Kuten edellisessä postauksessa kerroin, valmistautuminen Pyhän Tunturimaratonille ei sujunut lainkaan suunnitelmien mukaan. Ennen kisaa fiilikset olivat vahvasti sellaiset mitäköhän tästäkin nyt tulee ja kisapäivän saapuessa jännittyneet tunnelmat vain kasvoivat. Kisahermoilu omalla kohdallani heijastuu yleensä suoraan tehtyjen treenien määrästä. Vähälle jäänyt treenaaminen tarkoittaa isoa kisajännistystä. Pallaksen ja Pyhän välissä total treenimääräni oli 2 juostua kilometriä. Voitte tästä arvioida hermoiluni määrän. Ei ollut vahva tai luottavainen olo missään määrin. Kun päälle lisätään vielä se, että kantapään ja polven kestävyys oli täysi kysymysmerkki, niin jännäpissalla tuli rampattua ennen kisaa normaaliakin enemmän. Mietiskelin, että näiden ongelmien jälkeen voin olla todella tyytyväinen, jos pääsen seitsemässä tunnissa maaliin. Tai maaliin ylipäätään.
Matkaan lähdin tällä kertaa melkolailla erilaisella tankkaussuunnitelmalla ja eväsarsenaalilla kuin aikaisemmin. Energiaa oli messissä huomattavasti vähemmän kuin normaalisti johtuen siitä, että Pyhän kisassa huoltopisteitä on paljon. Matkan varrelle mahtuu yhteensä 5 huoltopistettä, joten energiaa pystyy tankkaamaan huolloissa, eikä repussa tarvinnut kantaa niin paljoa syötävää mukana. Pelasin myös vähän upporikasta tai rutiköyhää ja mukaan lähti kaikkien ohjeiden vastaisesti urheilujuomaa, jota en ollut testannut vielä kertaakaan aiemmin. Kovasti pussinkyljessä vakuuteltiin, että tämä legendaarinen Tailwind energiajauhe ei aiheuta minkäänlaisia vatsavaivoja. Kun nyt muutenkin olitiin vähän riskillä liikentessä, niin ajattelin että vedetään nyt sitten kunnolla lisäjännitysmomentteja kisaan. Tailwind, jonka Sekopääjuoksija nimesi pyrstöyskäjuomaksi, toimi kuitenkin hyvin eli mitään vatsavaivoja tai muita ongelmia energian kanssa ei ilmaantunut. Tosin - en ole yhdessäkään kisassa tai lenkillä rampannut puskapissalla niin paljoa, kuin Pyhällä. Tailwind tuntui tulevan suoraan lävitseni ja könysin kyykkimään kuusenjuurelle jatkuvalla syötöllä. Kertonee muuten jotain meikäläisen loistavasta suuntavaistosta, että jossakin kohtaa pitstopiltani polulle palatessani jouduin hetken aikaa miettimään kumpaan suuntaan olin menossa. Tämän jälkeen päätin, että kaikki puskapysähdykset suoritan jatkossa polun vasemmalle puolelle. Onneksi reitit on näissä kisoissa aina merkitty hyvin. Muuten saattaisi tulla pitkiä reissuja minulle ja etsintäpartioille.
Lähdöstä homma eteni tuttuun tapaan. Ensimmäiset viisi kilometriä todella tahmeaa ja tuskaista, jonka jälkeen juoksu alkoi joten kuten kulkea. Tällä kertaa tosin tuo joten kuten erityisen alleviivatusti. Kuukauden juoksutauko kyllä väistämättä tuntuu koko kropassa. Kuulostelin myös koko ajan kantapään tunemuksia ja jossakin kohtaa jouduin jo vähän huomauttamaan itseäni, että turha kuulostella. Murehditaan sitten, jos kipua ilmaantuu. Eihän se kantapää sitten ongelmaksi tällä reissulla muodustunutkaan. Tuokin todisti taas sen, että eipä tuolla juostessa kannata etukäteen mahdollisia ongelmia spekuloida. Niitä joko tulee tai ei tule. Ennalta murehtiminen on aika lailla hukkaan heitettyä energiaa.
Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen
Reitistä minulle on jäänyt mieleen päällimmäisenä kolme asiaa. Kivikko, rakka ja irtokivet. Reitti koostui pätkistä, joissa pystyi minun taidoillani jotenkuten juoksemaan, muttei todellakaan kannattanut nostaa katsettaan polulta hetkeksikään, pätkistä, jotka olivat nopeasti juostavaa, helppoa retkeilyreittiä ja pätkistä, joissa ei meikäläisen taidoilla juostu senttiäkään. Noita viimeksi mainittuja pätkiä tuntui olevan yhdelle polkumaratonille ihan riittävästi. Vaikka kuinka paljon kaunistelisin, en voi sanoa nauttineeni reitin kivikko-osuuksista. Noilla pätkillä kokemattomuuteni metsäpoluilla vaeltamisessa näkyy. Meno muuttuu kävelyvauhdiksikin mitattuna tuskallisen hitaaksi. Paljolti tämä johtuu liiasta varovaisuudesta. Asettelen jalkojani kivien päälle harkiten ja koipien sovitteluun ja helpoimman linjan etsimiseen menee luvattoman paljon aikaa. Oma hitaus ja varovaisuus alkaa turhauttaa. Pitäisi varmaan rakentaa omaan pihaan joku rakkasimulaattori.
Kuva: All About Lappland / Alexander Kuznetsov
Kisa eteni osaltani verkkaiseen tahtiin. Puolivälin huollossa kello näytti aikaa kuluneeksi 3:30. Oli aika leppoisat fiilikset. Tiuhat huoltovälit rytmittivät matkantekoa mukavasti ja kilometrit kertyivät jotenkin huomaamatta. Ei ollut ongelmaa energioiden kanssa ja taitoin matkaa ilman paineita loppuajasta. Pääasia, ettei kantapäähän satu. Etenin kisan häntäpäässä ja alkua lukuunottamatta sain taittaa matkaa yksinäni. Nautin taas tuosta yksinmöllöttelystä ihan valtavasti. Jotenkin huvittavaa hakeutua massatapahtumiin ja pyrkiä siellä omaan rauhaansa. Onneksi hidas vauhtini usein takaa sen, että saan olla omissa oloissani. Kyllä silti välillä mietin onko paikkani näissä kisoissa ollenkaan vai voisinko käydä vain omilla juoksuvaelluksilla ihan keskenäni. Toisaalta nämä kisat toimivat hyvänä treenimotivaation lähteenä, joten uskon, että näillä on jatkossakin paikkansa juoksukalenterissani.
Pyhän reitistä jäi mieleen myös se, että matkan varrella olevat nousumetrit kertyivät jotenkin huomaamatta. Muistan katsoneeni kelloani ja ihmetelleeni, missä vaiheessa näytöllä näkyvät 900 metriä olin oikein kivunnut. Mieleen ei muistu lopun nousurypistyksen lisäksi oikein mitään selkeää tunkkauspätkää. Ehkä olen tuijottanut koipiani kivikoissa niin herkeämättä, että nousut ovat jääneet huomaamatta. Lopussa toki pääsi kipuamaan kivillä maustetussa ylämäessä sydämmensä kyllyydeestä, mutta ei tuokaan pätkä niin mahdottoman pitkältä nousulta tuntunut. Pyhän kisan nousuprofiili onkin varsin maltillinen. Haaste tulee ennenminkin reitin tekinisyydestä kuin nousuista. Suosittelen kisaa ketterille menijöille.
25 kilometrin kohdalla juoksin pitkin jotain helpompaa polkupätkää, kun vasemmassa polvessa alkoi vihloa huolella. Kipu paheni jokaisella juoksuaskeleella. Tuttu kipu. Viimeksi tunsin tuon Pallaksen viimeisillä kilometreillä ja nyt kipu teki paluun astetta voimakkaampana. Juoksijan polvi. Helvetin juoksijan polvi. Tiesin heti, että tämän kisan juoksut alkavat olla nyt siinä. Siirryin kävelemään ja kun polvi ei kävellessä sattunut ollenkaan, tein saman tien päätöksen jatkaa kävellen maaliin. Aikaa kyllä olisi. Vai olisiko? Välillä 25-33 km tuli tehtyä monenmoisia laskelmia, kun ynnäilin päässäni olevaa matkaa ja kilometrivauhtia, jota pitäisi pitää yllä, jotta pääsisin aikarajassa maaliin. Leppoisa matkan taittaminen katkesi tuohon, kun homma alkoi mennä aikaa vastaan taisteluksi. Sekopääjuoksija oli Pyhän reiteillä maastopyöräilemässä ja kohtasimme ennen toiseksi viimeistä huoltoa. Olin tullut ynnäilyissäni siihen tulokseen, että meikäläisen kävelyvauhdilla tulee olemaan lähes mahdotonta ehtiä maaliin ajoissa. Olisi pakko myös juosta pätkiä, jotta ehtisin. Oli melko vähäsanainen kohtaaminen. Suoraan sanottuna vitutti huolella. Onko tässä nyt järkeä kiirehtiä, jos maalissa odottaa hylätty suoritus. Jokke sattui olemaan huollossa paikalla ja taisin hänellekin sanoa, että hieman mietityttää ehdinkö ajoissa maaliin. Hän kannusti jatkamaan ja vetämään takkia niskaan, koska tunturissa oli menossa joku myräkän poikanen. Sekopääjuoksija siirsi takin repussani niin, että se oli paremmin hollilla ja lähdin tikkaamaan eteenpäin.
