidossa. On liian yksinkertaista laittaa kipuilu yksin ylipronaation syyksi." *

Eli ylipronaatio ei yksin aiheuta mitään vaivaa, vaan taustalla piilee usein lihasepätasapainoa ja/tai -heikkoutta. Mitä enemmän asiaa opiskelin, sitä enemmän kävi selväksi, että ongelma korjaantuu tukilihasten vahvistamisella, liikkuvuuden parantamisella, riittävällä lihashuollolla ja riittävän maltillisella kilometrien lisäämisellä. Pohjallisilla vain laastaroitaisiin ongelmaa piloon hoitamatta varsinaista ongelman aiheuttajaa. Menkääpä vaikka lukemaan mitä tahansa juoksijoiden keskustelupalstaa. Tukipohjalliset tuntuvat olevan siellä kuin punainen vaate. Tuhoat jalkasi lopullisesti, jos pohjalliset sorrut ostamaan. Pohjalliset ovat laiskan ihmisen valinta ja lopulta vaiva kuitenkin palaa takaisin, todennäköisesti entistä pahempana. Olen aina ollut taipuvainen suosimaan luonnollista ja välttämään keinotekoista, joten pohjalliset menivät nou nou -listalle. Niistä ei tulisi ratkaisua meikäläisen ongelmiin. Niinpä jumppasin, vahvistin, venyttelin, rullasin, huolsin ja hoivasin koipiani vuosi toisensa jälkeen. Kunnes tuli eilinen. 

Eilen kesken googlettelusession meikäläisellä paloi käpy. Tuli sellainen fiilis, että nyt loppuu ideat ja kiinnostus yrittää hoitaa vaivaa kuntoon. Mä en enää jaksa googlettaa, spekuloida, minkä lihasryhmän heikkous on tällä kertaa vaivan taustalla, harjata hampaita syväkyykyssä, tehdä kahvitauolla varvasjumppaa, katsoa youtubesta juoksutekniikkavideoita ja analysoida koko ajan, mikä omassa juoksemisessa ja treenaamisessa on pielessä. En jaksa en. Ja niin katkesi kamelin selkä. Varasin siltä istumalta ajan fyssarille askelanalyysiin ja tukipohjallisten tekoon. Ehkä tuhoan tällä koipeni lopullisesti tai ehkä saan lopulta avun ja pääsen ihan vaan juoksemaan ilman tuota kaikkea spekuloimista ja turhaa oheissäätämistä. Jos joku haluaa kutsua minua laiskaksi, niin siitä vaan. Mä voisin vaihteeksi harjata hampaani vaikka ihan normaalisti kahdella jalalla seisten. Tuo nilkka kun ei näytä siitä (eikä mistäkään muustakaan) miksikään oikenevan.

Onko muilla kokemuksia pohjallisista? Mielipiteitä siitä miksi niitä ei pitäisi käyttää tai jopa kertomuksia siitä, miten ne ovat pelastaneet juoksun. Itse muodostan mielipiteeni vasta, kun olen saanut omani testiin. Lupaan jakaa rehelliset kokemukseni täälläkin. Katsotaan sitten meneekö tämä osastoon "kantapääopiston opit" kirjaimellisesti.


*Suora lainaus Juoksija-Lehti http://www.juoksija-lehti.fi/Harjoittelu/Terveys-ja-vammat/ArticleID/17
SHARE:

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Hyvää ja parempaa

Vietimme viime viikolla talvilomaa Saariselällä. Loma teki hyvää. Tuli tarpeeseen. Minulla on takanani todella hektinen vuosi töissä. Vaikka olenkin jo päässyt uuteen duuniin paremmin sisälle, stressitaso on taas viime kuukausina ollut sellaista luokaa, että alkoi tulla merkkejä uuvahtamisesta. Huomasin, että alan valumaan negailun puolelle, sellaiseen mielentilaan, jossa löytää ainoastaan asioiden harmaan puolen ja kaikki positiivisuus hautautuu yhdenkin negatiivisen sattumuksen alle. 
Lopulta hommalle tuli stoppi, kun sairastuin influenssaan ja oli pakko pysähtyä muutamaksi päiväksi. Saikkuilun aikana sain taottua päähäni sen faktan, että kun teen 7,5 tuntia 5 kertaa viikossa parhaani, sen pitää riittää. Tuon yli minun ei tarvitse voimavarojani työlleni antaa.

