perjantai 5. lokakuuta 2018

Vaarojen kisaennakko

Huomenna on luvassa legendaarinen Vaarojen Maraton, polkukauden finaali ja meikäläisen BTTF turneen päätöskilpailu. Kisareppu on pakattuna ja kisavermeet valmiina. Enää pitäisi juosta. Kirjoittelen kisaennakkoa Instagram Stories:in puolella ja kertoilen, miten valmistautuminen tähän viimeiseen kisaan on sujunut. Laitan sekaan myös vähän varustejuttuja ja viimehetken kisafiilistelyä. Instasta minut löytää nimellä @kantapaaopistossa
Pitäkäähän peukkuja, että nainen rämpii tämän viimeisen koitoksen kunnialla maaliin.


SHARE:

lauantai 8. syyskuuta 2018

Nuuksio Classic 42 km

Pyhän kisan jälkeen homma eteni samalla kaavalla, kuin Pallaksen jälkeen. Lepoa ja rasitusvamman parantelua. Pystyin juoksemaan Pyhän ja Nuuksion välissä yhden 4 km pituisen lenkin, koska polvea oli pakko säästella niin paljon kuin mahdollista. Juoksijan polvi saattaa olla todella sitkeä vaiva, joten parempi antaa jalalle huilia, kuin lähteä kokeilemaan, miten se kestää. Koska Pyhän ja Nuuksion välissä olevat kolme viikkoa eivät kauhesti antaneet mahdollisuutta minkään huiman kuntopiikin luomiselle, katsoin järkevämmäksi jättää juoksulenkit väliin. Pyöräilin, kävelin ja tulipa myös retkeiltyä rinkka selässä pitkin Helvetinjärven kansallispuiston polkuja. Tämän lisäksi kroppaa huollettiin fyssarilla huolella, yhteensä neljän käynnin verran. Silti polven kestävyys Nuuksion kisassa tulisi olemaan täysi kysymysmerkki. Fiilikset olivat aika lailla maassa. Alkoi tulla myös vähän sellaista käänteistä turnausväsymystä, kun en päässyt juoksemaan. Treenien tekeminen on minulle todella mieluisaa puuhaa ja nyt kun juoksulenkit olivat jääneet väliin oikeastaan jo Aulangon kisasta asti, alkoi tunnelma hieman laskemaan. Päivä ennen kisaa oli suoraan sanottuna täysin hälläväliä olo. Olin aika lailla varma, että polvi alkaa kisassa vaivaamaan ja homma menee taas kävelyksi. Ei olisi oikeastaan huvittanut lähteä Nuuksioon ollenkaan, enkä varmaan olisi lähtenytkään ilman BTTF-urakkaani. Harmitti myös se, että kaikki loppu- ja alkuvuoden aikana tehty työ tuntui valuvan hukkaan, kun jouduin koko ajan säästelemään. Jos homma ei menisi polven takia kävelyksi, niin sitten se olisi kunnon puolesta yhtä haparointia. Yritin hakea fiilistä katsomalla perjantaina UTMB:n livelähetystä. Käsittämättömän upeita Suomalaissuorituksia, joita seuratessa ei voinut muuta, kuin tulla hyvälle tuulelle. Lopulta annoin itselleni pari kuvitteellista avaria poskelle ja päätin lähteä Nuuksioon sillä taktiikalla, että unohdan koko BTTF:n. Nyt mentäisiin todellakin askel kerrallaan ja mietittäisiin sitten vasta kisan jälkeen, miten siitä eteenpäin.

Aja! - Terho Lahtisen lähtömerkin kaikuessa ilmoille pääsin vihdoin piinastani ja matkaan. Jollakin minulle hyvin epätyypillisellä tavalla onnistuin unohtamaan polven tuntemusten kuulostelemisen lähes kokonaan alusta asti. Epätyypillistä oli myös se, että meno maistui jo alussa yllättävän hyvältä. Ei ollut sitä normaalia diisselkoneen hitautta, joka laittaa kropan yskähtelemään ensimmäiset viisi kilometriä. Nautin älyttömästi Nuuksion nopeasta reitistä. Pyhän kivikoissa toikkarointien jälkeen tuntui mahtavalta päästä juoksemaan nopeasti edettävää polkua. Niinpä tuli hieman keulittua vauhtien osalta ja jo kympin paikkeilla alkoi koipi painamaan. Swinghillin mäki ei tuntunut mitenkään pahalta. Nousu ei ole kovinkaan pitkä, mutta sen jälkeen olevassa ensimmäisessä huollossa aloin ounastella, että kohta hyytyvät jalat. Ounastelut eivät menneet pieleen. Ekan ja tokan huoltopisteen väli oli osaltani todella takkuista etenemistä. Tuolle välille osui myös kisan hitaimmin edettävä pätkä, joka raskailla jaloilla tuntui todella hitaalta. Oli melkoisen synkkiä hetkiä. Toiseen huoltoon tullessani laitoin Sekopääjuoksijalle viestiä. Hän oli paikanpäällä seuraamassa kisaa, joten oltiin sovittu, että laitan aina huoltopisteille päästyäni tilannetiedotusta, jotta hän tietää, miten homma etenee. "Toine juomapiste. Vittu mitä paskaa. Ei kulje. Polvi ok." No joo - siinä aika hyvin tiivistettynä sen hetken fiilikset. Tuossa yhteydessä olin unohtanut puhelimen näppäinlukon auki ja sen lisäksi, että puhelin lähetti Sekopääjuoksijalle ja veljelleni liudan kuvia juoksureppuni taskusta, se soitti Sekopääjuoksijalle WhatsAppin kautta videopuhelun. Tuo on ominaisuus, jota en ole ikinä käyttänyt, joten olin ihmeissäni, kun miehen naama ilmestyi yhtäkkiä ruudulle. Tuo vahinkopuhelu osoittautui kuitenkin ilmeisen tarpeelliseksi, koska sen jälkeen alkoi taas kulkemaan.


En tiedä, mitä tuon toisen huoltotauon aikana tapahtui, mutta voisin jopa vähän maksaa, jos joku kertoisi minulle sen. Nimittäin seuraavien kuuden kilometrin aikana tapahtui jotain, mitä en ole ennen kokenut. Toiselta huoltopisteeltä lähdettyäni olin yhtäkkiä kuin uudestisyntynyt. Tästä alkoi polkuhurmos. On todella vaikea kuvailla tuota fiilistä sanoin. Olen yrittäessäni kirjoittanut rivit tähän ja pyyhkinyt ne pois jo useaan otteeseen. Parhaiten sitä tunnetta kuvaa puhdas ilo. Vajosin täysin sen hetken vietäväksi ja juoksin vailla mitään painetta tai pyrkimystä. Kuin leikkien. Aiemmin raskailta tuntuneet jalat olivat yhtäkkiä kepeät ja meno oli niin helppoa, että lisäsin koko ajan vauhtia. En tuntenut hengästymistäni, vaikka taatusti huohotin ääneen. Tuon hurmoksen aikana juoksin jalkani alta. Täydellistä juoksun riemua, joka oli kaiken sen arvoista mitä hurmoksestani seurasi. Yhtäkkiä säpsähdin ja tajusin, että sykkeeni on aivan kaakossa. Tämän jälkeen jalat alkoivat pikkuhiljaa muutua betoniksi. Viimeiselle huoltopisteelle päästyäni laitoin taas tilannetiedotusta menemään. "Vika huolto. Sain jonkun hurmoksen päälle ja juoksin jalat tos vikalla välillä aivan ojoon. Aika hapokasta nyt. Tulee kiva loppu"



Viimeisestä 9 kilometristä oli hurmos kaukana. Parhaiten tuota pätkää voisi kuvailla vaisuksi taaperrukseksi. Tuntuu kuin kaikki minusta olisi irrotettu tuolle kuuden kilometrin pätkälle ja nyt tuon hölmöilyn jälkeen maksettaisiin kalavelat, kun tonnin painoisilla koivilla yritettiin raahustaa maaliin. Silti olin älyttömän onnellinen siellä Nuuksion metsässä. Kisasta oli tullut minulle kaikkea muuta kuin hälläväliä juoksu ja se oli minulle todella merkityksellistä. Yhtäkkiä jokainen mennytkin BTTF -kisani nousi uudelleen arvoonsa ja ymmärsin, kuinka paljon olen niistä jokaisesta saanut. Loppusuora maaliin tuli keveiden jalkojen sijaan keveällä mielellä. Olin niin iloinen, että polvi kesti, mutta eniten iloitisin siitä juoksun riemusta, jota matkani aikana olin saanut kokea. Ymmärsin myös, miten tärkeiksi kisan aikana koetut hetket muodostuvat jälkikäteen. Se tunteiden vuoristorata, jota yhden kisan aikana käy läpi, on jotain ihan ainutlaatuista. Sellaista on vaikea kokea missään muualla. Onneksi lähdin Nuuksioon. Onnekseni!


Kiitokset kisajärjestäjille ja kaikille reitin varrella ja juomapisteillä. Upea tapahtuma, jonka tunnelma ei jätä ketään kylmäksi. Tulen taatusti uudelleen.



SHARE:

perjantai 31. elokuuta 2018

Bloggareiden riippumattoretki Helvetinjärvelle

Suomen Luonnonpäivän aattona, neljä naista eri puolilta Suomea tapaa toisensa Helvetinjärven kansallispuiston parkkipaikalla. Halaamme toisiamme, "ihanaa vihdoin tavata". Rinkat selässä lähdemme kävelemään yöpymispaikkaamme. Pystytetään teltta ja kiinnitetään riippumatot puihin. Iltanuotion äärellä syömme retkieväitä ja juttelemme aivan kuin olisimme aina tunteneet. Yöllä sataa kaatamalla, mutta olemme suojassa katosten alla ja teltassa. Luonnonpäivän aamu valkenee aurinkoisena. Kaikki pulahtavat vuoron perään aamu-uinnille. Vesi tuntuu kylmältä, mutta silti niin hyvältä. Tällä tavalla haluaisin aina herätä. Aamupala kalliolla, kahvit nokipannusta, sateen jälkeinen raikas aamuilma. Voiko parempaa olla?

Luonnonpäivänä kiertelemme kansallispuistossa ja käymme ihmettelemässä Helvetinkolun sammaleen peittämiä vihreitä seinämiä. Päiväkahvit pysähdymme nauttimaan mättäälle, kun kahvihampaita alkaa kolottaa. Puhumme rakkaudestamme luonnossa liikkumiseen. On helppo jutella, kun jaamme saman intohimon ja innostuksen.