Tuon huollon jälkeen päätin, että etenen lopun niin nopeasti kuin suinkin pystyn. Ei ainakaan jäisi harmiteltavaa, jos en ehtisi aikarajassa maaliin. Tunturiin päästyäni tuuli oli yltynyt ja t-paidassa alkoi olla kylmä. Kaivoin takin esille ja pelkäsin, että tuuli vie sen mennessään ennen kuin ehtisin saada sen päälleni. Takki ei kuulunut Tunturimaratonin pakollisten varusteiden listalle, mutta itse olen sitä mieltä, että vedenpitävä takki kannattaa pakata reppuun mukaan aina kaikille puolimaratonia pidemmille matkoille. Kävellessä saattaa tulla todella kylmä. Varsinkin tunturissa.
Jälleen kerran maisemat tunturissa mykistivät. Teki mieli jäädä paikalleen tuijottamaan näkymää, mutta yltyvä tuuli ja tikittävä kello pakottivat eteenpäin. Kun laskeuduin alas helppokulkuiselle retkeilureitille oli pakko pistää juoksuksi. Polvi kesti pieniä pätkiä juoksua, kunnes kipu laittoi irvistelemään sen verran paljon, että jatkoin pikakävelyä eteenpäin. Alamäissä alkoi kipu tuntumaan jo kävellessäkin, joten en odottanut innolla lopun jyrkkää laskettelurinnettä. Tuo pätkä pitäisi olla se, jossa rallatellaan alamäkeä niin lujaa kuin uskaltaa maaliin, mutta tiesin jo ennalta, että meikäläiselle tuosta alamäestä muodostuu kaikkea muuta kuin rallattelua.
Kisareitti taittaa lopussa retkeilyreitiltä polulle, josta jatketaan kohti viimeistä nousua. Kello tikitti armottomasti aikarajaa kohti. Tuijotin tunturin päällä olevaa mastoa ja mietin, että tuon juurelle olisi nyt päästävä niin nopeasti kuin mahdollista. Ylämäki ei ollut osaltani nopea. Mieluusti näkisin, miten kärkinaiset ja -miehet etenevät tuossa kohtaa. Paikoin polku katosi ja askelsin kiveltä toiselle kieli keskellä suuta. Lopulta pääsin kivikoiden ylitse ja kohti viimeistä kipuamista. Tunturin päällä näin tutun pakettiauton ja yritin tähyillä, onko Saastamoisen Juha jossakin kuvaamassa. Lopulta näin, että Juha valokuvaa autonsa sisältä ja auton viereen päästyäni kysyin kuinka pitkä matka maaliin on. Aikaa maalin sulkeutumiseen oli enää alle 10 minuuttia. "Kilsan verran". Samassa myös Jokke käveli vastaan ja sanoi, että "nyt kannattaa ehkä pistää juoksuksi". Tein työtä käskettyä ja siirryin juoksemaan v-sanojen höystäessä matkantekoani.
