Pohjallisnoteeraus

Eilen loppui kärsivällisyys, meni hermo ja katkesi kamelin selkä.

Aloitin tämän polkujuoksuharrastuksen noin kolme vuotta sitten, juoksuharrastuksen olin aloittanut jo vuosia aiemmin. Käytännössä koko tämän ajan olen tahinut erilaisten jalkaongelmien kanssa. On ollut penikkavaivaa, kantapäävaivaa, nilkkavaivaa, akillesvaivaa, polvivaivaa, nivusvaivaa, jalkapöytävaivaa ja ties mitä vaivaa. Olen ravannut fysioterapeuteilla, osteopaatilla, työterveyslääkäreillä ja ortopedilla. On tutkittu, hutkittu, magneettikuvattu ja hoidettu vaikka millä tavoin. Olen jumpannut, tehnyt toiminnallisia harjoituksia, vahvistanut tukilihaksia, tehnyt varvasjumppaa, harjannut hampaitani iltaisin yhdellä jalalla seisten, katsonut telkkaria tasapainolaudalla keikkuen, venytellyt, putkirullannut, hoitanut kylmällä ja kuumalla, pitänyt kompressiotrikoita, -sukkia ja säärystimiä, sivellyt kipukohtiin Mobilaattia, Voltarenia, arnikaa, Perskindolia ja ties mitä, kokeillut jopa homepaattisia pillereitä. Olen yrittänyt optimoida palautumista seuraamalla leposykkeitä, nukkumalla ja syömällä riittävästi. Olen käynyt säännöllisesti fyssarilla faskiakäsittelyssä, jalkoihin on vedetty kinesioteippauksia ja koipia on hoidettu ultralla. Olen googlettanut satoja artikkeleita, jumppaohjeita ja neuvoja rasitusvammojen hoitoon. Viime aikoina lähes joka ikinen lenkki on päättynyt siihen, että kotiin tullessani sidon kylmäpakkauksen säären tai polveen, jotta ennaltaehkäisen mahdollisia kipuja. Kaikki lenkit viimeisen puolen vuoden aikana olen juossut pienoinen pelko persuksissa, että koska alkaa taas joku paikka sattua niin paljon, että joudun telakalle. Vielä olen saanut juosta kivuitta, mutta vähän silleen hilkulla on menty.

Ja tämähän on ihan perseestä, kun jatkuvasti joutuu hieman himmailemaan. Kun motivaatiota ja innostusta olisi niin maan paljon, mutta missään vaiheessa ei oikein pääse täysillä treeniin kiinni, kun aina parin hyvän treeniviikon jälkeen alkaa tulla tuntemuksia, että paikat hajoaa. On todella turhauttavaa, kun koko ajan pitää hieman varoa ja säästellä. Ja vielä turhauttavampaa on koko ajan spekuloida ja selvittää, missä vika ja mitä voisin asialle tehdä. Olen varmaan kohta kävelevä tietosanakirja näiden juoksijan jalkavaivojen suhteen. Silti en ole löytänyt omiin vaivoihini mitään vedenpitäviä ratkaisuja. Tai no yhden - olla juoksematta.

Tällä hetkellä vaivaa oikean jalan sääri, ikuisuusvaiva, jonka kanssa olena tahinut enemmän ja vähemmän alusta asti. Alussa vaivasi penikka, nyt kipukohta on siirtynyt säären yläosaan ja säteilee ilmeisesti polven sisäsyrjältä. Vaiva ei vielä ole paha, mutta aiemmasta tiedän, että jos jatkan samaan tahtiin, kohta sattuu ja paljon. Tuoreessa muistissa on vielä se, kun aikanaan tilanne oli äitynyt todella pahaksi ja fysioterapeutti hieroi penikat auki. En välttämättä haluaisi kokea tuota enää uudelleen. Tuo nimittäin ei ollut mikään hellittelyhetki missään muodossa.

Säärivaivani taustalta löytyy oikean jalkani askellusvirhe, ylipronaatio, minkä johdosta askeltaessa nilkka kiertyy sisällepäin mikä taasen kuormittaa jalkaani säären sisäpuolelta ja nyt myös polven sisäpuolelta. Tuo ylipronaatio näkyy hyvin selvästi, kun juoksuani on videoitu. Sen verran paljon nilkka tilttaa sisäänpäin, että on suoranainen ihme, että olen selvinnyt näin pienellä kipuilulla.