Toiseksi illaksi leiriydymme Haukanhietaan. Hiekkarannalle on pystytetty paljon telttoja ja nuotioiden ympärille on kertynyt porukkaa nauttimaan elokuun viimeisestä illasta. Suomen luonnopäivä tarjoilee parastaan. Kiinnitämme riippumatot puihin. Tänä yönä ei katoksia tarvita, koska luvassa ei ole sadetta. Jokainen haluaa ihastella tähtitaivasta riippumatostaan. Auringon laskiessa taivas värjäytyy lilan, pinkin ja oranssin sävyihin. Emme pysty lopettamaan sen ihastelemista. Luonto todellakin on paras taidemaalari. Tuollaisia värejä on mahdotonta yhdenkään  ihmisen toistaa.

Illan pimetessä kokoonnumme nuotiolle valmistamaan ruokaa. Jopa retkimuona pussistakin maistuu todella hyvältä. Satu paistaa meille lättyjä ja Sini grillaa vaahtokarkkeja nuotiolla. Vähän siirappisia hetkiä, mutta näitä jokainen tarvitsee elämäänsä silloin tällöin. Lopulta raittiin ulkoilman väsyttämät retkeilijät käpertyvät riippumattoihinsa. Kirpeä yö tarjoilee vielä unohtumattoman täysikuun, joka katoaa usvan peittämään horisonttiin nopeasti. Riippumaton syleilyyn on hyvä nukahtaa. Kiitos Suomen luonto. Taas annoit niin valtavasti vaatimatta mitään.






Kuva: Hanna Kiiski








Yksi parhaita asioita tämän blogin kirjoittamisessa on ollut vuorovaikutus muiden bloggareiden kanssa. Oli mahtavaa vihdoin päästä tutustumaan Hannaan, Satuun ja Siniin livenä. Ihania, inspiroivia ja positiivisella energialla ladattuja naisia. Viikonlopun aikana puhuimme paljon somemaailmasta ja tällä kertaa nimenomaan niistä positiivisista vaikutuksista, joita se tarjoaa. Ihan liikaa tartutaan usein niihin negattiivisiin piirteisiin. Koen, että jokainen näistä kolmesta naisesta on välittänyt positiivista inspiraatiota bloginsa välityksellä aidosti. Livenä heistä välittyi ihan samanlainen kuva, kuin mitä olen heidän blogejaan lukiessa saanut. 

Käyppä inspiroitumassa:
Sporttaillaan (Hanna ei tällä hetkellä valitettavasti kirjoita blogiinsa uusia juttuja, mutta vanhoissa postauksissa riittää rutkasti mahtavaa luettavaa)


SHARE:

tiistai 21. elokuuta 2018

Pyhä Tunturimaraton

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, valmistautuminen Pyhän Tunturimaratonille ei sujunut lainkaan suunnitelmien mukaan. Ennen kisaa fiilikset olivat vahvasti sellaiset mitäköhän tästäkin nyt tulee ja kisapäivän saapuessa jännittyneet tunnelmat vain kasvoivat. Kisahermoilu omalla kohdallani heijastuu yleensä suoraan tehtyjen treenien määrästä. Vähälle jäänyt treenaaminen tarkoittaa isoa kisajännistystä. Pallaksen ja Pyhän välissä total treenimääräni oli 2 juostua kilometriä. Voitte tästä arvioida hermoiluni määrän. Ei ollut vahva tai luottavainen olo missään määrin. Kun päälle lisätään vielä se, että kantapään ja polven kestävyys oli täysi kysymysmerkki, niin jännäpissalla tuli rampattua ennen kisaa normaaliakin enemmän. Mietiskelin, että näiden ongelmien jälkeen voin olla todella tyytyväinen, jos pääsen seitsemässä tunnissa maaliin. Tai maaliin ylipäätään.


Matkaan lähdin tällä kertaa melkolailla erilaisella tankkaussuunnitelmalla ja eväsarsenaalilla kuin aikaisemmin. Energiaa oli messissä huomattavasti vähemmän kuin normaalisti johtuen siitä, että Pyhän kisassa huoltopisteitä on paljon. Matkan varrelle mahtuu yhteensä 5 huoltopistettä, joten energiaa pystyy tankkaamaan huolloissa, eikä repussa tarvinnut kantaa niin paljoa syötävää mukana. Pelasin myös vähän upporikasta tai rutiköyhää ja mukaan lähti kaikkien ohjeiden vastaisesti urheilujuomaa, jota en ollut testannut vielä kertaakaan aiemmin. Kovasti pussinkyljessä vakuuteltiin, että tämä legendaarinen Tailwind energiajauhe ei aiheuta minkäänlaisia vatsavaivoja. Kun nyt muutenkin olitiin vähän riskillä liikentessä, niin ajattelin että vedetään nyt sitten kunnolla lisäjännitysmomentteja kisaan. Tailwind, jonka Sekopääjuoksija nimesi pyrstöyskäjuomaksi, toimi kuitenkin hyvin eli mitään vatsavaivoja tai muita ongelmia energian kanssa ei ilmaantunut. Tosin - en ole yhdessäkään kisassa tai lenkillä rampannut puskapissalla niin paljoa, kuin Pyhällä. Tailwind tuntui tulevan suoraan lävitseni ja könysin kyykkimään kuusenjuurelle jatkuvalla syötöllä. Kertonee muuten jotain meikäläisen loistavasta suuntavaistosta, että jossakin kohtaa pitstopiltani polulle palatessani jouduin hetken aikaa miettimään kumpaan suuntaan olin menossa. Tämän jälkeen päätin, että kaikki puskapysähdykset suoritan jatkossa polun vasemmalle puolelle. Onneksi reitit on näissä kisoissa aina merkitty hyvin. Muuten saattaisi tulla pitkiä reissuja minulle ja etsintäpartioille.

Lähdöstä homma eteni tuttuun tapaan. Ensimmäiset viisi kilometriä todella tahmeaa ja tuskaista, jonka jälkeen juoksu alkoi joten kuten kulkea. Tällä kertaa tosin tuo joten kuten erityisen alleviivatusti. Kuukauden juoksutauko kyllä väistämättä tuntuu koko kropassa. Kuulostelin myös koko ajan kantapään tunemuksia ja jossakin kohtaa jouduin jo vähän huomauttamaan itseäni, että turha kuulostella. Murehditaan sitten, jos kipua ilmaantuu. Eihän se kantapää sitten ongelmaksi tällä reissulla muodustunutkaan. Tuokin todisti taas sen, että eipä tuolla juostessa kannata etukäteen mahdollisia ongelmia spekuloida. Niitä joko tulee tai ei tule. Ennalta murehtiminen on aika lailla hukkaan heitettyä energiaa.

Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Reitistä minulle on jäänyt mieleen päällimmäisenä kolme asiaa. Kivikko, rakka ja irtokivet. Reitti koostui pätkistä, joissa pystyi minun taidoillani jotenkuten juoksemaan, muttei todellakaan kannattanut nostaa katsettaan polulta hetkeksikään, pätkistä, jotka olivat nopeasti juostavaa, helppoa retkeilyreittiä ja pätkistä, joissa ei meikäläisen taidoilla juostu senttiäkään. Noita viimeksi mainittuja pätkiä tuntui olevan yhdelle polkumaratonille ihan riittävästi. Vaikka kuinka paljon kaunistelisin, en voi sanoa nauttineeni reitin kivikko-osuuksista. Noilla pätkillä kokemattomuuteni metsäpoluilla vaeltamisessa näkyy. Meno muuttuu kävelyvauhdiksikin mitattuna tuskallisen hitaaksi. Paljolti tämä johtuu liiasta varovaisuudesta. Asettelen jalkojani kivien päälle harkiten ja koipien sovitteluun ja helpoimman linjan etsimiseen menee luvattoman paljon aikaa. Oma hitaus ja varovaisuus alkaa turhauttaa. Pitäisi varmaan rakentaa omaan pihaan joku rakkasimulaattori.

Kuva: All About Lappland / Alexander Kuznetsov

Kisa eteni osaltani verkkaiseen tahtiin. Puolivälin huollossa kello näytti aikaa kuluneeksi 3:30. Oli aika leppoisat fiilikset. Tiuhat huoltovälit rytmittivät matkantekoa mukavasti ja kilometrit kertyivät jotenkin huomaamatta. Ei ollut ongelmaa energioiden kanssa ja taitoin matkaa ilman paineita loppuajasta. Pääasia, ettei kantapäähän satu. Etenin kisan häntäpäässä ja alkua lukuunottamatta sain taittaa matkaa yksinäni. Nautin taas tuosta yksinmöllöttelystä ihan valtavasti. Jotenkin huvittavaa hakeutua massatapahtumiin ja pyrkiä siellä omaan rauhaansa. Onneksi hidas vauhtini usein takaa sen, että saan olla omissa oloissani. Kyllä silti välillä mietin onko paikkani näissä kisoissa ollenkaan vai voisinko käydä vain omilla juoksuvaelluksilla ihan keskenäni. Toisaalta nämä kisat toimivat hyvänä treenimotivaation lähteenä, joten uskon, että näillä on jatkossakin paikkansa juoksukalenterissani.

Pyhän reitistä jäi mieleen myös se, että matkan varrella olevat nousumetrit kertyivät jotenkin huomaamatta. Muistan katsoneeni kelloani ja ihmetelleeni, missä vaiheessa näytöllä näkyvät 900 metriä olin oikein kivunnut. Mieleen ei muistu lopun nousurypistyksen lisäksi oikein mitään selkeää tunkkauspätkää. Ehkä olen tuijottanut koipiani kivikoissa niin herkeämättä, että nousut ovat jääneet huomaamatta. Lopussa toki pääsi kipuamaan kivillä maustetussa ylämäessä sydämmensä kyllyydeestä, mutta ei tuokaan pätkä niin mahdottoman pitkältä nousulta tuntunut. Pyhän kisan nousuprofiili onkin varsin maltillinen. Haaste tulee ennenminkin reitin tekinisyydestä kuin nousuista. Suosittelen kisaa ketterille menijöille.


25 kilometrin kohdalla juoksin pitkin jotain helpompaa polkupätkää, kun vasemmassa polvessa alkoi vihloa huolella. Kipu paheni jokaisella juoksuaskeleella. Tuttu kipu. Viimeksi tunsin tuon Pallaksen viimeisillä kilometreillä ja nyt kipu teki paluun astetta voimakkaampana. Juoksijan polvi. Helvetin juoksijan polvi. Tiesin heti, että tämän kisan juoksut alkavat olla nyt siinä. Siirryin kävelemään ja kun polvi ei kävellessä sattunut ollenkaan, tein saman tien päätöksen jatkaa kävellen maaliin. Aikaa kyllä olisi. Vai olisiko? Välillä 25-33 km tuli tehtyä monenmoisia laskelmia, kun ynnäilin päässäni olevaa matkaa ja kilometrivauhtia, jota pitäisi pitää yllä, jotta pääsisin aikarajassa maaliin. Leppoisa matkan taittaminen katkesi tuohon, kun homma alkoi mennä aikaa vastaan taisteluksi. Sekopääjuoksija oli Pyhän reiteillä maastopyöräilemässä ja kohtasimme ennen toiseksi viimeistä huoltoa. Olin tullut ynnäilyissäni siihen tulokseen, että meikäläisen kävelyvauhdilla tulee olemaan lähes mahdotonta ehtiä maaliin ajoissa. Olisi pakko myös juosta pätkiä, jotta ehtisin. Oli melko vähäsanainen kohtaaminen. Suoraan sanottuna vitutti huolella. Onko tässä nyt järkeä kiirehtiä, jos maalissa odottaa hylätty suoritus. Jokke sattui olemaan huollossa paikalla ja taisin hänellekin sanoa, että hieman mietityttää ehdinkö ajoissa maaliin. Hän kannusti jatkamaan ja vetämään takkia niskaan, koska tunturissa oli menossa joku myräkän poikanen. Sekopääjuoksija siirsi takin repussani niin, että se oli paremmin hollilla ja lähdin tikkaamaan eteenpäin.