Saariselän loma tuli tähän kohtaan siis parhaaseen mahdolliseen saumaan. Lähdin matkaan vielä hieman nuhaisena, takana lähes kolmen viikon tauko kaikesta liikunnasta. Saariselällä liikuimme määrällisesti paljon pienillä tehoilla. Hiihdimme, liukulumikenkäilimme, laskettelimme ja maastopyöräilimme. Tuli karistettua flunssa lopullisesti ja nollattua kunnolla. Lopulta nautimme Lapin lumosta niin paljon, että pidensimme lomaamme, ensin päivällä, sitten toisella. Loman loppuminen harmitti toki, mutta silti tulin kotiin ihan uudella energialla ladattuna. Kaikki ne hetket luonnossa liikkuen elvyttivät jälleen ihan ihmeellisellä tavalla. Tuli käännettyä omaa ajatusmaailmaa taas siihen suuntaan, että tartun enemmän kaikkeen positiiviseen elämässäni.

Varsin sopivaan saumaan siis, sain Juoksuaskeleet -blogin Satulta Kolme hyvää -blogihaasteen. Haasteen ideana on kertoa kolme hyvää asiaa itsestään ja elämästään muutaman eri aihepiirin alla. Olen ollut perinteisesti vähän laiska osallistumaan näihin blogihaasteisiin, mutta tämänhän pitäisi olla tässä mielentilassa nyt hyvin helppoa. Katsotaan....

Kolme hyvää asiaa päivissäni: Huumori Sekopääjuoksijan kanssa, hyvä työilmapiiri, kotoilu. 

Olen tainnut ennenkin todeta, että yksi tärkeimmistä asioista, mikä mut sai Sekopääjuoksijaan rakastumaan oli meidän välinen läpänheittokemia. Alusta asti meidän kieroutunut huumorintaju on sopinut täydellisesti yhteen. Tuo huumori ja nauru on asia, joka tuo paljon hyvää ihan jokaiseen päivääni.

Huumori kukkii myös töissä. Meillä on pieni kolmen hengen tiimi ja homma on välillä enemmän kuin hektistä. Niinpä arvostan todella paljon meidän hyvää työilmapiiriä. Vaikka työkuorma on melkoinen ja välillä koen riittämättömyyden tunteita, positiivinen fiilis työyhteisössämme tsemppaa ja motivoi.

Sellaisia hetkiä, kun voin rauhoittua kotona tekemättä yhtään mitään, on loppupeleissä melko vähän. Arki-iltoina tuollaista aikaa ei juuri ole. Niinpä nautin kotoilusta ihan mahdottoman paljon, kun sille aikaa irtoaa. Villasukat, takkatuli ja joku aivot narikkaan -ohjelma telkkarista. Aah - tekemätömyyden autuus on välillä vaan ihan parasta.

Kolme hyvää asiaa minussa: Kyky innostua pienestä, kyky nauraa itselle, kyky kuunnella. 

On olemassa sanonta "Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset". Jos tämä pitää paikkaansa, niin olen kernaasti idiootti. Innostun helposti ja revin huumoria todella pienestä. Tämä on ominaisuus, joka saa parhaiten ylläpidettyä meikäläisen kykyä nähdä asioita positiivisessa valossa. Jotenkin uskon, että kun pystyy löytämään iloa pienistäkin yksityiskohdista, on helpompi laittaa asioita perspektiiviin suuremmassa mittakaavassa.

En ota itseäni kauhean vakavasti. Tämä jeesaa kyllä monessakin tilanteessa.

Porukassa olen yleensä helposti se joka pitää vähiten ääntä. Tykkään olla hieman taka-alalla ja kuunnella. Uskoisin, että tämä on hyvä asia minussa. Monessa kohtaa uskon myöskin siihen, että kuunteleminen auttaa enemmän kuin neuvojen antaminen.

Kolme hyvää asiaa elämässäni: Sekopääjuoksija, ystävät, terveys. 

Sekopääjuoksija <3 En löydä sanoja. On vaan ihan parasta, että hänet olen saanut elämääni.