Tässä kohtaa voisin palata siihen, mitä opin silloin, kun tuo vaiva ensimmäisen kerran minulle ilmaantui. Esim. Juoksija-Lehti kirjoittaa penikkavaivasta seuraavaa: 

"Sääriluun mediaaliseen kipusyndroomaan (penikkatauti) liittyy useasti virheellinen kuormitus, jonka taustalla on usein alaraajojen rakenteellinen tai toiminnallinen virheasento. Alaraajojen virheasennoista todennäköisesti yleisimmin hoidettu on ns. ylipronaatio. Sen korjaamista esimerkiksi asentoa korjaavilla tukipohjallisilla tai tuetuilla juoksukengillä suositaan sekä fysioterapian parissa että urheiluliikkeiden palvelutarjonnassa."

Ja edelleen

"Ylipronaatio ei välttämättä ole oireiden varsinainen aiheuttaja. Siksi juoksijan tekniikan ja kokonaisvaltaisen biomekaniikan arviointi on äärimmäisen tärkeää onnistuneen kuntoutuksen kannalta. Esimerkiksi lonkan alueen lihasten epätasapainoon ja heikkoon lihasvoimaan kiinnitetään aivan liian vähän huomiota. Alaraajojen virheasentojen tai virheellisen toiminnan selvittäminen perinpohjaisesti on erittäin tärkeää penikkataudin hoidossa. On liian yksinkertaista laittaa kipuilu yksin ylipronaation syyksi." *

Eli ylipronaatio ei yksin aiheuta mitään vaivaa, vaan taustalla piilee usein lihasepätasapainoa ja/tai -heikkoutta. Mitä enemmän asiaa opiskelin, sitä enemmän kävi selväksi, että ongelma korjaantuu tukilihasten vahvistamisella, liikkuvuuden parantamisella, riittävällä lihashuollolla ja riittävän maltillisella kilometrien lisäämisellä. Pohjallisilla vain laastaroitaisiin ongelmaa piloon hoitamatta varsinaista ongelman aiheuttajaa. Menkääpä vaikka lukemaan mitä tahansa juoksijoiden keskustelupalstaa. Tukipohjalliset tuntuvat olevan siellä kuin punainen vaate. Tuhoat jalkasi lopullisesti, jos pohjalliset sorrut ostamaan. Pohjalliset ovat laiskan ihmisen valinta ja lopulta vaiva kuitenkin palaa takaisin, todennäköisesti entistä pahempana. Olen aina ollut taipuvainen suosimaan luonnollista ja välttämään keinotekoista, joten pohjalliset menivät nou nou -listalle. Niistä ei tulisi ratkaisua meikäläisen ongelmiin. Niinpä jumppasin, vahvistin, venyttelin, rullasin, huolsin ja hoivasin koipiani vuosi toisensa jälkeen. Kunnes tuli eilinen. 

Eilen kesken googlettelusession meikäläisellä paloi käpy. Tuli sellainen fiilis, että nyt loppuu ideat ja kiinnostus yrittää hoitaa vaivaa kuntoon. Mä en enää jaksa googlettaa, spekuloida, minkä lihasryhmän heikkous on tällä kertaa vaivan taustalla, harjata hampaita syväkyykyssä, tehdä kahvitauolla varvasjumppaa, katsoa youtubesta juoksutekniikkavideoita ja analysoida koko ajan, mikä omassa juoksemisessa ja treenaamisessa on pielessä. En jaksa en. Ja niin katkesi kamelin selkä. Varasin siltä istumalta ajan fyssarille askelanalyysiin ja tukipohjallisten tekoon. Ehkä tuhoan tällä koipeni lopullisesti tai ehkä saan lopulta avun ja pääsen ihan vaan juoksemaan ilman tuota kaikkea spekuloimista ja turhaa oheissäätämistä. Jos joku haluaa kutsua minua laiskaksi, niin siitä vaan. Mä voisin vaihteeksi harjata hampaani vaikka ihan normaalisti kahdella jalalla seisten. Tuo nilkka kun ei näytä siitä (eikä mistäkään muustakaan) miksikään oikenevan.