Tuon huollon jälkeen päätin, että etenen lopun niin nopeasti kuin suinkin pystyn. Ei ainakaan jäisi harmiteltavaa, jos en ehtisi aikarajassa maaliin. Tunturiin päästyäni tuuli oli yltynyt ja t-paidassa alkoi olla kylmä. Kaivoin takin esille ja pelkäsin, että tuuli vie sen mennessään ennen kuin ehtisin saada sen päälleni. Takki ei kuulunut Tunturimaratonin pakollisten varusteiden listalle, mutta itse olen sitä mieltä, että vedenpitävä takki kannattaa pakata reppuun mukaan aina kaikille puolimaratonia pidemmille matkoille. Kävellessä saattaa tulla todella kylmä. Varsinkin tunturissa.

Jälleen kerran maisemat tunturissa mykistivät. Teki mieli jäädä paikalleen tuijottamaan näkymää, mutta yltyvä tuuli ja tikittävä kello pakottivat eteenpäin. Kun laskeuduin alas helppokulkuiselle retkeilureitille oli pakko pistää juoksuksi. Polvi kesti pieniä pätkiä juoksua, kunnes kipu laittoi irvistelemään sen verran paljon, että jatkoin pikakävelyä eteenpäin. Alamäissä alkoi kipu tuntumaan jo kävellessäkin, joten en odottanut innolla lopun jyrkkää laskettelurinnettä. Tuo pätkä pitäisi olla se, jossa rallatellaan alamäkeä niin lujaa kuin uskaltaa maaliin, mutta tiesin jo ennalta, että meikäläiselle tuosta alamäestä muodostuu kaikkea muuta kuin rallattelua.


Kisareitti taittaa lopussa retkeilyreitiltä polulle, josta jatketaan kohti viimeistä nousua. Kello tikitti armottomasti aikarajaa kohti. Tuijotin tunturin päällä olevaa mastoa ja mietin, että tuon juurelle olisi nyt päästävä niin nopeasti kuin mahdollista. Ylämäki ei ollut osaltani nopea. Mieluusti näkisin, miten kärkinaiset ja -miehet etenevät tuossa kohtaa. Paikoin polku katosi ja askelsin kiveltä toiselle kieli keskellä suuta. Lopulta pääsin kivikoiden ylitse ja kohti viimeistä kipuamista. Tunturin päällä näin tutun pakettiauton ja yritin tähyillä, onko Saastamoisen Juha jossakin kuvaamassa. Lopulta näin, että Juha valokuvaa autonsa sisältä ja auton viereen päästyäni kysyin kuinka pitkä matka maaliin on. Aikaa maalin sulkeutumiseen oli enää alle 10 minuuttia. "Kilsan verran". Samassa myös Jokke käveli vastaan ja sanoi, että "nyt kannattaa ehkä pistää juoksuksi". Tein työtä käskettyä ja siirryin juoksemaan v-sanojen höystäessä matkantekoani.


Molemmat kuvat: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Laskettelurinteen päällä näin, että Sekopääjuoksija odotti alhaalla pyöränsä kanssa. Hän huusi moneen otteeseen jotain, mutta en kuullut tuossa kohtaa mitään. Varmaan omat kirosanani vaimensivat kaikki äänet ympäriltäni. Yritin ensin edetä alamäkeä normaalisti, mutta eihän siitä mitään tullut. Sitten jatkoin sivuttain jotain puolittaista hevosloikkaa, jotta pääsisin nopeammin alas. Ketutti aivan älyttömästi, kun en pystynyt etenemään nopeammin. Katsoin kelloani ja näin kuinka kahdeksan tunnin aikaraja menee umpeen. Harmitti ehkä sekunnin, jonka jälkeen jatkoin loikkimistani alaspäin. Olin jo lähes alhaalla, maaliin enää muutama kymmenen metriä, joten tuossa kohtaa hyvän olon endorfiinit alkoivat jo virtaamaan kropassa. En jaksanut pilata maalihetkeäni voivottelemalla ajan umpeutumista. Niinpä otin perinteiseen tapaan loppukirin ja juoksin maaliin niin lujaa, kuin pystyin. Kello pysähtyi ajassa 8:03. Maalissa oli tosi hyvä fiilis. Olin ehkä jopa vähän hämilläni siitä, miten vähän polvikipuilu ja aikarajan umpeutuminen harmitti. Enemmän olin kiitollinen sen kertaisesta kokemuksestani. Myöhemmin huomasimme, että olin kuitenkin saanut hyväksytyn suorituksen. BTTF putkeni siis jatkuu myös tuloslistalla. Omassa mielessäni se jatkui siinä kohtaa, kun ylitin maaliviivan.

Nutsille kiitokset, että mahdollistatte nämä kokemukset meille. Nämä ovat monella tapaa unohtumattomia päiviä. Olette elämyksien tuottajia potenssiin kymmenen.

Lopuksi - tätä kisaraportti kirjoittaessani mietin paljon sitä, haluaako joku mahdollisesti nyt kritisoida sitä, että sain kisasta hyväksytyn suorituksen, vaikka ylitin maaliviivan maalin sulkeutumisen jälkeen. Mietin, onko järkevämpää jättää mainitsettamatta tuo asia postauksessani. Hyväksytty tulos oli järjestäjän tekemä päätös, johon minulla itselläni ei ollut muuta tapaa vaikuttaa, kuin suorittaa kisa läpi lähtöviivalta maaliin asti. Olisin hyväksynyt myös hylätyn tuloksen. Syy miksi asiaa mietin johtuu siitä, että polkujuoksussa olemme viime aikoina nähneet käänteen, jossa osallistujille on langetettu syystä tai toisesta aikasakkoja. En tunne yksityiskohtia, mutta oletan, että aikasakot on langetettu jonkun toisen osallistujan tai kisan ulkopuolisen henkilön tekemän protestin johdosta. Säännöt ovat sääntöjä ja ymmärrän, että protestin saapuessa järjestäjällä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin tulkita sääntökirjaa mahdollisimman tarkasti ja langettaa mahdolliset aikasakot näiden tulkintojen perusteella. Jossakin todettiin, että käänne tarkoittaa lajin muuttumista enemmän kilpailu-urheilumaisempaan suuntaan. Hyvä niin, tämä vie varmasti lajia eteenpäin, mutta itse toivoisin, että tämä tietynlainen ryppyotsaisuus ei leviäisi myös meidän lajia kuntoilumielessä harrastavien keskuuteen. Tietyt asiat, kuten roskaaminen, epäurheilijamainen käytös ja kilpakumppanin auttamatta jättäminen ovat tietenkin aikasakkoon oikeuttavia asioita, mutta ei aleta suolaamaan toisiamme tieten tahtoen. Lajimme yksi parhaimmista asioista on mielestäni aina ollut tietynlainen reilu meininki ja yhteisöllisyys, johon ei liika tiukkapipoisuus sovi. Samat säännöt toki pitää olla kaikilla ja niitä pitää noudattaa. Uskon kuitenkin, että näissä kisoissa liikkuu porukkaa, joka ei tarkoituksellisesti sääntöjä lähde rikkomaan. Iso osa meistä on kilpailemassa vain ja ainoastaan itseään vastaan.

No toisaalta, tuskinpa meikäläisen muutamalla minuutilla yliajassa vedetty kisasuoritus kiinnostaa ketään niin paljon, että joku haluaisi asiasta sen kummemmin protestoida. Kuten todettu, itselleni merkityksellistä tällä kertaa oli se, että suoritin reitin läpi lähdöstä maaliin. Loppuajalla ei nyt ollut minulle suurtakaan merkitystä. Tämä retki antoi minulle jälleen henkisesti todella paljon. Se, jos mikä on minulle merkityksellistä. Ei se, mitä tuloslistassa lukee.

 Kuva: Onevision.fi /Juha Saastamoinen

SHARE:

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Mutkia matkassa - kohti Pyhä Tunturimaratonia

Valmistautuminen kohti ensi lauantaina juostavaa Pyhä Tunturimaratonia ei olisi voinut kovin paljoa huonommin mennä. En ole nimittäin päässyt juoksemaan ollenkaan. Ongelmat alkoivat oikeastaan jo lievänä Aulanko Tower Trailin jälkeen. Kisan jälkeen aloin kärsimään pienestä lonkkakipuilusta, minkä johdosta keventelin treenejä melkoisesti. Lonkka ei vaivannut juostessa ollenkaan, mutta kipuili kävellessä. Oli melkeinpä sellainen fiilis, niinkuin jokin olisi pienesti pois paikoiltaan. Fyssari käsitteli lonkkaa, mutta tuosta käsittelystä ei ollut sanottavammin apua. Niinpä lähdin Pallakselle vähän pelko persuksissa. Lonkka ei kuitenkaan kisassa vaivannut ollenkaan. Sen sijaan lopun tiepätkällä ilmaantui polveen juoksijan polvi -tyyppistä kipua. Kisan jälkeen päätin antaa kropalle viikon totaalilevon ja sen jälkeen katsoa, miltä polvessa tuntuu. BTTF -tourista oli takana neljä kisaa eli seitsemän kisan putkesta jäljellä olisi enää kolme. Hyvä paikka hieman vetää henkeä ja palautella kunnolla. Kului viikko ja pari päivää päälle. Hellettä ja työkiireitä. Kropassa alkoi kuitenkin tuntua jo hyvältä ja tarkoitus oli palata treenien pariin. Sitten ilmaantui lisää mutkia matkalle. Laitoin aamulla töihin lähtiessa jalkaan uudet kengät, joiden kanssa tuli sitten taplailtua iltaan asti. Seuraavana aamuna kantapäässä tuntui hieman pahalta. Eri kengät jalkaan, mutta päivän aikana kipu alkoi voimistumaan. Lopulta kantapää oli niin kipeä, etten pystynyt varaamaan sille painoa ollenkaan. Plantaarifaskiitti!?! Tuo pelätty kantapäävaiva, joka vie tyypillisesti juoksijan telakalle pahimmassa tapauksessa moneksi kuukaudeksi. Ei hemmetissä nyt tähän kohtaan.