Molemmat kuvat: Onevision.fi / Juha Saastamoinen
Laskettelurinteen päällä näin, että Sekopääjuoksija odotti alhaalla pyöränsä kanssa. Hän huusi moneen otteeseen jotain, mutta en kuullut tuossa kohtaa mitään. Varmaan omat kirosanani vaimensivat kaikki äänet ympäriltäni. Yritin ensin edetä alamäkeä normaalisti, mutta eihän siitä mitään tullut. Sitten jatkoin sivuttain jotain puolittaista hevosloikkaa, jotta pääsisin nopeammin alas. Ketutti aivan älyttömästi, kun en pystynyt etenemään nopeammin. Katsoin kelloani ja näin kuinka kahdeksan tunnin aikaraja menee umpeen. Harmitti ehkä sekunnin, jonka jälkeen jatkoin loikkimistani alaspäin. Olin jo lähes alhaalla, maaliin enää muutama kymmenen metriä, joten tuossa kohtaa hyvän olon endorfiinit alkoivat jo virtaamaan kropassa. En jaksanut pilata maalihetkeäni voivottelemalla ajan umpeutumista. Niinpä otin perinteiseen tapaan loppukirin ja juoksin maaliin niin lujaa, kuin pystyin. Kello pysähtyi ajassa 8:03. Maalissa oli tosi hyvä fiilis. Olin ehkä jopa vähän hämilläni siitä, miten vähän polvikipuilu ja aikarajan umpeutuminen harmitti. Enemmän olin kiitollinen sen kertaisesta kokemuksestani. Myöhemmin huomasimme, että olin kuitenkin saanut hyväksytyn suorituksen. BTTF putkeni siis jatkuu myös tuloslistalla. Omassa mielessäni se jatkui siinä kohtaa, kun ylitin maaliviivan.
Nutsille kiitokset, että mahdollistatte nämä kokemukset meille. Nämä ovat monella tapaa unohtumattomia päiviä. Olette elämyksien tuottajia potenssiin kymmenen.
Lopuksi - tätä kisaraportti kirjoittaessani mietin paljon sitä, haluaako joku mahdollisesti nyt kritisoida sitä, että sain kisasta hyväksytyn suorituksen, vaikka ylitin maaliviivan maalin sulkeutumisen jälkeen. Mietin, onko järkevämpää jättää mainitsettamatta tuo asia postauksessani. Hyväksytty tulos oli järjestäjän tekemä päätös, johon minulla itselläni ei ollut muuta tapaa vaikuttaa, kuin suorittaa kisa läpi lähtöviivalta maaliin asti. Olisin hyväksynyt myös hylätyn tuloksen. Syy miksi asiaa mietin johtuu siitä, että polkujuoksussa olemme viime aikoina nähneet käänteen, jossa osallistujille on langetettu syystä tai toisesta aikasakkoja. En tunne yksityiskohtia, mutta oletan, että aikasakot on langetettu jonkun toisen osallistujan tai kisan ulkopuolisen henkilön tekemän protestin johdosta. Säännöt ovat sääntöjä ja ymmärrän, että protestin saapuessa järjestäjällä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin tulkita sääntökirjaa mahdollisimman tarkasti ja langettaa mahdolliset aikasakot näiden tulkintojen perusteella. Jossakin todettiin, että käänne tarkoittaa lajin muuttumista enemmän kilpailu-urheilumaisempaan suuntaan. Hyvä niin, tämä vie varmasti lajia eteenpäin, mutta itse toivoisin, että tämä tietynlainen ryppyotsaisuus ei leviäisi myös meidän lajia kuntoilumielessä harrastavien keskuuteen. Tietyt asiat, kuten roskaaminen, epäurheilijamainen käytös ja kilpakumppanin auttamatta jättäminen ovat tietenkin aikasakkoon oikeuttavia asioita, mutta ei aleta suolaamaan toisiamme tieten tahtoen. Lajimme yksi parhaimmista asioista on mielestäni aina ollut tietynlainen reilu meininki ja yhteisöllisyys, johon ei liika tiukkapipoisuus sovi. Samat säännöt toki pitää olla kaikilla ja niitä pitää noudattaa. Uskon kuitenkin, että näissä kisoissa liikkuu porukkaa, joka ei tarkoituksellisesti sääntöjä lähde rikkomaan. Iso osa meistä on kilpailemassa vain ja ainoastaan itseään vastaan.
No toisaalta, tuskinpa meikäläisen muutamalla minuutilla yliajassa vedetty kisasuoritus kiinnostaa ketään niin paljon, että joku haluaisi asiasta sen kummemmin protestoida. Kuten todettu, itselleni merkityksellistä tällä kertaa oli se, että suoritin reitin läpi lähdöstä maaliin. Loppuajalla ei nyt ollut minulle suurtakaan merkitystä. Tämä retki antoi minulle jälleen henkisesti todella paljon. Se, jos mikä on minulle merkityksellistä. Ei se, mitä tuloslistassa lukee.
Kuva: Onevision.fi /Juha Saastamoinen