Onko muilla kokemuksia pohjallisista? Mielipiteitä siitä miksi niitä ei pitäisi käyttää tai jopa kertomuksia siitä, miten ne ovat pelastaneet juoksun. Itse muodostan mielipiteeni vasta, kun olen saanut omani testiin. Lupaan jakaa rehelliset kokemukseni täälläkin. Katsotaan sitten meneekö tämä osastoon "kantapääopiston opit" kirjaimellisesti.

*Suora lainaus Juoksija-Lehti http://www.juoksija-lehti.fi/Harjoittelu/Terveys-ja-vammat/ArticleID/17

Hyvää ja parempaa

Vietimme viime viikolla talvilomaa Saariselällä. Loma teki hyvää. Tuli tarpeeseen. Minulla on takanani todella hektinen vuosi töissä. Vaikka olenkin jo päässyt uuteen duuniin paremmin sisälle, stressitaso on taas viime kuukausina ollut sellaista luokaa, että alkoi tulla merkkejä uuvahtamisesta. Huomasin, että alan valumaan negailun puolelle, sellaiseen mielentilaan, jossa löytää ainoastaan asioiden harmaan puolen ja kaikki positiivisuus hautautuu yhdenkin negatiivisen sattumuksen alle. 
Lopulta hommalle tuli stoppi, kun sairastuin influenssaan ja oli pakko pysähtyä muutamaksi päiväksi. Saikkuilun aikana sain taottua päähäni sen faktan, että kun teen 7,5 tuntia 5 kertaa viikossa parhaani, sen pitää riittää. Tuon yli minun ei tarvitse voimavarojani työlleni antaa.

Saariselän loma tuli tähän kohtaan siis parhaaseen mahdolliseen saumaan. Lähdin matkaan vielä hieman nuhaisena, takana lähes kolmen viikon tauko kaikesta liikunnasta. Saariselällä liikuimme määrällisesti paljon pienillä tehoilla. Hiihdimme, liukulumikenkäilimme, laskettelimme ja maastopyöräilimme. Tuli karistettua flunssa lopullisesti ja nollattua kunnolla. Lopulta nautimme Lapin lumosta niin paljon, että pidensimme lomaamme, ensin päivällä, sitten toisella. Loman loppuminen harmitti toki, mutta silti tulin kotiin ihan uudella energialla ladattuna. Kaikki ne hetket luonnossa liikkuen elvyttivät jälleen ihan ihmeellisellä tavalla. Tuli käännettyä omaa ajatusmaailmaa taas siihen suuntaan, että tartun enemmän kaikkeen positiiviseen elämässäni.

Varsin sopivaan saumaan siis, sain Juoksuaskeleet -blogin Satulta Kolme hyvää -blogihaasteen. Haasteen ideana on kertoa kolme hyvää asiaa itsestään ja elämästään muutaman eri aihepiirin alla. Olen ollut perinteisesti vähän laiska osallistumaan näihin blogihaasteisiin, mutta tämänhän pitäisi olla tässä mielentilassa nyt hyvin helppoa. Katsotaan....

Kolme hyvää asiaa päivissäni: Huumori Sekopääjuoksijan kanssa, hyvä työilmapiiri, kotoilu. 

Olen tainnut ennenkin todeta, että yksi tärkeimmistä asioista, mikä mut sai Sekopääjuoksijaan rakastumaan oli meidän välinen läpänheittokemia. Alusta asti meidän kieroutunut huumorintaju on sopinut täydellisesti yhteen. Tuo huumori ja nauru on asia, joka tuo paljon hyvää ihan jokaiseen päivääni.

Huumori kukkii myös töissä. Meillä on pieni kolmen hengen tiimi ja homma on välillä enemmän kuin hektistä. Niinpä arvostan todella paljon meidän hyvää työilmapiiriä. Vaikka työkuorma on melkoinen ja välillä koen riittämättömyyden tunteita, positiivinen fiilis työyhteisössämme tsemppaa ja motivoi.

Sellaisia hetkiä, kun voin rauhoittua kotona tekemättä yhtään mitään, on loppupeleissä melko vähän. Arki-iltoina tuollaista aikaa ei juuri ole. Niinpä nautin kotoilusta ihan mahdottoman paljon, kun sille aikaa irtoaa. Villasukat, takkatuli ja joku aivot narikkaan -ohjelma telkkarista. Aah - tekemätömyyden autuus on välillä vaan ihan parasta.