Päätin saman tien laittaa koiven totaalilepoon. Oli sopivasti viikonloppu tulossa, joten päätin rajoittaa kaiken liikkumisen niin minimiin kuin mahdollista. Ei painoa kantapäälle ennenkuin kipu olisi helpottanut. Kylmää, venyttelyä, teippausta. Tulipa testattua kaikki keinot kantapääkivun helpottamiseksi. Oireet eivät sitten kuitenkaan ihan sopineet plantaarifaskiittiin, koska minulla ei ollut mitään aamu-/liikkeellelähtökipua, joka on tyypillistä plantaarille. Puolitoista viikkoa ja sain jalan siihen kuntoon, että kantapää oli kivuton ja pystyin kokeilemaan juoksemista. Pari kilsaa kevyttä hölkkä-kävelyä ja kaikki tuntui hyvältä. Uskalsin antaa itselleni luvan lähteä Pyhälle.

Kävin maanantaina fyssarilla LPG-hoidossa ja tuossa yhteydessä havaittiin, että kantapäävaivaisen, vasemman jalan pohje on aivan hirvessä jumissa. Olen tässä nyt laskeskellut yksi yhteen ja pohdiskellut, että voisiko tämä kantapääkipu juontaa juurtaan tuohon lonkkakipuiluun. Lonkkakipu on oikealla puolella, kantapääkipu vasemmalla. Voisiko tuolla oikean puolen lonkassa jumittaa joku siten, että vasen puoli/kantapää/pohje kuormittuu tavallista enemmän? Tänään menen vielä osteopaatille, joten katsotaan löytyisikö sieltä joku järki tähän kaikkeen. Ko. osteopaatin käsittelystä olen saanut ennenkin apuja, joten minulla on vahva luotto, että kropassa olevia puolieroja saadaan korjattua tälläkin käynnillä.

Sanomattakin on silti selvää, että nyt lähdetään riskillä kisaan. Minulla ei ole Pallaksen jälkeen juostuna yhtään pitkää lenkkiä, jotta tietäisin, miten jalat kestävät pidempää juoksua. Polvi on ihan täysi kysymysmerkki. Huolettaa toki sekin, että mitä kroppa sanoo tällaisestä yhtäkkisestä rypistyksestä totaalilevon päälle? No toisaalta - vetihän Sekopääjuoksijakin 160 km lähes nollatreenillä läpi. Tuota olen nyt sitten hokenut päässäni tässä kisaviikolla. Vanhoilla pohjilla mennään.

Katkeaako BTTF -putkeni Pyhälle vai pääsenkö rämpimään Pyhä Tunturi -maratonin kunnialla maaliin asti? Instagram Storyn puolelle päivittyy lisää kisaviikonlopun tunnelmia. Ota seurantaan @kantapaaopistossa


Liikunta on viime aikoina ollut pääsääntöisesti tätä: Pihamaalla käyskentelyä, kukka- ja kasvimaalla kyykkimistä. Ihanaa silti tämäkin välillä.




SHARE:

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Nuts Pallas 2018 - miksi me juoksemme poluilla?


Tämä on erilainen kisaraportti. Koko matkan Pallaksella mietin, miksi siellä juoksen ja miksi ylipäätään tätä lajia harrastan. Kotimatkan aikana syntyi idea kysyä samaa muilta juoksijoilta. Omaa tarinaani siivittävät tällä kertaa muiden kertomukset siitä, mikä heitä vetää lajin pariin. Jokainen heistä osallistui tänä vuonna Nuts Ylläs Pallas kisaan ja jokaiselle päivä oli omalla tavallaan ikimuistoinen. 

Kuva:  Guillem Casanova Photography


Miksi?
Miksi mä teen tätä itselleni? Nuts Pallas 55 km kisaa on kulunut osaltani reilut 20 km ja olen täysin valmis keskeyttämään. Matkan teko on alusta asti ollut takkuista, muuttuen pikkuhiljaa tuskallisemmaksi. En tiedä, mikä kropassa on vialla, kun juoksu ei ole lähtenyt sujumaan ollenkaan. En saa energiaa kunnolla alas, jos yritän syödä, vatsa alkaa kramppaamaan. Otan suolaa, elektrolyyttijuomaa ja yritän muutenkin juoda koko ajan. Olo ei helpota. Sitä mukaa, kun energiat alkavat ehtymään, vajoan synkempiin ajatuksiin. Miksi teen tätä? Mikä ihme motivoi kerta toisensa jälkeen tällaiseen?

Tästä tulee jonkinlainen ripiitillä toistuva kela Pallas-Hetta matkalleni. Katson muita kisailijoita. Yhdessä ylämäessä nainen nojaa sauvojaan vasten ja näyttää siltä, että on pyörtymässä. Naisen kaveri pohtii, miten he voivat selvitä seuraavaan huoltoon. Kisan aikana näen monta matkan uuvuttamaa. Niitä, joiden eteneminen on muuttunut raskaaksi, itsensä teloneita ja niitä jotka ovat valmiita luovuttamaan. Jos tätä kaikkea seuraisi ulkopuolelta, se vaikuttaisi takuulla sekopäiden kokoontumisajoilta. Silti suurin osa meistä tulee tänne jälleen ensi vuonna uudelleen, takuuvarmasti suurin osa niistäkin, jotka nyt vannovat, etteivät tule enää koskaan. 

Ensimmäiselle huoltopisteelle päästyäni olen ylipuhunut itseni jatkamaan. Hyväksynyt sen, että tällä kertaa ei todennäköisesti ole juoksueuforiaa tulossa. Nyt on vain keskityttävä pysymään liikkeessä. Sivuuttaa paha olo ja keskittyä eteenpäin menemiseen. Yritän saada huollossa banaania ja sipsiä alas. Nollata päästä kaiken empimisen jatkamisesta.

Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Tavoitteiden asettaminen ja itsensä voittaminen
Lähden jatkamaan ensimmäiseltä huoltopisteeltä. Huoltotauko on tuonut hieman energiaa ja polku muuttunut nopeammin juostavaksi. Juoksu ei maistu edelleenkään, mutta pakotan itseäni eteenpäin. Jalat tuntuvat betonilta ja kompastelen jatkuvasti. Tämä kisa on palauttanut minut maan pinnalle tylysti. Ehkä nämä matkat eivät ole minua varten? Mikä pakottava tarve minulla on ylipäätään haastaa itseäni yli oman sietokykyni? 

”Mulle Ylläkselle lähteminen oli tärkeää, koska viime vuonna koin elämäni rankimmat hetket juurikin tuolla tunturissa. Halusin revanssin, jotta saan korvattua huonot muistot onnistumisella. Tietoisuus siitä, miten huonossa kunnossa voi selvitä kisasta maaliin antaa voimia jatkaa vaikeina hetkinä eteenpäin. Yritän myös aina nauttia kisoissa siitä matkasta ja muistuttaa itseäni, että väsyminen vaan kuuluu asiaan. Kai se itsensä voittaminen on mulle se juttu. Mulla pitää kuitenkin aina olla joku tavoite. Ilman motivaatiota lenkille lähteminen kaatosateessa, 32 asteen helteellä, pakkasella, pimeellä, kun väsyttää tai olis muutakin tekemistä on paljon vaikeempaa. Tänä vuonna juoksu sujui hyvin, mutta siitäkin huolimatta mietin jossakin vaiheessa, että miksi helvetissä olen täällä. Nopeasti sitä kuitenkin muistaa, kuinka siistiä on juosta maalisuoraa pitkin. Parhaimpia fiiliksiä on ne, kun juoksu kulkee, nautit ja ajattelet, miten muut ihmiset ei kyllä tajua, mistä kaikesta ne jääkään paitsi!” Nelli Avikainen, 30 km.

Kuva: Guillem Casanova Photography

Ajatus lähteä juoksemaan koko Buff Trail Tour Finland läpi alkaa Pallaksen tuntureilla räpiköidessä tuntua koko ajan tyhmemmältä idealta. Silti samaan aikaan tiedostan, että jos nyt keskeytän, sarja katkeaa ja haave kaikkien kisojen läpi juoksemisesta on siinä. Punnitsen mielessäni keskeyttämisen tuomaa hetken helpotusta sitä vastaan, kuinka paljon jälkeenpäin harmittaa, jos homma katkeaa tähän. Moni voisi sanoa, että ainahan siellä voi keskeyttää, jos tuntuu vaikealta. Uskon, että jokainen tuolla poluilla juokseva tietää, kuinka vaikeaa keskeyttäminen itse asiassa on. Ei tuolla kukaan jätä leikkiä kesken heppoisin perustein. Matkan varrelle mahtuu yhtä monta asetettua tavoitetta, kuin on juoksijoitakin. Olipa tavoite mikä tahansa, sen saavuttaminen tuntuu uskomattoman hyvältä. Niin hyvältä, että se motivoi jatkamaan ja yrittämään uudelleen niidenkin kisojen jälkeen, kun tavoite jää syystä tai toisesta saavuttamatta. Käskytän jalkojani eteenpäin. Siinä hetkessä tavoitteeksi muodostuu vain maaliviivan ylittäminen ja se ettei BTTF -sarja katkea. Jalat toimivat, en ole oksentanut, liikun eteenpäin. Kaikki on hyvin.

Kovemmat haasteet ja kilpailuvietti
”Sain todellisen polkujuoksukipinän, kun kaverini osallistui kaksi vuotta sitten YPH kisaa. Näin kuvia reissusta sekä somessa videoita ja olin aivan myyty. Päätin heti silloin, että joskus minäkin olen tuolla ja vieläpä "perusmatkalla". En olisi koskaan uskonut, että se tapahtuisi näin nopeasti, koska en ole harrastanut juoksua kuin alle 2 vuotta. Jos jotain alan harrastamaan, niin tykkään myös kilpailla siinä, jotta voin katsoa millä tasolla olen. Minulla on aika kova kilpailuvietti. Lähdin pitkille matkoille koska maratoni tuntui liian helpolta, eikä tuntunut tarpeeksi kovalta haasteelta. Nyt minulla on takana 7 ultramatkaa ja jatkan tällä tiellä. Muistan YPH kisasta hyvin sen hetken, kun ennen Pallasta iski aivan järkyttävä koti-ikävä. Olin ihan maissa ja suoraan sanottuna vitutti. Onneksi sain käännettyä sen negatiivisen asian positiiviseksi ja sain siitä lisää voimia. Myös viimeinen nousu jäi mieleen kun jalat olivat ihan loppu, mutta silti jaksoi mennä eteenpäin ja sivuuttaa kivut pois.” Henry Aalto, 134 km

Kuva: Poppis Suomela

Luonto ja oman kunnon kehittäminen
2016 Nuts Pallas -kisa on jäänyt varmasti kaikkien osallistujien mieliin. Minulle se on jättänyt pienoisen kauhunsekaisen kunnioituksen reittiä ja kisaa kohtaan. Oma kisa tuolloin oli todella vaikea. Aloittelevan polkujuoksijan suuruudenhullu päähänpisto. Tähän kisaan startatessani olen ajatellut, että ainakaan yhtä pahalta ei voi tuntua. Nyt on sentään kilometrejä jo alla. Kuinka väärässä olenkaan. En pysty keskittymään muuhun, kuin että käskytän jalkojani eteenpäin ja yritän välttää kompastelua. Alan jo odottaa lopun tiepätkää. Yleensä vihaan asfalttia, mutta nyt kuvittelen, että tasainen tie tuo helpotuksen. Nämä kirotut kivet, ylämäet ja juurakot. Kömpelöt jalat, jotka eivät tunnu löytävän paikkaansa mistään välistä. Mikä näissä poluissa vetää puoleensa minua?