Meillä on neljän tytön ystäväporukka. Neljä täysin erilaista tyyppiä, mutta yhdessä olemme ihan hillitön kokoonpano. Arvostan tosi paljon sitä, että tuossa joukossa saan olla juuri se Johanna, joka olen. <3 <3 <3 Rakastan noita tyttöjä.

Olin 16-vuotias, kun äitini menehtyi syöpään. Lokakuussa isäni menetti toistamiseen puolisonsa, jälleen syövälle. Vaarojen Maratonilla 2017 juoksin sen tiedon kanssa, että perheeni joutuu käymään läpi uudelleen sen kaiken. Siellä Kolin poluilla ei ollut oikein kauhesti merkitystä sillä pääsenkö maaliin tai millaisen suorituksen teen. Matkan aikana ymmärsin sen, miten suuri lahja terveys on. Silti pidämme sitä itsestäänselvyytenä. Elämässä ei välillä ole pätkänkään vertaa oikeudenmukaisuutta. Jokainen päivä, jonka saamme elää terveenä ja toimintakykyisenä on etuoikeus. Ihan mieletön etuoikeus. Aina kun tuota huomaan itselleni muistuttaa, elän vähän enemmän.

Kolme hyvää asiaa tänä vuonna: Ensimmäinen kevät uudessa kodissa, nelikymppisvuosi, itseni haastaminen.

Muutimme viime elokuussa uuteen kotiin maalaismaisemiin. Odotan ihan hirveästi ensimmäistä kevättä täällä. Sitä, miten kaikki herää eloon. Sitä, että saan viikonloppuaamuna avata parvekkeen oven ja kuunnella lintujen laulua sängyssä. Nähdä omenapuiden kukkivan ja juoda aamukahveja pihalla. Istuttaa perunoita kasvimaalle ja nähdä, miten onnistumme kasvattamaan tomaatteja ja chilejä kasvihuoneessa.

Täytän joulukuussa 40-vuotta. Mun haave ja tavoite on olla tämän hetkisen elämäni paraimmassa kunnossa sinä päivänä, kun pyöreät tulevat täyteen. Sen jälkeen suunta on vain ylöspäin. Näin mä sen haluan nähdä.

Tänä vuonna haluan haastaa itseäni paljon. Se on synttärilahja minulta minulle. Mä nautin ihan suunnattoman paljon fyysistä haasteista. Parasta siinä on se, että itsensä haastaminen on loppupeleissä älyttömän helppoa. Sitä voi jokainen tehdä kuntotasosta riippumatta. Haasteet voivat olla pieniä tai isoja. Ei meidän kaikkien tarvitse juosta 100 kilometriä tai edes maratoniakaan, vaan onnistumisen elämyksiä ja itsetunnon buustausta saa ihan pienistäkin jutuista. Aika usein jo ihan pelkästään siitäkin, että ylipäätään lähti sinne lenkille, salille tai liikkumaan.

Kolme hyvää asiaa blogissani: Kisaraportit, vuorovaikutus, kommentit.

Itselleni rakkaimpia postauksia ovat ehdottomasti kisaraportit. Toivottavasti joku saa niistä inspiraatiota tai jopa innostuksen osallistua johonkin kisaan.

Tykkään ihan hirmuisesti siitä vuorovaikutuksesta ja tsemppihengestä, joka meillä muiden bloggaajien kanssa on. Olen iloinen, että mun blogi on päässyt osaksi sitä.

Kaikki kommentit, joita tänne saan lämmittää mun sydäntä ihan todella paljon. Vastaan aina kaikkiin kommentteihin. Kommenttiboxiin tulleet kirjoitukset ovat ehdottomasti aina sellainen päivän piristys. Paljolti niiden ansiosta tätä kirjoittamista haluaa jatkaa.

Haastan mukaan 3 mahtavaa blogia:
Luontoloinen
Endorfiinejä
Yksi Päivä Elämästä

Kuvituskuvina Saariselän lomafotoja. Kokeilimme reissussa mm. noita kuvissa olevia liukulumikenkiä. Kirjoittelen niistä raporttia myöhemmin lisää.


SHARE:
MINIMAL BLOGGER TEMPLATES BY pipdig