Kolme hyvää asiaa minussa: Kyky innostua pienestä, kyky nauraa itselle, kyky kuunnella. 

On olemassa sanonta "Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset". Jos tämä pitää paikkaansa, niin olen kernaasti idiootti. Innostun helposti ja revin huumoria todella pienestä. Tämä on ominaisuus, joka saa parhaiten ylläpidettyä meikäläisen kykyä nähdä asioita positiivisessa valossa. Jotenkin uskon, että kun pystyy löytämään iloa pienistäkin yksityiskohdista, on helpompi laittaa asioita perspektiiviin suuremmassa mittakaavassa.

En ota itseäni kauhean vakavasti. Tämä jeesaa kyllä monessakin tilanteessa.

Porukassa olen yleensä helposti se joka pitää vähiten ääntä. Tykkään olla hieman taka-alalla ja kuunnella. Uskoisin, että tämä on hyvä asia minussa. Monessa kohtaa uskon myöskin siihen, että kuunteleminen auttaa enemmän kuin neuvojen antaminen.

Kolme hyvää asiaa elämässäni: Sekopääjuoksija, ystävät, terveys. 

Sekopääjuoksija <3 En löydä sanoja. On vaan ihan parasta, että hänet olen saanut elämääni.

Meillä on neljän tytön ystäväporukka. Neljä täysin erilaista tyyppiä, mutta yhdessä olemme ihan hillitön kokoonpano. Arvostan tosi paljon sitä, että tuossa joukossa saan olla juuri se Johanna, joka olen. <3 <3 <3 Rakastan noita tyttöjä.

Olin 16-vuotias, kun äitini menehtyi syöpään. Lokakuussa isäni menetti toistamiseen puolisonsa, jälleen syövälle. Vaarojen Maratonilla 2017 juoksin sen tiedon kanssa, että perheeni joutuu käymään läpi uudelleen sen kaiken. Siellä Kolin poluilla ei ollut oikein kauhesti merkitystä sillä pääsenkö maaliin tai millaisen suorituksen teen. Matkan aikana ymmärsin sen, miten suuri lahja terveys on. Silti pidämme sitä itsestäänselvyytenä. Elämässä ei välillä ole pätkänkään vertaa oikeudenmukaisuutta. Jokainen päivä, jonka saamme elää terveenä ja toimintakykyisenä on etuoikeus. Ihan mieletön etuoikeus. Aina kun tuota huomaan itselleni muistuttaa, elän vähän enemmän.

Kolme hyvää asiaa tänä vuonna: Ensimmäinen kevät uudessa kodissa, nelikymppisvuosi, itseni haastaminen.

Muutimme viime elokuussa uuteen kotiin maalaismaisemiin. Odotan ihan hirveästi ensimmäistä kevättä täällä. Sitä, miten kaikki herää eloon. Sitä, että saan viikonloppuaamuna avata parvekkeen oven ja kuunnella lintujen laulua sängyssä. Nähdä omenapuiden kukkivan ja juoda aamukahveja pihalla. Istuttaa perunoita kasvimaalle ja nähdä, miten onnistumme kasvattamaan tomaatteja ja chilejä kasvihuoneessa.

Täytän joulukuussa 40-vuotta. Mun haave ja tavoite on olla tämän hetkisen elämäni paraimmassa kunnossa sinä päivänä, kun pyöreät tulevat täyteen. Sen jälkeen suunta on vain ylöspäin. Näin mä sen haluan nähdä.

Tänä vuonna haluan haastaa itseäni paljon. Se on synttärilahja minulta minulle. Mä nautin ihan suunnattoman paljon fyysistä haasteista. Parasta siinä on se, että itsensä haastaminen on loppupeleissä älyttömän helppoa. Sitä voi jokainen tehdä kuntotasosta riippumatta. Haasteet voivat olla pieniä tai isoja. Ei meidän kaikkien tarvitse juosta 100 kilometriä tai edes maratoniakaan, vaan onnistumisen elämyksiä ja itsetunnon buustausta saa ihan pienistäkin jutuista. Aika usein jo ihan pelkästään siitäkin, että ylipäätään lähti sinne lenkille, salille tai liikkumaan.

Kolme hyvää asiaa blogissani: Kisaraportit, vuorovaikutus, kommentit.