”Flat is boring, tiivistää aika hyvin miksi polut. Mutta miksi juoksu? Vajaa 4 vuotta sitten kesällä, saksalaisella pellolla Wacken festareilla pienessä kaljassa, kaveri ehdotti, että lähdetään lenkille ja tehdään lenkkisauna-perinne. Syksyllä sitten lähdettiin. Juoksu imi mukanaan, kun melkein heti toinen kaveri houkutteli Kiljavan poluille. Tasaisen tallaaminen ei varmasti olisi kantanut tänne asti. Polkujen maisemat ja joka askeleen erilaisuus viehättävät luontoa rakastavaa. Mikä sitten on kantanut harrastusta? Se mieletön fiilis, että tällä iällä voi kehittyä huimasti tässä hommassa. Viime viikolla tuli 42 vuotta mittariin. YPH 134 km oli yksi mittari ja välitavoite, jotta uskaltaa suunnitella tulevia haasteita. Seuraava suuri tavoite on Vaarojen 130 maaliin pääsy aikarajoissa ja ehjänä.” Riku Tiusanen, 134 km


Kuva: Guillem Casanova Photography

Nostan hetkeksi katseeni polulta ylös. Katson, kuinka polku mutkittelee tunturissa pitkälle horisonttiin. Maisema näyttää jatkuvan äärettömyyksiin. Kylmien väreiden hetki. Kropassa tuntuu tosi pahalta ja silti en haluaisi olla missään muualla nyt. Ei asfaltti ole minua varten. Meidän pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisen keskellä, jota ihminen ei ole rakentanut. Tuijottaa yksityiskohtia luonnossa ennemmin kuin itsessämme tai muissa ihmisissä. Se eheyttää paremmin meitä kuin mikään muu. Jatkan matkaani tarmokkaampana. Luonto ympärilläni on antanut taas takaisin vaatimatta mitään.


Kuva: Aapo Laiho

Oma aika ja meditatiivisuus
Pyhäkeron nousussa taakseni ilmaantuu mies, joka rupattelee hetken. En ole oikein juttutuulella ja vastailen lyhyesti. Olen aina ollut näissä polkukisoissa hieman sellainen yksinäinen taivaltaja. En oikein osaa kuvitella lähteväni matkalle porukassa tai juoksevani matkaa jonkun kanssa. Nautin omissa ajatuksissani taivaltamisesta liikaa. Sekopääjuoksija on poikkeus, mutta hänenkin kanssaan ollaan usein melko vähäsanaisia, jos yhdessä edetään. Usein minusta tuntuukin, että poluilla pääsen parhaiten tilaan, jossa saan olla 100% oma itseni. Hieman introvertti ja omissa maailmoissani. Tuntuukin, että polkujuoksu on välillä enemmän pääkoppaa kuin kroppaa kehittävä harrastus. Sen päätä nollaava vaikutus on minulle suuri henkinen voimavara.

”Polkujuoksu on minulle omaa aikaa itseni kanssa. Kliseisesti, mutta rehellisesti sanottuna, meditatiivista toimintaa. Se auttaa raskaammalla hetkellä, kun muistaa, että juoksee vain ja ainoastaan itseään varten. Pitkälle matkalle mahtuu lähes aina hyviä ja hankalia hetkiä. Kun muistaa tämän, se auttaa jatkamaan raskaamman hetken yli.” Antti Itkonen, 134 km.


Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Pyhäkeron laelle päästyäni en tunne kauheasti mitään. Kilometrit ovat tehneet tehtävänsä. Kun on keskittynyt ainoastaan käskyttämään jalkojaan eteenpäin, jokainen askel tuntuu saman arvoiselta. En osaa riemuita selätetystä noususta. Olen keskittynyt vain menemään eteenpäin. Päähän ei kauheasti turhia ajatuksia enää mahdu. Paha olokin on jäänyt jotenkin taka-alalle. Katson edessä avautuvaa alamäkibaanaa. Viimeksi en ole pystynyt juokemaan tässä kohtaa yhtään. Nyt annan jalkojen viedä. Puhdasta, lapsekasta riemua. Enää ei ole epäilystäkään, miksi poluilla juoksen.

Seikkailun halu, tuntemattomat kilometrit
Viimeisellä huoltopisteellä istun kiven päälle syömään banaania. Mäkäräiset pörräävät ahnaana ympärilläni, mutta en välitä niistä. Tiedän pääseväni maaliin. Tämä kisa ei ole osaltani onnistunut niin kuin sen etukäteen kaavailin menevän. Tämä on silti se pointti, joka minua näihin kisoihin paljolti vetää. Ennakkoon on todella vaikea tietää, millaiseksi päivä muodostuu. On aina pienoinen seikkailu lähteä poluille katsomaan, miten sen päivän haasteista selviää. Jokin tuossa epävarmuuden tilassa vetää puoleensa. Lähtöalueella fiilis on sanoinkuvaamattoman hieno. Kaikkien kasvoilta voi nähdä odotuksen ja innostuksen tunteen. Tuota fiilistä odotan joka kerta enemmän. Se on usein melkein siistimpää kuin maaliviivan ylittäminen. 

”Minua motivoi polkujuoksukisoihin ja pitkille matkoille ne tuntemattomat kilometrit. Homma muuttuu kiinnostavaksi siinä vaiheessa, kun on ollut liikkeellä pidempään kuin koskaan ennen. Kai se on sitten vähän myös sitä, että haluaa testata mihin kroppa ja mieli pystyvät. Minulle haaste tulee matkan pidentämisestä, ei suorituksen parantamisesta ajallisesti. Lisäksi kisat ovat aina vähän kuin seikkailuja, kun yhtään ei tiedä etukäteen millaisia haasteita kisan aikana kohtaa. Eniten kisoihin vetää kuitenkin niissä oleva tunnelma ja kanssakisailijat, joihin olen vuosien varrella tutustunut. YPH kisaan lähtemistä mietin tänä vuonna viime hetkeen asti. Kisatunnelma veti puoleensa lopulta niin paljon, etten malttanut jäädä pois.” Timo Ketola, 134 km


Yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys
Etukäteen olen päättänyt ottaa lopun tiepätkästä tällä kertaa niskalenkin ja juosta sen kokonaan. Kävellä ei tuolla helpolla pätkällä saa askeltakaan. Pusken eteenpäin, mutta pääkoppa lyö jarrua juoksulle. Välillä siirryn kävelemään ja joudun todella taistelemaan, että saan pätkiä juostua. Muillakin näyttää olevan samaa tietuskaa menossa. Vaikka etenenkin yksin, helpottaa hieman kun ympärillä on muitakin taistelemassa. Tämä pätkä muistuttaa meitä kaikkia taas siitä, miksi poluilla juoksemme.

”Polkujuoksukisoissa varsinkin, on melkein parasta tuo yhteisö. Kaikki treenaaminen ja reissun suunnittelu ja muut juoksijat. Välillä tuntuu, että juoksu on se helpoin osuus. On myös hienoa, kun saa jonkun uuden kaverin poluille mukaan ja huomaa, kuinka tämä polkupöljyys leviää. Poluilla juostessa on sekin parasta, että silloin ajalla ja vauhdilla ei ole merkitystä ja se on varmaan niitä hienoimpia asioita tuolla metsissä. Nyt viikonloppuna parasta kyllä oli huikeat maisemat ja ne kauheat kivikot, joiden jälkeen oli jo ihan voittajafiilis.” Kirsi Niemi, 30 km

Kuva: All About Lapland / Alexander Kuznetsov

Asfalttitietä kävellen taapertaessani ajattelen juuri, etten juokse enää askeltakaan, kun viereeni ilmaantuu Mira ja Janna. ”Lähde Johanna meidän mukaan”. Tuossa hetkessä yksinäiselle taivaltajalle tarjous, johon en voi olla tarttumatta. Tuntuu todella hyvältä, kun naiset nappavat minut messiin. Lämmin, toisista välittävä tunnelma, jossa kaikki tsemppaavat toisiaan. Sellainen on ilmapiiri näissä kisoissa. Se ei jätä kylmäksi edes tällaista omissa oloissaan viihtyvää polkumörköä. Miran ja Jannan kanssa jaksan taapertaa viimeisiä kilometrejä, kunnes polvi alkaa ilmoittamaan, että asfalttijuoksu saa riittää. Kiitän naisia vetoavusta ja siirryn kävelemään. Muutama sata metriä enää.

