Nuuksio Classic 42 km

Pyhän kisan jälkeen homma eteni samalla kaavalla, kuin Pallaksen jälkeen. Lepoa ja rasitusvamman parantelua. Pystyin juoksemaan Pyhän ja Nuuksion välissä yhden 4 km pituisen lenkin, koska polvea oli pakko säästella niin paljon kuin mahdollista. Juoksijan polvi saattaa olla todella sitkeä vaiva, joten parempi antaa jalalle huilia, kuin lähteä kokeilemaan, miten se kestää. Koska Pyhän ja Nuuksion välissä olevat kolme viikkoa eivät kauhesti antaneet mahdollisuutta minkään huiman kuntopiikin luomiselle, katsoin järkevämmäksi jättää juoksulenkit väliin. Pyöräilin, kävelin ja tulipa myös retkeiltyä rinkka selässä pitkin Helvetinjärven kansallispuiston polkuja. Tämän lisäksi kroppaa huollettiin fyssarilla huolella, yhteensä neljän käynnin verran. Silti polven kestävyys Nuuksion kisassa tulisi olemaan täysi kysymysmerkki. Fiilikset olivat aika lailla maassa. Alkoi tulla myös vähän sellaista käänteistä turnausväsymystä, kun en päässyt juoksemaan. Treenien tekeminen on minulle todella mieluisaa puuhaa ja nyt kun juoksulenkit olivat jääneet väliin oikeastaan jo Aulangon kisasta asti, alkoi tunnelma hieman laskemaan. Päivä ennen kisaa oli suoraan sanottuna täysin hälläväliä olo. Olin aika lailla varma, että polvi alkaa kisassa vaivaamaan ja homma menee taas kävelyksi. Ei olisi oikeastaan huvittanut lähteä Nuuksioon ollenkaan, enkä varmaan olisi lähtenytkään ilman BTTF-urakkaani. Harmitti myös se, että kaikki loppu- ja alkuvuoden aikana tehty työ tuntui valuvan hukkaan, kun jouduin koko ajan säästelemään. Jos homma ei menisi polven takia kävelyksi, niin sitten se olisi kunnon puolesta yhtä haparointia. Yritin hakea fiilistä katsomalla perjantaina UTMB:n livelähetystä. Käsittämättömän upeita Suomalaissuorituksia, joita seuratessa ei voinut muuta, kuin tulla hyvälle tuulelle. Lopulta annoin itselleni pari kuvitteellista avaria poskelle ja päätin lähteä Nuuksioon sillä taktiikalla, että unohdan koko BTTF:n. Nyt mentäisiin todellakin askel kerrallaan ja mietittäisiin sitten vasta kisan jälkeen, miten siitä eteenpäin.

Aja! - Terho Lahtisen lähtömerkin kaikuessa ilmoille pääsin vihdoin piinastani ja matkaan. Jollakin minulle hyvin epätyypillisellä tavalla onnistuin unohtamaan polven tuntemusten kuulostelemisen lähes kokonaan alusta asti. Epätyypillistä oli myös se, että meno maistui jo alussa yllättävän hyvältä. Ei ollut sitä normaalia diisselkoneen hitautta, joka laittaa kropan yskähtelemään ensimmäiset viisi kilometriä. Nautin älyttömästi Nuuksion nopeasta reitistä. Pyhän kivikoissa toikkarointien jälkeen tuntui mahtavalta päästä juoksemaan nopeasti edettävää polkua. Niinpä tuli hieman keulittua vauhtien osalta ja jo kympin paikkeilla alkoi koipi painamaan. Swinghillin mäki ei tuntunut mitenkään pahalta. Nousu ei ole kovinkaan pitkä, mutta sen jälkeen olevassa ensimmäisessä huollossa aloin ounastella, että kohta hyytyvät jalat. Ounastelut eivät menneet pieleen. Ekan ja tokan huoltopisteen väli oli osaltani todella takkuista etenemistä. Tuolle välille osui myös kisan hitaimmin edettävä pätkä, joka raskailla jaloilla tuntui todella hitaalta. Oli melkoisen synkkiä hetkiä. Toiseen huoltoon tullessani laitoin Sekopääjuoksijalle viestiä. Hän oli paikanpäällä seuraamassa kisaa, joten oltiin sovittu, että laitan aina huoltopisteille päästyäni tilannetiedotusta, jotta hän tietää, miten homma etenee. "Toine juomapiste. Vittu mitä paskaa. Ei kulje. Polvi ok." No joo - siinä aika hyvin tiivistettynä sen hetken fiilikset. Tuossa yhteydessä olin unohtanut puhelimen näppäinlukon auki ja sen lisäksi, että puhelin lähetti Sekopääjuoksijalle ja veljelleni liudan kuvia juoksureppuni taskusta, se soitti Sekopääjuoksijalle WhatsAppin kautta videopuhelun. Tuo on ominaisuus, jota en ole ikinä käyttänyt, joten olin ihmeissäni, kun miehen naama ilmestyi yhtäkkiä ruudulle. Tuo vahinkopuhelu osoittautui kuitenkin ilmeisen tarpeelliseksi, koska sen jälkeen alkoi taas kulkemaan.