Itselleni rakkaimpia postauksia ovat ehdottomasti kisaraportit. Toivottavasti joku saa niistä inspiraatiota tai jopa innostuksen osallistua johonkin kisaan.

Tykkään ihan hirmuisesti siitä vuorovaikutuksesta ja tsemppihengestä, joka meillä muiden bloggaajien kanssa on. Olen iloinen, että mun blogi on päässyt osaksi sitä.

Kaikki kommentit, joita tänne saan lämmittää mun sydäntä ihan todella paljon. Vastaan aina kaikkiin kommentteihin. Kommenttiboxiin tulleet kirjoitukset ovat ehdottomasti aina sellainen päivän piristys. Paljolti niiden ansiosta tätä kirjoittamista haluaa jatkaa.

Haastan mukaan 3 mahtavaa blogia:
Luontoloinen
Endorfiinejä
Yksi Päivä Elämästä

Kuvituskuvina Saariselän lomafotoja. Kokeilimme reissussa mm. noita kuvissa olevia liukulumikenkiä. Kirjoittelen niistä raporttia myöhemmin lisää.

Täällä mä oon!

No juu. Hiljaista on ollut. Mulle on iskenyt pahimman laatuinen itsesensuuri. Jälleen kerran olen miettinyt tämän blogin suuntaa ja tarkoitusta. Kun toisaalta haluaisin kirjoittaa tosi avoimesti ja rehellisesti ja toisaalta ajattelen, etten halua kirjoittaa pintaa syvemmältä tai kertoa mitään kovin henkilökohtaista, vaan pysyä vain sporttailuaiheissa ja jättää itseni ja oman elämäni kirjoituksissa sivummalle. Kuitenkin haluaisin kirjoittaa jotain, missä on oikeasti sisältöä ja jotain mikä jopa inspiroisi ja herättäisi ajatuksia. Tällöin pitäisi antaa teksteihin jotain itsestänikin. Luen mielekiinnolla monia blogeja ja lukulistalla on useita, jotka keskittyvät vain urheiluun ja treenaamiseen ja sivuuttavat kirjoittajan henkilökohtaiset jutut tyystin. Eniten inspiroidun kuitenkin niistä, joissa kirjoittaja avaa jotain itsestäänkin.

Suurin pelkoni on koko ajan ollut, että teksteistäni tulee pintakiillotettuja. Kun yksi tärkeimmistä kulmista näissä kirjoituksissani on ollut (blogin nimenkin mukaisesti) kertoa siitäkin, miten aina ei mene niin putkeen. Haluan toki, että teksteissäni on positiivinen vire, koska olen perusluonteeltani todella positiivinen. Silti en halua, että homma on pakkoposia, koska eihän tämä elämäkään sitä ole. Välillä asioita ei saa käännettyä positiiviseksi, vaikka kuinka yrittäisi. Vaikeista asioista on silti ollut todella vaikea kirjoittaa, koska juuri ne ovat usein niitä henkilökohtaisempia juttuja. Välillä haluaisin kirjoittaa myös niistä asioista, jotka ottaa pannuun ja ärsyttää. Noita juttuja on tullut deletoitua sen pelossa, että homma alkaa kuulostamaan turhalta nillittämiseltä.

Itsesensuurista on tullut väistämättä kirjoittamiseni kuolema. Kun olen liiaksi alkanut miettimään, mitä voin sanoa ja mitä kannattaa kirjoittaa, olen tappanut kykyni kirjoittaa tyystin. Juoksuraportteja on ollut helppo kirjoittaa, koska niissä moinen itsesensuuri ei ole ikinä iskenyt. Olen aina kertonut kisojen aikana kokemani fiilikset juuri niin kuin olen ne juoksun aikana kokenut. Ehkäpä sitä kisaraporttien kaltaista avoimuutta pitäisi viljellä jatkossa muissakin teksteissäni. Kirjoittamista haluan ilman muuta jatkaa. Tämä on minulle rakas itseilmaisun muoto.

Nyt olisi kiva kuulla kommenttia muilta blogaajilta. Millaisten itsesensuuriongelmien kanssa muut tahivat? Uskallatteko kirjoittaa aina mitä sylki suuhun tuo vai harkitsetteko tarkkaan mitä kannattaa julkaista ja mitä ei? Onko nykyään pakko kiillottaa pintaa, jotta blogi kiinnostaisi lukijoita? Minä toivoisin ettei olisi.