Se kaikki
"2015 mulla heräsi innostus polkujuoksuun ja joskus talvella tuli ilmottauduttua Nuts Pallas 55 km matkalle, jonka taapersin 9,5h maaliin. Fiilis ja kanssajuoksijat olivat niin mahtavaa porukkaa, että halu juosta polku-ultria kasvoi. 2017 YPH keskeytyi nikkaongelmiin, mutta fiilis oli hyvä ja kisasta jäi hampaankoloon sen verran, että oli pakko ilmottautua uudestaan. UTTF -ajatus heräsi talven 2017/2018 aikana ja päivitin keväällä matkan perusmatkaksi. KK 160km menikin taistellen maaliin ja palautuminen YPH:n perusmatkalle meni mukavasti. 
Pallaksen kisa lähti mukavasti hissukseen Ylläksen rinnettä nousten ja kuuma oli heti alussa. Juoda yritin niin paljon, kuin pystyi, mutta ensimmäisessä huollossa oli vain vajaa litra nestettä mennyt. Kellokkaan huollosta lähtiessa jo vatsa möyräisi siihen malliin, että oli alettava katselemaan paikka puskassa käymiseeen. Kisa etenei ja Äkäskeron päälle päästiin vielä hyvissä voimin, mutta sen jälkeen alkoi vatsassa höllyä ja tuntui, että neste jäi vatsaan killumaan. N. 38 km kohdalla tuli jyrkkä ylämäki, jonka puolessa välissä alkoi huippaamaan ja oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Muu porukka jatkoi matkaansa ja jatkoin hetken huilattuani yksin. Olo alkoi pikkuhiljaa huonontumaan ja hetken päästä okensin kaiken pihalle. Olo koheni hetkeksi ja jatkoin juoksemista, kunnes kaikki tuli taas pihalle. Tätä rumbaa jatkui n. 7 km Pahtavuoman huoltoon, jonne päätin jättää leikin kesken. Oksentelin vielä 3 kertaa raatobussin kyydissä ja vielä aamulla klo 6. 
Mikä mua vie uudestaan mukaan näihin hullutuksiin on halu haastaa itseään ja katsoa, mihin miehestä on. Mä en kuitenkaan voitoista taistele, joten itsensä voittaminen ja se, että oppii tuntemaan itseään paremmin, on parhaat palkinnot näistä reissuista. Ja kyllähän nuo maisemat reiteillä ovat vaan niin hienoja nähdä uudestaan ja uudestaan. Polkujuoksuyhteisö on myös niin mahtavaa porukkaa, että sekin on yksi isoimmista syistä, miksi tätä hommaa teen ja ultrille lähden mukaan. Ja kun kauas kotoa lähdetään, niin mennään sitten koko rahalla. Kisareissut on hienoja tapahtumia ja aina saa uusia kavereita ja some-tutuille kasvoja. Pidemmän tähtäimen tavoitteet on sitten Euroopan kisat, mutta niille ei mikään kiire ole. Pallaksen kisan jälkeen jo sunnuntaina kotimatkalla heräsi ajatus ensi vuodesta. Kolmas kerta toden sanoo." Pasi Pirhonen, 134 km

Kuva Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Elämästä nauttiminen, hetkessä eläminen
Maaliporttien näkyessä koko mennyt matka tuntuu yhtäkkiä silmänräpäykseltä. Kymmenen tuntia. Vielä hetki sitten matka on tuntunut päättymättömältä ja nyt se on vain pieni tuokio, jonka olen kokenut. Jotenkin aika on menettänyt merkityksensä matkallani.  

Minua on useasti kehotettu lopettamaan itseni kiusaaminen ja nauttimaan elämästä. Lakata suorittamasta. ”Eikö nyt jotain helpompiakin harrastuksia voisi olla?” En pidä ajatuksesta, että joku voisi määritellä toisen puolesta, mikä on elämästä nauttimista. Minulle elämästä nauttiminen tarkoittaa sitä, että teen sellaisia asioita, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen innostumaan. Sellaisia, joissa voin kokea olevani omimmillani. Poluilla juokseminen on minulle juuri sitä. Mahdollisuus irtautua kaikesta turhasta, olla läsnä vain ja ainoastaan siinä hetkessä, mikä nyt on käsillä. On todella vaikeaa selittää sitä hyvänolon fiilistä, jonka poluilla ja metsässä liikkuessani saan. Se on jotakin sellaista kokonaisvaltaista onnen tunnetta, joka mielen valtaa. Kisassa vaikeat hetket opettavat parhaiten hetkessä elämistä. Niistä ammentaa paljon muuallakin kuin juostessa. Olen joskus lukenut jostakin seuraavan lainauksen ”En halua vain olla hyvä vaikeissa asioissa. Haluan löytää hyvää vaikeista asioista.” Tähän lauseeseen ehkä kulminoituu se kaikki, miksi näihin kisoihin osallistun. 

Kun kuulen maalialueen äänet, siirryn juoksemaan. Lähestyvä maaliviiva tuo uutta virtaa kroppaan. Koko taaksejäänyt matka tuntuu päässäni sumuiselta ja epätodelliselta. En voi uskoa, että olen saanut käskytettyä itseni maaliin. Juoksen maaliporttien alta ja nostan nyrkin ilmaan. Se on merkki voitetusta taistelusta. Kuinka vahvaksi voikaan ihminen itsensä tuntea, vaikka kroppa on aivan lopussa. Istun maahan, "ei koskaan enää!" Silti melkein jo tiedän, että tulen tänne vielä uudelleen. Sekopäiden kokoontumisajojen maalialueella juoksijoiden ilmeistä näkee, ettei tarvitse kysellä miksi he täällä juoksivat. Aika moni näyttää löytäneen vastauksensa. Niin minäkin löysin jälleen kerran.

Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Lämmin kiitos Nelli, Henry, Riku, Antti, Timo, Kirsi ja Pasi, kun vastasitte miksi -kysymykseeni. Oli mahtavaa kuulla ja ennen kaikkea saada jakaa tarinanne. 

Loppuun normaalit kiitokset ja kumarrukset Nutsille. Ylisanani ovat jo kuluneet loppuun. Toivottavasti kiitos on luettavissa riveiltä ja rivien välistä.

Kiitokset myös kaikille kuvaajiille. Teette viikonlopun aikana melkoisia ultrasuorituksia kameran varressa. Nämä kuvamuistot ovat jokaiselle kisaajalle arvokkaita. Nöyrät kiitokset hetkien ikuistamisesta. 





SHARE:

torstai 5. heinäkuuta 2018

Aulanko Tower Trail


Aulanko Tower Trail juostiin viime viikonloppuna Hämeenlinnassa. Kyseessä oli kolmas Buff Trail Tour Finlandin osakilpailuista, matkana 22 km.

Voisi sanoa, että Aulanko Tower Traililla meni nappiin kaikki. Monipuolinen ja todella nopea reitti, hyvin järjestetty kisa, täydellinen juoksukeli ja oma suoritus. Kerrankin maalissa oli fiilis, että kisassa en olisi voinut tehdä mitään paremmin. Sain ryystettyä hitaista jaloistani kaiken irti ja tehtyä loppuvahvan suorituksen. Parasta oli fiilis siitä, että ehkä vihdoin on jotain kehitystäkin alkanut tapahtumaan. Aulangon kisa jätti myös pienen palon näille lyhyemmille matkoille. Ehkä BTTF:n jälkeen voisin juosta jatkossa enemmän näitä.

Olin laatinut kisaan sellaisen taktiikan, että Bodomin virhettä ei saa toistaa. Jalkoja ei saa ryystää loppuun ekalla puolikkaalla, vaan paukkuja pitää jäädä loppuunkin. Tarkoitus oli lähteä mittaamaan omaa kuntoa ja rutistamaan jaloista mehut huolella irti. Olin liikenteessä vahvasti sillä mielellä, että leppoisia viikonloppupitkiksiä voi vetää kotimaisemissa ihan ilmaiseksikin, joten tässä kisassa ei pk-sykkeillä mennä. Pahalta saisi tällä reissulla tuntua kunnolla. Olin asettanut tavoitteeksi päästä maaliin ajassa 2:45. Omalle tasolle kutakuinkin realistinen tavoite, joka vaatisi kuitenkin sen, että kaikki menisi nappiin. Vaikkakin aikatavoitetta oli siinä mielessä melko vaikea asettaa, että minulla ei ollut reitistä juuri muuta tietoa, kuin että nousumetrejä kertyy matkalle reilut 500 metriä ja että reitin pitäisi olla kohtuu nopea.

Oma kisa starttasi perinteiseen tyyliin hieman yskähdellen. Kun kroppa on diesel -tankilla varustettua mallia, kestää joka kerta se maagiset 5 kilometriä ennen kuin koneeni käynnistyy. Alussa edettiin ylämäkivoittoisesti leveää ulkoilureittiä pitkin ja vaikka koko porukka starttasi yhteislähdössä, ei reitti juurikaan ruuhkautunut. Syke huiteli alusta asti vahvasti VK-alueella, eikä paljoa laskenut sieltä matkan aikana. Erityisen tyytyväinen olenkin siihen, miten hyvin pystyin pitämään tasaista vauhtia yllä epämukavuusalueella. Oli sellainen fiilis, että jalat halusivat vain mennä, vaikka pää halusi ajoittain jarrutella. Jossakin puolivälin paikkeilla oli hieman tuskaisempaa etenemistä ja hoin koko ajan itselleni, että sykettä on saatava pudotettua kymmenen pykälää alemmaksi, jotta en vedä ihan hapoille itseäni. Eihän se vauhti siitä mihinkään silti pudonnut. Ihan kuin jalat olisivat olleet oma irrallinen osansa, joka ei ota päänupin käskyjä vastaan. Niinpä annoin jalkojen viedä.

Nautin nopeasta reitistä todella paljon. Tekniset pätkät eivät yleensä ota sujuakseen meikäläiseltä yhtään, joten oli kiva päästä kerrankin juoksemaan eikä räpeltämään. Eka puolikas tuli peesailtua omaan vauhtiin sopivien juoksijoiden perässä. Toisen puolikkaan vedin pitkälti omassa tahdissani ilman peesiapua ja voi pojat, kuinka siistiä oli painella omassa rytmissään.

Eka puolikas 11 km meni ajassa 1:24, 15 km ajassa 1:53. Ynnäilin vauhtia ja matkaa mielessäni ja hieman alkoi iskemään epävarmuus, että pystyisinkö pitämään samaa vauhtia ja jopa hieman kiristämään loppua kohti, jotta pääsisin aikatavoitteessa maaliin. Tiesin, että lopussa olisi tulossa vielä muutama kunnon nousurypistys, joissa vauhti hidastuisi väistämättä etanavauhtiin. Jossakin kohtaa ennen viimeistä juomapistettä muistan tulleeni ynnäilyssäni siihen tulokseen, että jään väistämättä aikatavoitteestani reilusti. Ketutti! Vaikka oma taso on siellä tuloslistojen häntäpäässä ja olen vahvasti hölkkäkuntoilija enkä mikään urheilija, niin silti lajissa kehittyminen ja omien suoritusten parantaminen on se juttu, mikä minua motivoi eteenpäin. Aulanko tarjosi kaikki mahdollisuudet tehdä oma paras suoritus. Harmittaisi todella paljon, jos jäisin tavoitteestani.

Viimeisellä juomapisteelle päästyäni ja urheilujuomat naamariin heitettyäni tajusin, että kropassahan tuntuu todella hyvältä, mikä siis tarkoitti sitä, että paukkuja löytyy vielä reilusti. Maalissa ei saisi tuntua näin hyvältä tai sitten jäisi pahasti hampaan koloon. Päätin laittaa uuden vaihteen silmään ja pyrkiä niin lähelle aikatavoitetta kuin mahdollista. Loppu oli osaltani jonkinmoista hurmosta. Meno tuntui todella vahvalta ylämäistä huolimatta. Varmaan etenin lopun pelkkänä Hangon keksinä, niin siistiä oli! Viimeisen kilometrin menin alle 5min/km vauhtia, joka on minulle jo suorastaan lentämistä. Lopun maalisuoralle päästyäni katsoin kelloa ja tajusin, että tavoiteaika on vielä saavutettavissa. Viimeiset metrit ähkien, maaliviivan ylitys ja kello pysähtyi ajassa 2:45:11. Ihan mahtava fiilis omasta venymisestä. Oli ihan sellainen olo, kuin olisin voittanut koko kisan. Sehän näissä kisoissa parasta onkin, että kilpailun voi voittaa niin monella eri tavalla. Tulemalla ensimmäisenä maaliin, voittamalla itsensä ylipäätään osallistumalla kisaan, pääsemällä maaliin vaikeuksista huolimatta tai sitten venymällä siihen parhaimpaan suoritukseensa ja tuntea maalissa antaneensa kaikkensa.