En tiedä, mitä tuon toisen huoltotauon aikana tapahtui, mutta voisin jopa vähän maksaa, jos joku kertoisi minulle sen. Nimittäin seuraavien kuuden kilometrin aikana tapahtui jotain, mitä en ole ennen kokenut. Toiselta huoltopisteeltä lähdettyäni olin yhtäkkiä kuin uudestisyntynyt. Tästä alkoi polkuhurmos. On todella vaikea kuvailla tuota fiilistä sanoin. Olen yrittäessäni kirjoittanut rivit tähän ja pyyhkinyt ne pois jo useaan otteeseen. Parhaiten sitä tunnetta kuvaa puhdas ilo. Vajosin täysin sen hetken vietäväksi ja juoksin vailla mitään painetta tai pyrkimystä. Kuin leikkien. Aiemmin raskailta tuntuneet jalat olivat yhtäkkiä kepeät ja meno oli niin helppoa, että lisäsin koko ajan vauhtia. En tuntenut hengästymistäni, vaikka taatusti huohotin ääneen. Tuon hurmoksen aikana juoksin jalkani alta. Täydellistä juoksun riemua, joka oli kaiken sen arvoista mitä hurmoksestani seurasi. Yhtäkkiä säpsähdin ja tajusin, että sykkeeni on aivan kaakossa. Tämän jälkeen jalat alkoivat pikkuhiljaa muutua betoniksi. Viimeiselle huoltopisteelle päästyäni laitoin taas tilannetiedotusta menemään. "Vika huolto. Sain jonkun hurmoksen päälle ja juoksin jalat tos vikalla välillä aivan ojoon. Aika hapokasta nyt. Tulee kiva loppu"

Viimeisestä 9 kilometristä oli hurmos kaukana. Parhaiten tuota pätkää voisi kuvailla vaisuksi taaperrukseksi. Tuntuu kuin kaikki minusta olisi irrotettu tuolle kuuden kilometrin pätkälle ja nyt tuon hölmöilyn jälkeen maksettaisiin kalavelat, kun tonnin painoisilla koivilla yritettiin raahustaa maaliin. Silti olin älyttömän onnellinen siellä Nuuksion metsässä. Kisasta oli tullut minulle kaikkea muuta kuin hälläväliä juoksu ja se oli minulle todella merkityksellistä. Yhtäkkiä jokainen mennytkin BTTF -kisani nousi uudelleen arvoonsa ja ymmärsin, kuinka paljon olen niistä jokaisesta saanut. Loppusuora maaliin tuli keveiden jalkojen sijaan keveällä mielellä. Olin niin iloinen, että polvi kesti, mutta eniten iloitisin siitä juoksun riemusta, jota matkani aikana olin saanut kokea. Ymmärsin myös, miten tärkeiksi kisan aikana koetut hetket muodostuvat jälkikäteen. Se tunteiden vuoristorata, jota yhden kisan aikana käy läpi, on jotain ihan ainutlaatuista. Sellaista on vaikea kokea missään muualla. Onneksi lähdin Nuuksioon. Onnekseni!

Kiitokset kisajärjestäjille ja kaikille reitin varrella ja juomapisteillä. Upea tapahtuma, jonka tunnelma ei jätä ketään kylmäksi. Tulen taatusti uudelleen.