Aulanko Tower Trailissa puitteet ja järjestelyt olivat kyllä 6/5. Toki oma onnistuminen myös edesauttaa ylisanoihin, mutta Aulangosta jäi kyllä vain ja ainoastaan hyvät fiilikset. Hatunnosto järjestäjille näin mahtavasta onnistumisesta heti kisan 1-vuotena. Kiitokset myös kaikille reitin varrelle talkoilleille, sain tosi paljon energiaa kannustuksestanne. Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan!

Viimeinen kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

   






SHARE:

tiistai 29. toukokuuta 2018

Nuts Karhunkierros 2018


Säpsähdän hereille klo 5:03, nappaan puhelimen käteen ja avaan gpsseuranta.net sivun. Sivun päivittyminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Missä kohtaa pallo liikkuu? Jännittää niin paljon, että sydän jättää lyöntejä välistä. Hetken kuluttua lista aukeaa. Sekopääjuoksijan pallo liikkuu. Se on käynyt Hautajärvellä ja jatkaa hyvää vauhtia eteenpäin. Jumalauta! Voiko olla totta? Tuo mies on tulossa maaliin tänään. Entuudestaan tiedän, että Hautajärven puoliväli on Sekopääjuoksijalle reissun kulminaatiopiste. Jos siitä kykenee jatkamaan eteenpäin noin hyvällä vauhdilla, se kertoo paljon. Viime vuonna retki pysähtyi Hautajärvelle. Tänä vuonna ei ole DNF:ää tulossa. Olen siitä nyt aivan varma. Oma 53 km kisa on starttaamassa klo 10 Oulangasta ja kello on viritetty herättämään seitsemältä. Makaan sängyssä ja seuraan palloa, nukkumisesta ei tule enää mitään. Kun pallo ylittää 100 km maagisen rajan, riemu vetää kropan ylikierroksille. 6:55 soi puhelin – etukäteen olemme sopineet, että jos keskeytysajatuksia matkan aikana ilmaantuu, Sekopääjuoksija soittaa minulle. Nyt tiedän jo ennalta, että tämän puhelun aikana ei tulla puhumaan keskeyttämisestä. ”Huomenta” kuluu luurin toisesta päästä. Ääni on pirteä ja tarmokas. Tuo ei varsinaisesti hillitse riemuani. Tekisi mieli huutaa täysillä puhelimeen ”sä teet sen”!!! Maltan kuitenkin mieleni. Onhan se tyhmää nuolaista tässä vaiheessa. Matkaa on jäljellä ihan hitosti. Silti olen täysin varma. Tänään saadaan mies maaliin!
Hassua sinänsä, sillä koko alkuvuoden olen ollut täysin varma, että maaliin ei ole mitään mahdollisuuksia päästä. 2015 Nuts Pallas 134km DNF, 2016 Vaarojen Maraton 130km DNF, 2017 Karhunkierros 160km DNF, 2017 Vaarojen Maraton 130km DNF. Unelmaa pitkästä ultrasta on metsästetty pitkään. Epäilys ei johdu tuosta DNF-putkesta, vaan siitä että Sekopääjuoksija ei ole treenannut tähän Karhunkierroksen kisaan. Ei oikeastaan pätkääkään. Itse olen vetänyt marraskuusta asti hyvää treeniputkea. Sekopääjuoksijan olen saanut pari kertaa väkipakolla mukaan lenkille. Muuten olen juossut sateen ja loskan keskellä yksin. Vaaroille vedetty kova treenijakso ja DNF on aiheuttanut Sekopääjuoksijalle jonkinmoisen burn outin koko hommaan. KK:lle ei ole tarkoitus lähteä juoksemaan ollenkaan. Jossakin kohtaa kamelin selkä katkeaa ja mies ostaa paikan kisaan joltakin toiselta juoksijalta. Tämän jälkeen meikäläinen vuoroin soittaa poskea ja vuoroin läksyttää Sekopääjuoksijaa. ”Ei mitään mahkuja, jos et ala treenaamaan!” Ei jää epäselväksi kenellekään, että en usko pätkänkään vertaa maaliin pääsyyn.
Kisabussissa matkalla Oulangalle huomaamme veljeni kanssa, että GPS-pallo liikkuu niin hyvää tahtia, että tulemme näkemään Sekopääjuoksijan Oulangan huollossa ennen omaa starttiamme. Sekopääjuoksija on taittanut matkasta pääosan yksin. Viimeiset 50 km tulee olemaan tuskallinen taival. Yksin siitä tulee vielä tuskallisempi. Yhtäkkiä oma kisa menettää täysin merkityksensä. On päivän selvää, että minun tehtäväni on nyt tarjota kaikki tuki ja turva loppumatkalle, jos Sekopääjuoksija niin haluaa. Se auttaa ihan valtavasti, kun voi seurata jonkun askelia edessä, eikä joudu taapertamaan yksin omissa ajatuksissa. On aika maksaa vetojuhdan velka takaisin.


Kuva onevision.fi /Juha Saastamoinen
Pallas heinäkuu 2016. Oksennus pyrkii kurkkuun. Mikään energia ei uppoa alas. Taaperran viluissani eteenpäin Suomen upeimmat maisemat tarjoavalla polkukisareitillä. Tosin tänä vuonna maisemia ei näy. Näkyy porukkaa hoippumassa myrkyssä kertakäyttösadetakit päällä ja kumihanskat kädessä, harmautta ja kaatosadetta. Meikäläinen polkujuoksunoviisina on haukannut aivan liian ison palan ilmoittatumalla 55 km kisaan. Tyhmä päähänpisto! Ei koskaan enää! 10 metriä edellä tanssahtelee Sekopääjuoksija. Heiluttaa peppua, hypähtelee ja hymyilee. Huutaa kannustuksia ”hyvältä näyttää” hyvin etenee” ”ei paljoa jäljellä”. En jaksa juosta askeltakaan enää, mutta liikun eteenpäin, koska mies liikkuu edessä. Sekopääjuoksija on itse tarjoutunut matkalle mukaan turvaksi. Varmaan arvannut, että muija jäisi muuten tunturiin. Maaliin tulemme siinä vaiheessa, kun Jokke on jo keräämässä reittikylttejä lopun tiepätkältä pois. Oma matkani on ollut kauhea, mutta yhteinen matkamme ikimuistoinen. Edessäni kulkeva tsemppari on ollut uskomaton tuki koko kisan ajan. Niinhän hän on muutenkin aina joka hetki.
Oulangassa odotan hirveän jännityksen vallassa, milloin Sekopääjuoksija ilmestyy huoltoalueelle. Matkaa hänellä on takana 110 km. Kuinka valtavan väsynyt hän mahtaa olla? Näen puiden välistä, kun asfalttitietä pitkin vilahtaa hahmo tutulla askelluksella. Kohta portaat alas juoksee hyvävoimainen mies. Viidenkympin juoksijat kannustavat kovaa. Uskomatonta! Miten hän voi olla noin hyvissä voimissa? Tekisi mieli röyhistää rintaa ja huutaa kaikille ”katsokaa mun mies”. 160 km kisailijoilla on ollut paljon ongelmia ensimmäisen päivän kuumuudesta johtuen. Moni on joutunut keskeyttämään imeytymisongelmien vuoksi. Sekopääjuoksija istahtaa huoltoon, taitettu matka ei näy ulospäin. Nopea huolto ja matka jatkuu. On hyvä päästä pois 53 km ryhmän alta. Kysyn haluaako Sekopääjuoksija, että mennään loppumatka yhdessä. ”Tulisitko todella mun kanssa?” Eipä ole vaikea vastata kyllä. Tästä tulee upein kisa ikinä.



Sekopääjuoksija jatkaa Oulangasta eteenpäin, kun omaan starttiin on aikaa noin vartin verran. Lähdetään matkaan veljen kanssa. Sovitaan, että juostaan yhdessä, kunnes saan Sekopääjuoksijan kiinni. Veli katsoo GPS-seurannasta, että pitää juosta reippaasti yli tunti, jotta saadaan mies kiinni. Jossakin kohtaa Jarkko ottaa meidät kiinni ja jatketaan kolmeen pekkaan eteenpäin. Lottaankin olen törmännyt jo startissa ja nähdään muutamaan otteeseen alkumatkalla. Kivaa nähdä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia. Kaikki ovat matkassa hyvällä fiiliksellä. Aurinko paistaa ja läppä lentää. Mahtava tunnelma!

1h20min myöhemmin näen, että Sekopääjuoksija seisoo polun reunassa ja katsoo meihin päin hymyillen. Ollaan varmaan mölytty niin kovaa, että meidät on kuullut jo pitkältä. Hetki jatketaan porukassa eteenpäin. Ensin erkaantuu Jarkko ja sitten veli lähtee juoksemaan omaa kisaansa. Tuossa kohtaa näen ensimmäisen kerran, kuinka matka alkaa painamaan miestä. Hetken mietin, onko sittenkään hyvä idea, että liityn seuraksi. Joskus tsemppihenkki hyytyy läheisen kanssa nopeammin. On helppo alkaa purkamaan huonoja tuntemuksia tutulle ihmiselle ja sitten jäädä vellomaan niihin. Päätän ottaa taktiikaksi pitää meidät koko ajan liikkeessä. Liikkua tarmokkaasti eteenpäin, niin kyllä se mies siellä perässä seuraa. Kuljen edellä ja höpöttelen kaikkea olematonta edellisen illan syömisistä energiapatukoiden makuvaihtoehtoihin. Lähes kaikki ohittajat tsemppaavat Sekopääjuoksijaa. Hän vastaa jokaiselle, tsemppaa takaisin. Oma numerolappuni on kiinni etupuolella ja saan osan glooriasta, kun ohitse menevä porukka luulee, että minäkin olen perusmatkalaisia. Alussa jaksan selittää, että olen viiskolmosen juoksija ja vain vetojuhtana. Lopussa en jaksa enää selittää, vaan kiitän vain tsempeistä. Porukka varmaan luulee, että etummaisena kulkee se huonohappinen perusmatkalainen. Sekopääjuoksijan pirteys on käsittämätöntä. Itse olisin tuossa kohtaa täysin jo puhekyvyttömässä tilassa. Mies jaksaa vastata kaikkiin kysymyksiin ja kertoa fiiliksistä. "Fiilis on vähän semmoinen, kuin olisi kaadettu kasa leegoja sukan sisälle""Siellä ne rakot poksahtelee yksi toisensa jälkeen" Mietin, että niin kauan kuin suu liikkuu noin paljon, kaikki on ihan hyvin.



Ekaan huoltoon on Oulangasta matkaa reilut 30 kilometriä. Tuo väli tuntuu todella pitkältä. Katson kellosta aikaa, jotta muistamme ottaa energiaa riittävän usein. Sekopääjuoksijalta ei kiinteän syöminen oikein enää onnistu. Geelejä hänelle uppoaa onneksi tasaiseen tahtiin ja välillä sullon energiablockseja suoraan suuhun. Miehen sisuskalut ovat tämän reissun jälkeen teflonia. Itse syön ihan valtavasti. Nyt ei saa päästään energiaa loppumaan ja mieltä mustumaan. Välillä pysähdytään ottamaan purosta lisää vettä, kun pullot tyhjentyvät ennen aikojaan. Jollakin purolla sattuu hassu hetki, kun vettä ottaessa meinaa sammakko uida pulloon. Onneksi huomaan kaverin ennen kuin päätyy lötköpullon sisuksiin. Sekopääjuoksija pitää monta turhaa puskataukoa. Hieman alkaa huolettamaan, kun mitään ei tule ulos. Komennan juomaan tiuhempaan ja ottamaan suolatabletin. Tämä tuottaa onneksi pian tulosta.

Jonkin verran ennen ekaa huoltopistettä Sekopääjuoksija ottaa sauvat avuksi. Edetään pääasiassa kävellen ja kuuntelen kuinka sauvat takovat maata vasten. Iskut ovat tarmokkaita ja päättäväisiä. Tuo ääni on jotenkin todella lohdullinen. Joka askeleella, joka iskulla edetään kohti päätepistettä. Basecampille saavuttaessa Sekopääjuoksija on taittanut matkaa 28 tuntia ja 142 km, minä 6 tuntia ja 32 km. Istutaan tankkaamaan, täytän pulloja vedellä ja mätän banaania ja sipsiä naamaan. Sekopääjuoksijakin saa banaania ja mandariineja alas. Kilometrit vaativat kuitenkin jo verojaan ja väsymys alkaa olemaan valtavaa luokkaa. Katson kuinka mies tärisee penkillä viluhorkassa ja alan olemaan todella huolestunut. Matkaa on jäljellä vielä 23 km ja vauhti tulee lopussa hidastumaan huolella. Seuraavaan huoltoon on matkaa noin 16 km. Miten päästään eteenpäin, jos kroppa vetää sulkutilaan? Ulospäin en tietenkään voi omaa huoltani näyttää. Nyt ei auta kuin jatkaa. Sekopääjuoksija vetää irtohihat päälle ja matka jatkuu. Tärinä jää Basecampille. Me jatkamme juosten pitkin hiekkatietä.

Välillä Basecamp Konttainen juoksemme paljon pieniä pätkiä. En voi käsittää, miten Sekopääjuoksija pystyy juoksemaan yhtäkään askelta. Yritän välttää kaikkia "jaksaa jaksaa" lauseita. Enemmän ne ärsyttävät kuin tsemppaavat. Eikä niitä kyllä tarvitakkaan. Välillä tuntuu, että Sekopääjuoksijan meno on tarmokkaampaa kuin minun. Luovuttamisesta ei keskustella koko matkan aikana. Se ei ole ollut vaihtoehto missään vaiheessa.


Jossakin Basecampin ja Konttaisen puolivälissä unohdan itse ottaa energiaa riittävästi ja matka rankaisee saman tien. Syöksy pahaan oloon on nopea. Aloittelijan virheitä! Pitäisi jo tajuta, että meikäläisen kroppa vaatii energiaa todella tiuhaan tahtiin. Pahaa oloa ei tässä kohtaa kuitenkaan voi näyttää. Kaivan energiapatukkaa repusta ja toivon, että se vaikuttaa nopeasti. Huomaan olevani hiljainen. Varsinainen tsemppari! Alan miettimään, miten selviämme lopun nousuista. Alamäet alkavat olla Sekopääjuoksijalle jo melkoista tuskaa. Huomaan vajoavani synkkiin ajatuksiin. Matka alkaa tuntumaan päättymättömältä. "Hyvät pakarat" kuuluu takaa. Alan nauraa ja totean mielessäni, että meillä ei ole mitään huolta. Ei sitten yhtään mitään.

Joulukuussa 2014 olen vetämässä kotona leukaa, kun tanko pettää ja putoan selälleni takana olevan tuolin kulmaan. Seurauksena kaksi katkennutta kylkiluuta ja useamman viikon sairasloma. Himoliikkujalle pahin mahdollinen rangaistus. Päivät neljän seinän sisässä tuntuvat loputtomilta. Olen sinkku ja kipulääkepäissäni keksin mennä Tinderiin lähettämään kaikille matcheilleni "moi" viestin. Viesti lähtee myös yhdelle Porilaiselle miehelle, joka on ollut matchini Tinderissä jo pidemmän aikaa. Hän on kategoriassa "mulla ei oo mitään mahkuja", joten en ole uskaltanut ottaa aiemmin yhteyttä. Kun asutaan vielä samassa kaupungissa, niin hiton noloa saada pakit. Nyt kuitenkin lääkepäissäni päätän, että katsotaan, miten muijan käy. Syteen tai saveen! Mies vastaa. Lopulta viestitellään kaikki joulun pyhät. Sitten kutsun käytännössä tuntemattoman tyypin viettämään uutta vuotta kanssani omaan kotiini. Ihmisen, jota en ole ikinä tavannut. Täysin luonteeni vastaista toimintaa. En kerro kavereillekaan mitään. Potentiaalinen kirvesmurhaaja on tulossa kotiini ja kukaan ei tiedä asiasta. Vähänpä tiedän mihin Sekopäähän tutustun. Mies kertoo illan aikana polkujuoksusta. En ole ikinä kuullutkaan moisesta lajista. Minä juoksen vain asfaltilla.

Konttaisten huoltoon saavuttaessa oma olo on edelleen hivenen heikko. Sekopääjuoksija ehdottaa nopeaa huoltoa, mutta kerron, että minun on pakko mättää kunnolla energiaa koneeseen. Tuputan banaaneja ja sipsejä myös Sekopääjuoksijalle. Edessä on reitin rankin rypistys. Tässä kohtaa myös ilma on viilennyt selkeästi. Vedetään molemmat takit päälle ja lähdetään kohti viimeistä taipaletta hampaat kalisten. Viime vuoden DNF:n takia minulla ei ole enää tarkkaa muistikuvaa loppupätkästä. Ensimmäiseltä vuodelta siitä on piirtynyt mieleen kuva ihan hirvittävänä raastona. Järkyttävää nousua ja laskua kivikoissa. Onneksi tankkaan kunnolla. Saan virtaa koneeseen ja loppupätkä tuntuu todella helpolta. Sekopääjuoksijalla ei ole enää helppoa. Eteneminen alkaa olemaan melkoisen tuskaista ähkimistä. Silti hän vielä ehdottaa juoksemista jossakin kivikkoisessa alamäessä. Ajattelen, että nyt on päästy reitin siihen vaiheeseen, kun äijältä alkaa kuuppa pettämään. Kysyn onko hän nyt ihan tosissaan ja saan myöntävän vastauksen. Kertakaikkiaan totaalinen sekopää! Ylämäissä etenen aina pienen matkaa eteenpäin ja jään odottamaan, että Sekopääjuoksija saavuttaa minut, jonka jälkeen taas pieni matka eteenpäin ja odotus. Vaikka vauhti on hidas, sauvat tikkaavat tarmokkaasti ylämäissä. Ohitamme joitakin lyhyemmän matkan menijöitäkin. Alamäet ovat tuskaa ja ne eivät ota sujuakseen minultakaan. Jotenkin huomaamattamme olemme kuitenkin yhtäkkiä Valtavaaran nousussa. Takana tuleva mies on kaikkensa antanut. Silmät ovat raskaat ja kasvot kalpeat uupumuksesta. Päättäväisyys ei kuitenkaan ole kadonnut matkan aikana mihinkään. Kyyneleet nousevat silmiin. On vaikea kuvailla sitä riemua, mikä tuossa hetkessä mielen valtaa. Suurta onnea toisen puolesta. Ihan kohta tavoite on saavutettu. Ihan kohta!

Kuva onevision.fi / Juha Saastamoinen
Valtavaaralle kivutessamme bongaan vaaran laella entisen luokkakaverini, valokuvaaja Juha Saastamoisen. Juha ymmärtää heti, kuinka merkityksellinen tuo hetki on meille ja antaa kameran laulaa. Pahimpien linssiluteiden titteli tässä kisassa on ansaittu. Kiitokset Juhalle upeista kuvista. Kiikkustuolimuistoja potenssiin kymmenen.

”Kiva kerhotukka” sanoo Sekopääjuoksija eräänä aamuna, kun herätään. Uuden vuoden jälkeen homma on ollut melkoista salamarakkautta. Ei mene kauaa, kun jo asutaan kimpassa. ”Siis mikä?” kysyn. ”No kerhotukka!” Sekopääjuoksija selittää, että hänellä tukka näyttää joka aamu sellaiselta kuin lapsena tarhakuvissa. Meikäläisen tukka näyttää kuulemma aamuisin samalta. ”Kerhotukka” – ihan loistava termi. Keväällä 2017 juostaan yhdessä Madeira Island Ultra Trailin kisassa. Lapuissa lukee Team Kerhotukat Finland. Tämän jälkeen tiiminimi jää pysyvään käyttöön.

Viimeinen nousu Rukalle on legendaarinen. Se on kuin reitin viimeinen pirullinen vitsaus, joka pitää selättää, jotta matka saa kruununsa. Kun pääsemme hyppyrimäen viereen uskallan vihdoin huutaa "sä teit sen"! Tekisi mieli kiivetä hyppyrimäkeen ja mennä huutamaan sinne. Se tapa, jolla Sekopääjuoksija veti kisan läpi on ihan uskomaton. Positiivisella ja iloisella mielellä koko ajan. Monessa kohtaa oli vaikea uskoa, että mies on perusmatkalla. Oli upeaa olla mukana kisan loppupätkä. Viimeiseen alamäkeen menemme peräkkäin, minä Sekopääjuoksijan takana niinkuin me aina lenkillä mennään. Loppusuoralla laitamme juoksuksi ja otamme toisiamme kädestä kiinni. Maaliviivan ylitys tuntuu paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Kisa, jossa omalla lopputuloksella ei ollut mitään merkitystä ja silti se on ollut merkityksellisin kisa ikinä.
Kiitokset kaikille kanssajuoksijoille, talkoolaisille, järjestäjille! Mahtava viikonloppu, unohtumaton kisa!


Kuva: onevision.fi / Juha Saastamoinen




.
SHARE:
MINIMAL BLOGGER TEMPLATES BY pipdig